perjantai 21. helmikuuta 2014

Urheiluhullu?



Aina välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?

En oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta. Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.


Eilen luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos koskaan.

Vihje osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui Venäjä.

Minäkö muka urheilun vastustaja?

Täytyy myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?

Pystyin kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin, pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.

Otin laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.

Sitten on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen, mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?

Testi on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja menen kuntokävelylle?



4 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Lue Trimalkion pitoja ja pidä tv/radio auki yhtä aikaa! Lukemisnautinto rauhoittaa, ja toisaalta voi aina vilkaista ruutua jos jotakin tapahtuu. Luulenpa että Suomen joukkue häviää tänään kovan taistelun jälkeen, mikä tietysti harmittaa ainakin sen vuoksi että ylimieliset ruotsalaiset urheilutoimittajat pääsevät oikein kunnolla riekkumaan... Mutta sattumallakin on näissä otteluissa oma merkityksensä. Siispä jos Suomi häviää kovan taistelun jälkeen, kokemus on silti positiivinen! Hopea ei ole häpeä, eikä pronssikaan eikä edes neljäs tila! Hyvä häviäjäkin on arvostettava.

Sari KS kirjoitti...

Olen ollut sairaslomalla 2.12 lähtien, kiitos selän. Aika on mennyt hitaasti, vaikka on ollut hyviä kirjoja ja elokuvia. Aika on mennyt nopeasti, kisojen aikana. Olen itkenyt yhdessä voittajien kanssa, vaikka he eivät ole suomalainen/ruotsalaisia tai laji on ollut aivan uusi minulle. Kannustanut heikompia ja etsinyt tietoa urheilijoista, kiitos google. Tarkkaan olen miettinyt mitä kanavaa katson ja päivä on suunniteltu sen mukaisesti.
Lapsena katsoin Matti Nykästä ja Marja-Liisa Hämäläistä innoissani. Into loppui, kun tuli Lahden skandaali. Urheilu into löytyi uudelleen ja olen siitä iloinen.

En moiti, jos joku ei pidä urheilusta. Mutta sitten moitin, jos hänen elämässä ei ole yhtään asiaa, joka saa kaikki tunteet pintaan.



Anonyymi kirjoitti...

Minä olen kerran itkenyt urheilukilpailussa. Se oli joukkuevoimistelun SM-kisoissa, kuin Dynamot ilmestyivät Valkeakoskella esittämään Myrskyluodon Maija -ohjelmaansa enkä minä ollut mitenkään valmistautunut näkemään mitään niin käsittämättömän kaunista ja täydellistä. Se oli sellainen kauneuselämys, etten usko, että toista samanlaista koen koskaan. Kesällä näin ohjelman uudestaan (voittoisissa) MM-kisoissa ja se taisi olla silloin vielä virheettömämpi ja upeampi ja sai kyyneleet silmiin silloinkin, mutta koska se ei ollut silloin enää odottamaton, niin vaikutus ei ollut niin tyrmäävä enää. Valkeakoskella tuskin pystyin hengittämään.

Roope Dessutom kirjoitti...

Karin neuvoa kokeilin. Huono neuvo. En saanut edes yhtä sivua loppuun luetuksi. Hieman paremmin toimi se, että suljin televisiosta äänen ja siirsin sen kuulokkeisiin, istuin pyörivään työtuoliini ja käänsin selän television suuntaan, levitin sanomalehden työpöydälleni ja luin sitä. Käänsin kuulokkeiden äänen niin pienelle, että sanoista ei saanut selvää mutta selostuksen muuttumisen huudoksi kuuli. Siinä kohdassa pyöräytin tuolin ja vilkaisin, mitä oli tekeillä.

Homma toimi melkein loppuun asti. Verenpaine pysyi kohtuullisena, en tuntenut addiktoituvani mutta pysyin ajan tasalla. Trimalkion pidot luen joskus toiste.

Sarin tavoin pidän tärkeänä, että tunteet nousevat välillä pintaan. Mutta penkkiurheilun tuottamia tunteita pidän aika yksipuolisina ja helposti riippuvuutta aiheuttavina.

Anonyymin mainitsema joukkuevoimistelu on minulle tuntematonta puuhaa. Kommentti aiheutti kuitenkin uteliaisuuden. Täytyypä yrittää tutustua. Estetiikka ja urheilu yhdessä on kiinnostava asia.

Dessu



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...