Kirjahyllyjä on taas pakko harventaa, sillä ne ovat täynnä. Luulisi, että jostakin löytyisi rako uudelle kirjalle, sillä hyllyjä on kolmessa huoneessa. Vain makuuhuone, keittiö ja kylpyhuone ovat hyllyttömiä.
Mutta yhtään rakoa ei löydy. Kirjapinoja on jopa lattialla.
Kaiken lisäksi nyt tarvittaisiin rako noin sadalle kirjalle. Sain valita haluamani kirjat tuttavan kirjahyllystä ennen asunnon tyhjentämistä. Muistisairas tuttava ei hoitokodissa enää kirjojaan tarvitse.
Mietin, millä perusteella valitsen ne kirjat, jotka joutuvat nyt omasta hyllystäni väistymään.
Luokittelen mielessäni kirjat viiteen kategoriaan.
1) Tärkeät. Näitä rakastan, näitä luen luultavasti uudestaan. Näitä katselen ylpeänä ja haluan, että vieraatkin huomaavat. Identiteettiä rakentavat.
2) Hyödylliset. Näitä selailen, kun etsin tärkeää kohtaa tai tarpeellista tietoa
3) Lukemista odottavat. Ehkä joskus
4) Nostalgiset. Taakse jäänyttä elämää – ei paluuta.
5) Yhdentekevät ja hylätyt. Näitä ei hyllyssäni taida olla.
Päätän keskittyä ryhmän 4. Aloitan kirjoituspöytäni viereisestä hyllystä. Sen keskellä – ikään kuin kunniapaikalla – on vuosikymmenet ollut opiskeluaikojen tenttikirjoja.
Otan käteen kaksi kirjallisuustieteen perusteosta, Wellek & Warrenin ja Fjord Jensenin. Jokainen 70-luvun opiskelija on taatusti joutunut tekemisiin näiden kanssa.
Muistikuva on jotenkin epämiellyttävä. Kirjat ovat täynnä alleviivauksia, ja oppineisuutensa piti osoittaa tenteissä ja harjoitusesseissä. Viisaan tuntuisia teorioita, mutta muistijälki on sellainen, että tulkintateoria nousi pääasiaksi ja itse kirjallisuus jäi sivuseikaksi. Tarkasteltava teos piti välillä runtata väkisin tulkintateoriaan sopivaksi.
Näihin kirjoihin en taatusti enää koskaan palaa. Joutaisivat pois hyllystäni.
Mutta entä se nostalgia? Voiko sen noin vain heittää roskiin? Olenhan sentään nämäkin kirjat kultaisessa nuoruudessa päähäni päntännyt ja tentistä selviytynyt. Henkilöhistoriani ydinkokemuksia!
4 kommenttia:
Olen samassa jamassa kuin sinä Dessu. Neljä huonetta kirjahyllyjen peitossa, ja kuta kuinkin kaikkia kirjoja tarvitaan joskus. Romaaneja minulla on kyllä vähän, kolme neljä metriä, ja ohuita runokirjojakin on enemmän. Kirjojen lisäksi tulevat loputtomat mapit ja kansiot. Eihän ne mahdu minnekään, sääli jälkeläisiä. Minulla oli aikoinaan onni käydä akateemikko Jutikkalan kotona Merikadulla. Ihmisarvon korkuisissa huoneissa myös ovien ylle oli sijoitettu täydet hyllyt. Koko iso lukaali tuoksui kirjoille! Ja joka huoneessa oli liikuteltavat tikkaat. Itse en semmoisiin kykene, korkeuskammoni raja on viidessä senttimetrissä...
kirjahyllyn perkaaminen tuo päivänvaloon unohtuneita muistoja. viimeisen suuren puhdistuksen yhteydessä löysin hyllyn taakse tippuneen oppaan sienistä, mm. haperoista. kirjan etulehdellä lukee, että k:n isoäiti rakel on ostanut sen lähetysseuran myyjäisistä. kirjan selailu herättää jänniä ailahduksia.
olen kantanut turhaa kirjamassaa mukanani monta muuttoa. tänä päivänä teen kirjapoistoja yksi kerrallaan, ohimennen. helpointa on lempata bestsellerit ja halpispokkarit, vaikeinta on luopua kirjoista jotka ovat jollakin tavalla muuttaneet elämää. nykyinen kirjahyllyni on todella pieni, mutta siinä on koko maailma pieninä, henkilökohtaisina palasina.
Minullakin oli paljon mappeja ja kansioita mutta pääsin niistä eroon. Se oli raakaa työtä, johon meni vuosia. Selasin jokaisen paperin. Tärkeät skannasin, vähemmän tärkeät pistin silppuriin. Nyt jäljellä on vain viisi mappia täynnä originaaleja ja arvopapereita.
Mutta ei mappien poistuminen paljon auttanut. Tyhjä tila täyttyi heti.
Tuo Jutikkalan konsti hyllyistä ovien päällä oli minullakin joskus harkinnassa. Mutta luovuin ideasta, kun huomasin, että ovien päälle voi ripustaa tauluja. Niinpä en tikkaitakaan tarvitse. Kun nousen varpailleni, ulotun ylähyllylle.
Bestsellerit ja halpispokkarit olisivat hyvä konsti päästä alkuun. Siinä on vaan sellainen ongelma, että minulla sellaisia ei juuri olenkaan ole. Minä pääsin tänään alkuun viemällä roskiin vanhoja koulukirjojani. Kyllä sekin koville otti, sillä kirjojen reunukset kaikkine piirroksineen ja kommentteineen olivat vakuuttava dokumentti siitä, että puberteetti-ikä on osunut täydellä voimalla minuunkin.
Pohdinnassa on nyt, miten suhtaudun moniosaisiin nahkaselkäisiin koottuihin teoksiin vanhoilta kirjailijoilta, joista en ole erityisen innostunut (esim. Maila Talvio, Knut Hamsun). Tuskinpa innostun vieläkään. Siinäkö ne silti seisovat hyllyssäni loppuun asti pelkästään merkittävän nimensä perusteella.
Lähetä kommentti