Hyvät vehkeet

Ostin uudet housut.  Mustat farkut ovat vakiintuneet käyttökelpoisimmiksi, kun vakosamettihousuja ei ole enää tarjolla. Marimekon vakosamettinen  ’Kuskipuku’  oli vuosikymmeniä tärkein käyttövaatteeni, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Ikuinen housuostosten harmi sen sijaan ei tällä kerralla yllättäen toteutunutkaan. Lahkeet olivat täsmälleen oikean mittaiset. Niitä ei tarvinnut ruveta lyhentämään.  Olin tietenkin varautunut lyhentämiseen ottamalla esiin lankarullatelineen.

Lankarullista ja neuloista tulee aina mieleeni tapaus vuosikymmenten takaa, jostain 1970-luvun alkupuolelta.

Vähän päälle kaksikymppisellä poikamiehellä ei tietenkään ole lankaa eikä neulaa. Eräänä päivänä puutteesta tuli kuitenkin ongelma, kun oli uudet housut, niissä liian pitkät lahkeet, ja johonkin oli kiireellinen lähtö.

Nokkela nuorimies kyllä keinon keksii. Hänellä oli nitoja (eli kansankielellä naittaja). 

Se osoittautui käyttökelpoiseksi ja nopeaksi vehkeeksi, jolla hyvin voi korvata neulan ja langan. Lahkeensuun liika pituus taitokseksi sisäpuolelle, niitin näkyvämpi puoli piiloon lahkeen sisälle, ja nips ja naps, ja lahkeet tulivat sopivan mittaisiksi. Ulkopuolelle ei tullut näkyviin kuin kaksi ihan pientä nipukkaa. Muutama tällainen ympäri lahkeensuun, ja valmista tuli.

Ja kestäväksikin tuo konsti osoittautui. Meni kuukausia, ja lahkeet pysyivät kunnossa eikä kukaan huomannut mitään. Unohtui koko juttu.

Kunnes joskus kuukausien kuluttua joku satunnainen seuralainen huomasi asian ja puhkesi raikuvaan nauruun. Hänestä  konsti oli kelvoton. Hän hommasi minulle lankarullan ja neulan, nyppi niitit irti ja ompeli lahkeet perinteellisellä tavalla oikean mittaisiksi.

 

Lorun loppu

Kävin Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisissä. Ostin kahdet villasukat.

Tähän aikaan vuodesta on syytä olla valppaana, ettei ajaudu ihmisvirtojen viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Niiden  Hupsis pupsis pimpeli pompeli  -joulutunnelma ja tungos voisivat aiheuttaa minussa aggressiivista käyttäytymistä.

Mutta Vanhan myyjäisiin en ajautunut. Menin sinne vakain aikein ja tarkoituksella, niin kuin juristikielen lyyrisesti soinnahtava ilmaus kuuluu. Aavistelin, että tämä on viimeinen mahdollisuus poiketa asiallisissa aikeissa tuossa nuoruusvuosieni tärkeässä talossa.

1970-luvulla kävin siellä usein. Siellä sattui ja tapahtui, siellä oli juhlia, konsertteja, teatteria, performansseja. Yläkerran Kuppilassa ja alakerran Kellarissa tapasi aina tuttuja ja löysi seuraa. Ylioppilasteatterin väki tuli tutuksi, vaikka en itse ollutkaan mukana. Kaupungin alakulttuurit kohtasivat siellä. Talo oli 60-luvulla käynnistyneen kulttuuriradikalismin kotipesä.

Nyt Ylioppilastalot on myyty. Bisnes tulee tilalle. Ei auta mikään. Ei auta itku markkinataloudessa, kuten vanha sananlasku muistaakseni sanoo.

On arvailtu, mikä Vanhasta Ylioppilastalosta nyt tulee. Hotelli? Marketti? Kasino? Parkkihalli? Jäähalli? Pilvenpiirtäjä? Grynderit, poliitikot  ja rahoittajat tunnetusti pystyvät hyvinkin yllättäviin innovaatioihin.

Minun villasukkani ovat nyt taas yksi hyvästijättö nuoruudelle. Enpä olisi silloin nuoruuden hurjina vuosina osannut arvata, että villasukkiin se Wanhan villi loru loppuu.  

 

Käsi

 

Muisto lapsuusvuosilta:

Täti katseli kättäni.  – Tämä käsi tarttuu kynään, ei lapioon. Kyllä hän jotain sanoi myös kämmenen viivoista, mutta se ei jäänyt muistiin. Mutta kynä jäi, ja oli minulla kyllä lapiokin pihan leikkipaikalla. Muistaakseni tartuin siinä heti kynään ja aloin piirrellä vihkoon. Se vihko on tallella. 

Muisto vähän myöhemmiltä lapsuusvuosilta:

Esitin pikkujoulujuhlassa lorun sormista. Se oli ensimmäinen julkinen esiintymiseni. Äiti neuvoi, että loru pitää esittää veikeästi, ei totisena. Äiti näytti, miten se veikeys ilmeillä tehdään. Luulen, että totisuus kuitenkin voitti tosipaikan jännityksessä. (Kuva: Lasten aarreaitta / toim. Tauno Karilas & Olli Nuorto 1955) 

Muisto nuoresta aikuisuudesta:

Tyttäreni toi 1992 päiväkodista lahjan, oman kätensä kuvan. Se on edelleen seinällä makuuhuoneessa. Aika pieni käsi. Se käsi hoitaa sairaita. 

Nyt 1:

Kädet ovat kiinnostavia. Olen tottunut tarkkailemaan huomaamattomasti tapaamieni ihmisten käsiä. Nyt löysin kirjasta kuvauksen, joka melkein sopisi minuun. (Kirja: Lars Sund, Vaasan prinsessa / Prinsessan av Vasa / Teos / Förlaget 2024) 

Nyt 2:

Käteeni tuli ullakon hyllystä tikku. Olen yrittänyt poistaa pinseteillä, mutta ei. Netistä löysin hyväntuntuisen ohjeen, mutta tikku on niin lähellä peukaloputtia, että siihen kohtaan ei imukuppia saa tarttumaan.