Aina
välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole
innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?
En
oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja
osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta.
Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka
Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla
pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen
seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.
Eilen
luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja
yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos
koskaan.
Vihje
osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui
Venäjä.
Minäkö
muka urheilun vastustaja?
Täytyy
myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on
päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä.
Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?
Pystyin
kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin,
pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun
viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö
tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan
vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.
Otin
laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla
kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt
nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä
on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.
Sitten
on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen,
mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan
erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea
elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken
yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?
Testi
on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on
entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen
addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan
Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja
menen kuntokävelylle?
4 kommenttia:
Lue Trimalkion pitoja ja pidä tv/radio auki yhtä aikaa! Lukemisnautinto rauhoittaa, ja toisaalta voi aina vilkaista ruutua jos jotakin tapahtuu. Luulenpa että Suomen joukkue häviää tänään kovan taistelun jälkeen, mikä tietysti harmittaa ainakin sen vuoksi että ylimieliset ruotsalaiset urheilutoimittajat pääsevät oikein kunnolla riekkumaan... Mutta sattumallakin on näissä otteluissa oma merkityksensä. Siispä jos Suomi häviää kovan taistelun jälkeen, kokemus on silti positiivinen! Hopea ei ole häpeä, eikä pronssikaan eikä edes neljäs tila! Hyvä häviäjäkin on arvostettava.
Olen ollut sairaslomalla 2.12 lähtien, kiitos selän. Aika on mennyt hitaasti, vaikka on ollut hyviä kirjoja ja elokuvia. Aika on mennyt nopeasti, kisojen aikana. Olen itkenyt yhdessä voittajien kanssa, vaikka he eivät ole suomalainen/ruotsalaisia tai laji on ollut aivan uusi minulle. Kannustanut heikompia ja etsinyt tietoa urheilijoista, kiitos google. Tarkkaan olen miettinyt mitä kanavaa katson ja päivä on suunniteltu sen mukaisesti.
Lapsena katsoin Matti Nykästä ja Marja-Liisa Hämäläistä innoissani. Into loppui, kun tuli Lahden skandaali. Urheilu into löytyi uudelleen ja olen siitä iloinen.
En moiti, jos joku ei pidä urheilusta. Mutta sitten moitin, jos hänen elämässä ei ole yhtään asiaa, joka saa kaikki tunteet pintaan.
Minä olen kerran itkenyt urheilukilpailussa. Se oli joukkuevoimistelun SM-kisoissa, kuin Dynamot ilmestyivät Valkeakoskella esittämään Myrskyluodon Maija -ohjelmaansa enkä minä ollut mitenkään valmistautunut näkemään mitään niin käsittämättömän kaunista ja täydellistä. Se oli sellainen kauneuselämys, etten usko, että toista samanlaista koen koskaan. Kesällä näin ohjelman uudestaan (voittoisissa) MM-kisoissa ja se taisi olla silloin vielä virheettömämpi ja upeampi ja sai kyyneleet silmiin silloinkin, mutta koska se ei ollut silloin enää odottamaton, niin vaikutus ei ollut niin tyrmäävä enää. Valkeakoskella tuskin pystyin hengittämään.
Karin neuvoa kokeilin. Huono neuvo. En saanut edes yhtä sivua loppuun luetuksi. Hieman paremmin toimi se, että suljin televisiosta äänen ja siirsin sen kuulokkeisiin, istuin pyörivään työtuoliini ja käänsin selän television suuntaan, levitin sanomalehden työpöydälleni ja luin sitä. Käänsin kuulokkeiden äänen niin pienelle, että sanoista ei saanut selvää mutta selostuksen muuttumisen huudoksi kuuli. Siinä kohdassa pyöräytin tuolin ja vilkaisin, mitä oli tekeillä.
Homma toimi melkein loppuun asti. Verenpaine pysyi kohtuullisena, en tuntenut addiktoituvani mutta pysyin ajan tasalla. Trimalkion pidot luen joskus toiste.
Sarin tavoin pidän tärkeänä, että tunteet nousevat välillä pintaan. Mutta penkkiurheilun tuottamia tunteita pidän aika yksipuolisina ja helposti riippuvuutta aiheuttavina.
Anonyymin mainitsema joukkuevoimistelu on minulle tuntematonta puuhaa. Kommentti aiheutti kuitenkin uteliaisuuden. Täytyypä yrittää tutustua. Estetiikka ja urheilu yhdessä on kiinnostava asia.
Dessu
Lähetä kommentti