"Kello lyö. Kaikki."

"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.