Viisaammaksi

HS:n uusi kirjallisuusosasto ilmestyi ensimmäisen kerran lauantaina (25.4.). Uudistukseen kohdistuu odotuksia, sillä taidekritiikkiä on lehdessä luvattu kehittää paremmin lukijoita palvelevaksi ja taiteen tekijöitä kuuntelevaksi.

Ensivaikutelma ei ollut mitenkään mullistava, paitsi yhdessä asiassa, Uutuuskirjojen esittelyjen seassa oli yksi vanhan kirjan esittely.

Siitä pidin. Toivottavasti käytäntö jatkuu.

Kunnian oli saanut suomalaisen proosan merkittävä uudistaja Veijo Meri ja hänen pieni romaaninsa Tukikohta (1964) (klik 1).

Tukikohta ei ole millään tavalla ajankohtainen kirja. Silti sen valinta lehtikirjoituksen aiheeksi juuri nyt on oivaltava. Tällaisena sotaisana aikana se näyttää matalasta perspektiivistä, kuinka sota alkaa. Alkutohinan keskellä eräs upseeri ei meinaa ollenkaan ehtiä mukaan sotaan, kun ei löydä housujaan. Toinen mies ehtii samassa tohinassa jopa rakastua.

Mutta ei kirja mitään halpaa tilannekomiikkaa ole. Se kertoo satunnaisista ihmisistä äkillisessä tilanteessa, jossa arkielämä mullistuu. Koko ajan tapahtuu kummallisia asioita. Kirjallisuuden modernistit eivät kertoneet, he näyttivät.

Teatterissa ja musiikissa katsotaan ja kuunnellaan uudestaan vanhoja klassikkoja, taidemuseoitta katsomme vanhoja tuttuja maalauksia. Sen sijaan kirjallisuudessa kuulee sanottavan, että ’tuon teoksen olen jo lukenut’, mikä yleensä tarkoittaa, että samaa kirjaa ei ole tarkoitus koskaan enää lukea uudestaan.

Tätä asennetta hieman ihmettelen. Kaikki kunnia uutuuskirjoille; niiden esittely lehdissä on tärkeää. Vanhempiin kirjoihin ei liity samanlaisia kaupallisia intressejä, mutta vanha tuttu kirja voi tarjota lukijalle aivan uudenlaisen elämyksen kuin edellisellä kerralla. Siinä huomaa itse muuttuneensa viisaammaksi, ja sen huomaaminen tuntuu hyvältä.

Samana päivänä HS:n lukuvinkin kanssa sain toisenkin vinkin, joka johti kirjahyllyn selailuun. Pitkäaikainen blogikaverini kommentoi kirjoitustani (klik 2).  Poikkeuksellisen sytyttävän kommentin jälkeen en mitenkään voinut jättää avaamatta Eeva-Liisa Mannerin runokirjaa Tämä matka (1956). Aikakautensa modernismia sekin. Edellisestä lukukerrasta on jo ainakin 40 vuotta. Tämä täytyy lukea hitaasti.

Ja vielä. Lauantai-iltana Yle lähetti klassikkosarjassaan uuden aallon merkkiteoksen Tarkoin vartioidut junat, ohj. Jiří Menzel 1966. Nyhverön nuorenmiehen seksuaalisen ekakerran kipuilu tsekkoslovakialaisessa elokuvassa näyttäytyi minulle nyt selvempänä poliittisena allegoriana kuin joskus kauan sitten. Areenasta löytyy, jos kiinnostaa.

 

Ranttaliks

                                                          Jean-Louis-Ernest Meissonier        

Katselin syrjästä kolmen nuoren pojan reuhaamista keskiyön raitiovaunussa ja pysäkillä. Ei ollut näillä olo raitis rehti reipas, vaikka lehdestä olen lukenut, että nykyajan nuorisolla raitis elämä on muodissa. Tiedä sitten, uskoisinko...

Näitähän riittää, sukupolvesta toiseen. Muistui taas mieleen koulutoverini V. ja R. Jyväskylästä. Samanlaista se heilläkin oli. Viikonloppuisin vauhtia kaaliin, puistonpenkit nurin, roskapöntöt lyttyyn ja vastaantulijat karkuun. Ja kova ääni ja miehekkäät jutut.

Oivaltavimman analyysin ilmiöstä riimittelee kansallisrunoilijamme Juice Leskinen:

-  - Kukkii finnejä naama, I can get no kicks,

     en muuten panna voi kuin ranttaliks  -  -  

           

 

Kärsivällisyys

Ihmisillä on kummallisia intohimoja.

Eräs ystäväni (nainen, insinööri, viisissäkymmenissä) pistää facebookiin kuvan aina kun on saanut valmiiksi ison palapelin. Sitten hän panee pelin kiertämään. Aina joku kavereista innostuu yrittämään.

Kerran minäkin otin häneltä 1000-palaisen pelin, kun oikein tyrkytettiin. Tunnin verran, ehkä kaksikin, yritin päästä alkuun. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että tämä ei ole minun luonteelleni soveliasta puuhaa.  Minulla ei ole sen sortin kärsivällisyyttä. Vauhtiin pitää päästä siedettävän nopeasti.

Sama ongelma tuli esiin jo opiskeluaikana. Kirjallisuustieteessä tuli vastaan tekstejä, joista ei kohtuullisella yrittämisellä saanut mitään otetta. Ja sitten sellaisesta tekstistä piti kirjoittaa pitkä essee.

Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta olisin saanut aikaan hyvinkin innostuneita tutkielmia, jos aiheena olisi ollut Poltettu oranssi, Tämä matka, Orfiset laulut, Varokaa voittajat tai Uuden vuoden yö. Mutta miksi tutkielman aiheeksi pitikin määrätä pitkä runoelma nimeltä Kromaattiset tasot – juuri se teksti, josta ei yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella saanut mitään tolkkua!

Voi tuskaa. Kärsivällisyys oli koetuksella. Muistan sen kirjoittamisen tunnelman vieläkin. Siinä taisi olla jotakin samaa kuin 1000-palaisen pelin yrittämisessä. Kai siitäkin esseestä kelvollinen tuli, kun pakko oli. Palapelin sain sentään heitetyksi huushemmettiin.

(Kuvassa Eeva-Liisa Mannerin Ikäviä kirjailijoita. Se on valikoima Mannerin laajasta kirjallisuusesseistin ja -arvostelijan työstä. Kirjan nimessä on aavistettavissa ironiaa.)

 

Umpisolmussa

Olen vuosikymmenestä toiseen umpisolmussa uskontojen kanssa. Miten on mahdollista, että kristinusko on niin näkyvästi hukannut suuren sanomansa?

Minun ymmärrykseni mukaan kristinuskolla olisi ainutlaatuiset ainekset olla maailman arvostettu omatunto. Ei tarvitsisi muuta kuin noudattaa Vuorisaarnan rakkauden kaksoiskäskyä. Siinä sanotaan kaikki tärkeä.

Mutta ei. Reaalikristinuskon päätehtävä näyttää olevan kränätä loputtomasti ihmisten makuukammaripuuhista sekä erinäisten uskonkappaleiden oikeaoppisista tulkinnoista.

Yhdessä suurvallassa uskovaisen suuri joukko on valinnut itselleen poikkeuksellisen 'hurskaan' presidentin, joka näyttäytyy kuvissa uutena Jeesuksena mutta on ahne, itsekäs ja puhuu siivottomia. Varapresidentti komentaa paavia varomaan sanojaan, jos aikoo teologisia asioita käsitellä.

Toisessa suurvallassa kirkon suuri päällikkö siunaa sotaa ja tuhoa ystävänsä presidentin rinnalla.  

Isommissa ja pienemmissä saarnamiesten porukoissa lähellä ja kaukana kuuluu jatkuvan vanha meno, jossa henkinen ja seksuaalinen väkivalta kukoistaa -  piilossa.

Virkapukujen värit ja liturgian nuotit vaihtelevat, mutta se kaksoiskäskyn sanoma pysyy poissa. Ei edes maallistunut protestanttinen kansankirkkomme saa suoraan sanotuksi, mitä se ajattelee näistä meiningeistä. Kaikenlaista kuulemma mahtuu mukaan, katto on korkealla ja seinät leveällä. Yllättäen näyttää siltä, että juuri nyt Vatikaanin uudella paavilla on muita paremmin tallella edes jonkinlainen moraalinen kompassi.

 

Tällä vuosituhannella

Olen suunnitellut alkavan kesän lukemisia. Kesäksi olisi hyvä löytää jokin isompi teema. Olen päätymässä dekkareihin, pitkästä aikaa.

Olen parina Helsingin-kesänä havainnut, että liian vaativaa kirjaa ei jaksa helteessä lukea. Toista se oli maalla, kun ison terijoensalavan varjossa lepotuolista  pääsi pulahtamaan uimaan ja jatkamaan taas lukemista. Kaupunkikodin kuumuudessa on tukalampaa. Parvekkeen lepotuoli on kuumuuden ja melun takia epäviihtyisä.

Dekkarit ovat hankala laji. Klassikot tunnen, uutuuksia en. Pitäisi tietää, minkä käteensä ottaa. Lajityyppi tarjoaa paljon myös sellaista, mihin ei aikaansa kannattaisi tuhlata.

Elokuvat ja tv-sarjat täydentävät tarjontaa. Niissä kuitenkin joutuu usein palaamaan vanhaan tuttuun. Katselin hiljattain vanhojen Beck- ja Wallander-sarjojen uusintoja. Alkuperäiset kirjat olivat laadukkaita, mutta tuttujen henkilöhahmojen myöhemmät versiot eivät ole samaa tasoa.

Elokuvahyllyssäni on kokoelma vanhoja film noir -elokuvia, yhteensä 17 itse tallettamani dvd-levyä, joissa on 49 elokuvaa. Ne voisivat olla nyt kiinnostavia. Agatha Christiestä sen sijaan tunnen saaneeni kyllikseni, tulipa millainen uusi elokuva tai sarja tahansa. Sama koskee Sherlock Holmesia.

Komisario Maigret kiinnostaa. Luin niitä joskus nuorena, mutta sitten ne jäivät. Muistikuva on hyvin myönteinen. Sarjassa on vaikka kuinka monta osaa, ja divareissa niitä näkyy olevan. Hyllyssäni on kaiken kaikkiaan niukasti rikoskirjallisuutta. Wallandereita ja Matti Yrjänä Joensuuta on täysi sarja, muut ovat yksittäisiä osumia.

len selannut hakuteoksia. Niistä ei kuitenkaan löydy uusinta tuotantoa, siis suunnilleen tällä vuosituhannella ilmestyneitä. Puutteeseen olen hakenut suosituksia täältä netistä, ja löytänytkin. Lisää saa suositella. En kaipaa kovaa actionia, rankkaa väkivaltaa, gangsterisotia yms.

Kuvissa Dekkariseuran kirjanmerkkejä, Kallion kirjaston dekkarikellarin lukunurkka, Dekkariseuran pinssi ja omasta hyllystäni pikaetsinnällä löytyneitä alan tuotteita.

 

Hyvät vehkeet

Ostin uudet housut.  Mustat farkut ovat vakiintuneet käyttökelpoisimmiksi, kun vakosamettihousuja ei ole enää tarjolla. Marimekon vakosamettinen  ’Kuskipuku’  oli vuosikymmeniä tärkein käyttövaatteeni, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Ikuinen housuostosten harmi sen sijaan ei tällä kerralla yllättäen toteutunutkaan. Lahkeet olivat täsmälleen oikean mittaiset. Niitä ei tarvinnut ruveta lyhentämään.  Olin tietenkin varautunut lyhentämiseen ottamalla esiin lankarullatelineen.

Lankarullista ja neuloista tulee aina mieleeni tapaus vuosikymmenten takaa, jostain 1970-luvun alkupuolelta.

Vähän päälle kaksikymppisellä poikamiehellä ei tietenkään ole lankaa eikä neulaa. Eräänä päivänä puutteesta tuli kuitenkin ongelma, kun oli uudet housut, niissä liian pitkät lahkeet, ja johonkin oli kiireellinen lähtö.

Nokkela nuorimies kyllä keinon keksii. Hänellä oli nitoja (eli kansankielellä naittaja). 

Se osoittautui käyttökelpoiseksi ja nopeaksi vehkeeksi, jolla hyvin voi korvata neulan ja langan. Lahkeensuun liika pituus taitokseksi sisäpuolelle, niitin näkyvämpi puoli piiloon lahkeen sisälle, ja nips ja naps, ja lahkeet tulivat sopivan mittaisiksi. Ulkopuolelle ei tullut näkyviin kuin kaksi ihan pientä nipukkaa. Muutama tällainen ympäri lahkeensuun, ja valmista tuli.

Ja kestäväksikin tuo konsti osoittautui. Meni kuukausia, ja lahkeet pysyivät kunnossa eikä kukaan huomannut mitään. Unohtui koko juttu.

Kunnes joskus kuukausien kuluttua joku satunnainen seuralainen huomasi asian ja puhkesi raikuvaan nauruun. Hänestä  konsti oli kelvoton. Hän hommasi minulle lankarullan ja neulan, nyppi niitit irti ja ompeli lahkeet perinteellisellä tavalla oikean mittaisiksi.

 

Tänä yönä

Nykyään ei kovin usein tule tilaisuuksia lähettää  onnitteluja. Enemmän joutuu lähettämään pahoitteluja, osanottoja tai surunvalitteluja. 

Tänä yönä tuli kuitenkin poikkeuksellinen ilonaihe. Heti lähetin onnittelut kahdelle ystävälleni Unkariin. Vastausta ei tarvinnut kauan odotella. Tuli kuvia Budapestista. Siellä on tänä yönä kansa kadulla juhlimassa.

Juhlaan on aihetta. Unkarissa on tuuli kääntynyt. Vaalitulos on iso saavutus Euroopalle, ehkä jopa maailmalle.

                                 Sándor Petőfi: Kansan nimissä (1848) suom. Toivo Lyy

 

Kuuluuko yleissivistykseen?

Näin marketin parkkipaikalla pienen kolarin. Parkkiruudusta peruuttanut auto tökkäsi viereisessä ruudussa seisonutta autoa. Naarmu tuli, lamppu särkyi. Vahingon aiheuttanut auto lähti menemään.

Kun palasin kaupasta, omistaja oli huomannut naarmun. Poliisi oli kutsuttu. Minä ilmoitin nähneeni tapauksen.

Pettymys oli ilmeinen, kun en osannut sanoa karkuun lähteneestä autosta juuri mitään muuta kuin että se oli aika vaalea. Rekisterinumeroa en nähnyt. Auton merkkiä en tunnistanut.

Katse oli aika paljastava. Ihmettely suorastaan paistoi naamasta: - Mikäs mies tämä tämmöinen on, kun ei tunne automerkkejä! Kyllä kai nyt aikuisen miehen yleissivistykseen kuuluisi autot tunnistaa.

Minä ei hitto vieköön tunnista nykyautoja. Ne ovat kaikki samannäköisiä, yhtä persoonattomia. Toyota Yariksen saattaisin ruuhkassakin tunnistaa, koska minulla itselläni on sellainen ollut yli 20 vuotta. Mutta olisiko muita - en heti keksi. 

Toista oli ennen. Rättisitikka, Tipparellu, Kuplafolkkari. Sellaiset tunnisti jo kaukaa. Linjakkaita, tyylikkäitä - ne osasi vaikka piirtää ulkomuistista. Saabin kaikki mallit tunnistin myös, mikä johtui siitä, että olin lukioikäisenä kesän 1969 töissä Saabin tehtaalla Trollhättanissa. 

Ja olihan niitä muitakin persoonallisen näköisiä: Anglia, Mini, Kadett, DS, Dauphine ja tietysti Mosse, Lada, Popeda ja Volga.

Olenkohan minä tässäkin jo menneen maailman mies, kun en uusia autoja tunnista enkä erityisemmin välitä oppiakaan?  Kaikki oli ennen parempaa, autojen ulkomuotokin. 

 

Liioittelua

Längelmaveden rannalla sijaitsevassa kesäkodissani yritin aina viljellä monenlaisia yrttejä ja kesäkukkia. Jotkut onnistuivat, jotkut eivät. Opin kuitenkin pitämään puutarhan hoitamisesta. Puuhailu kontillaan maassa kädet mullassa tuntui miellyttävältä vaihtelulta helsinkiläiselämälle, joka oli alusta loppuun siistiä sisätyötä.

Viljelmäni olivat pieniä, yhdelle aarin kokoiselle pläntille mahtui kaikki. Kukkia varten oli laatikoita ja amppeleita ikkunoiden kohdilla.  Lisäksi siellä oli vanhoja perennoita, jotka kasvoivat itsekseen: ukonhattuja, jaloritarinkannuksia, särkyneitäsydämiä ja muita. Erityisen suurikokoisiksi kasvoivat raparperi ja lipstikka.

Mieluisimmat kukat minulle olivat mustasilmäsusanna ja kurjenkello. 

Oli siellä pieni mansikkamaakin. Se tuotti sesonkiaikana sen verran marjoja, että iltapäiväkahvin herkkuhetki murennetun kaurakeksin ja vaniljakastikkeen kera toteutui. Mustat ja punaiset viinimarjat sen sijaan jätettiin vapaaehtoisesti räkättirastaille.

Talveksi ei kerätty mitään, mehut ja hillot eivät kuuluneet tavoitteisiin. Kesäkurpitsa oli ainoa, joka tuotti Helsinkiin vietävää syksyisillä mökkireissuilla.

Kaikki viljely oli luonnonmukaista – keinolannoitteita ei käytetty. Kompostimultaa tuli jopa yli tarpeen, kun nurmikon, puutarhan ja syksyn lehtien haravointi otettiin talteen.

Kaikki tämä loppui vähitellen, kun selkä- ja polvivaivat alkoivat haitata. Koronakesinä 2020 ja -21 oli vielä yritystä uudessa kesäkodissa Strömforsin suunnalla, mutta sitten kesämökkielämä jäi.  

Nyt on vain parvekelaatikoita Helsingissä. Nyt on mietinnässä, mitä alkavana kesänä laatikoissa kasvattaisin. Viime kesän kukoistus näkyy kuvassa. Vanhat puutarhurin opaskirjat ja rukoukset tuntuvat kyllä nyt liioittelulta.