Uusi yritys

 

Helluntai ja kaatuneiden muistopäivä – jotenkin epäsuhtainen pari samalle sunnuntaille. Toisaalta yllättävät ja yhteen sopimattomat rinnastukset antavat usein ajattelulle ja taiteelle uutta oivallusta.

Helluntaihin liittyy alkusoinnullisia sanoja, kuten heleä ja heila. Tänä vuonna myös helle. Jostakin luin, että nyt pitää nauttia kauan kaivatusta helteestä.

Nauttikoon ken voi. Minulta ei onnistu. Helle on silkkaa tukaluutta. Ulkona nääntyy, pitää pysyä sisällä. Pöytätuulettimet hain jo kellarikomerosta. Vielä nytkin yöllä yksi puhaltaa ja puhkuu työtuolini takana.

Herää huolestuneita aavistuksia, että tätä saattaa jatkua koko kesän. Ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Kaksi (vai peräti kolme?) edellistä kesää olivat aika äärimmäisiä.

Viime kesä oli melkein puoleen vuosisataan ensimmäinen, jota en viettänyt maalla. Syynä oli harmillinen sairastuminen. Toukokuun lopussa olin leikkauksessa. Pari viikkoa myöhemmin jouduin uudestaan sairaalaan, sillä leikkaushaava tulehtui. Vasta juhannuksena tämä alkoi olla kunnossa. Sitten iski korona. Se oli kohtalaisen lievä, mutta maalle meno ei kaiken jälkeen houkutellut. Vuokramökki olisi ollut käytettävissä, mutta sen sai peruutetuksi.

Nyt on uusi yritys viettää kaupunkikesä. Terveys on kunnossa, paitsi oikutteleva alaselkä ja lonkka. Pitkät kävelyretket - vanha mielipuuhani – eivät oikein luonnistu. Helteellä eivät senkään vertaa. Puiston penkit houkuttelevat istumaan ja kävelykilometrit jäävät vähäisiksi.

 

Vain arvokkaille

 

Käynti äidin haudalla. Tämä oli kymmenes äitienpäivä Maunulan uurnalehdossa.

Valkovuokkokimppu hautakiven maljakkoon, kuten aina ennenkin. Äitienpäiväkortti on kuitenkin jäänyt piirtämättä. Sen korvikkeeksi laitan tähän kortin 1960-luvun alkupuolelta. Runoa en tunnusta itse sepittäneeni. Sen opettaja kirjoitti malliksi liitutaululle, ja siitä se kopioitiin kortteihin.

Käsialani näyttää omituisen oudolta. Vuosien myötä se kehittyi aivan toisenlaiseksi. Kauniimmaksi – jos rohkenen itse kehua. Eikä kukkakaan kovin hehkeä ole. Mutta on tuossa jotain vanhanaikaista tyyliä ja arvokkuutta. Eräskin tuttu äiti kertoi muutama vuosi sitten saaneensa äitienpäiväkortin, jossa kuvana oli Batman ja vihreä yökkö.

Äidille kuului antaa lahja äitienpäivänä. Lahjan keksiminen oli vaikeaa. Isä siitä lopullisen päätöksen teki. Yksi niistä lahjoista on vieläkin tallessa astiakaapissani. Voi ihmetellä, miten 60-luvun puolivälin Jyväskylän sekatavarakauppaan oli löytänyt tiensä kiinalainen astiasto. Kuusi kuppia, kannu, kermakko ja sokeriskooli.

Vähälle käytölle astiat jäivät. Ei niitä aivan tavallisten vieraiden tullessa esiin otettu. Vain poikkeuksellisen arvokkaille vieraille niistä kahvit tarjottiin. Nykyäänkin ne ovat enemmän koristeina kuin käytössä. Täysin ehjänä astiat ovat säilyneet jo kuutisenkymmentä vuotta. Sellainen kestävyys taitaa olla aika harvinaista näiden myöhempien aikojen hienojen lahjatavaroiden kohdalla.

 

Pitkä rivi nollia

Talousuutisia ja pörssikursseja en lue. Sivu, jossa on paljon numeroita, tulee nopeasti käännetyksi.

Harmin häivähdys sumentaa aivot, kun joutuu laskua maksaessa näpyttelemään pitkiä tili- tai viitenumeroita. Niissä on yleensä pitkä rivi nollia. Ihmettelen, ovatko ne kaikki tarpeellisia.

Nyt kuitenkin sattumalta luin jutun, jossa oli paljon numeroita. Se oli yllättäen kulttuuripalstalla.  Siksi luin sen loppuun asti. Juttu kertoi kelpo sinimustan hallituksemme toimenpiteistä.

Jutussa kerrottiin ensimmäiseksi, että hallitus leikkaa vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen, joka on ollut 860000 € (hankala laskea nollien lukumäärä, piti laittaa lukulasit nenälle, että tuli oikein). Ei ole Suomella varaa sellaiseen. Ja nyt on ”hyvä hallitusohjelma”, kuten ministerit kaiken aikaa toistelevat.

Onneksi sentään hallitus on tajunnut hyvässä hallitusohjelmassaan antaa raviurheilun tukemiseen 40 miljoonaa € (tämä oli kirjoitettu näin, yhdellä nollalla!). Lisäksi huomaan, että hallitus on tajunnut tukea miljoonilla muitakin tulevaisuuden suuria megatrendejä ja menestystarinoita, kuten turkisten, turpeen ja sellun tuotantoa ja halvempaa bensiiniä.

                        (Tapio Piirainen & Harri Nykänen: RAID / Yle 2000  //  Oiva Lohtander & Kirsti Väänänen)

Ylivoimaisen vaikeaa

 

Alakerran insinööri valitti elämänsä surkeutta. Kaikki oli ennen paremmin. Enää ei uskalla edes naisia lähestyä. Siitä saa ikävää palautetta.

Niin. Mitäpä siinä mukava naapuri voi muuta kuin kuunnella naapurinsa suruja. Niin kuin monta 

kertaa ennenkin samasta asiasta. Näitä suruja hänelle ilmaantui joitakin vuosia sitten, kun hän palasi pitkän tauon jälkeen sinkkumiesten säätyyn. Päättelen, että hän tuntee kuuluvansa nykyisin kuuluisiin incel-miehiin (vaikka ei mikään nuorukainen olekaan).

Miesporukoiden kummallisuuksia on oletus, että toiselle valkoihoiselle heteromiehelle voi heittää seksististä, homofobista ja rasistista herjaa ilman että kuulija pitää puhujaa ääliönä. Joskus olen yritellyt vängätä vastaan, mutta ei sillä ole vaikutusta. Mahtaa olla vaikeaa, kun joka kerta kun naisseurassa avaa suunsa, ahdistelun tunnusmerkistö uhkaa täyttyä

Puhumisen sävystä se on kiinni, yritin joskus opettaa. Hyvät puhujat ovat aina menestyneet maailman pärjäämiskilpailuissa. Hyvät supliikkimiehet ovat aina päässeet paremmin saatille, ja niinpä luulisi, että luonnonvalinta suosi puhetaitoa.

                                   (007 ja tohtori No - 1962 // Sean Connery & Ursula Andress)

Ns. miehekkyyden merkit, kuten leijonakorut ja kaljanhaju, eivät paranna menestystä. Runojen siteeraaminen parantaa. Tämänkin olen joskus naapurille ohjeeksi antanut. Ei ole tepsinyt.

Olen tullut ymmärtämään, että #metoo-liikkeellä on ollut myönteinen vaikutus. Hidas mutta myönteinen. Toksinen maskuliinisuus on ilmeisesti vähenemässä, mutta toisin kuin nämä naapurit luulevat, se ei tarkoita, etteivätkö äijäporukat saisi mennä metsästysreissulle tai juomaan kaljaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei kohtele alentavasti toisenlaista miehuutta tai muita sukupuolia. Ja ennen kaikkea, että lähestymiselle pitää olla suostumus. Ei luulisi olevan ylivoimaisen vaikeaa.

 

                           (Ossi Elstelä. Katariina ja Munkkiniemen kreivi - 1943  // Leif Vager & Regina Linnanheimo)

Me kaikki

 

Paul Auster  03.02. 1947  -   30.04. 2024

”Me kaikki kuolemme, me kaikki sairastumme, tunnemme kaikki nälkää, himoa ja kipua, ja siksi ihmiselämä on johdonmukaista sukupolvesta toiseen. Me kaikki - useimmat meistä joka tapauksessa - haluamme yhteyksiä muihin ihmisiin ja käytämme elämämme heidän etsimiseen.” – Paul Auster

”Minusta tuntuu, että tulen aina olemaan onnellinen paikassa, jossa en ole.” – Paul Auster

 

”Maailma on niin arvaamaton. Asiat tapahtuvat yllättäen, odottamatta.  Haluamme tuntea, että hallitsemme omaa olemassaoloamme. Jollain tapaa olemme, toisaalta emme. Meitä hallitsevat sattuman voimat.” – Paul Auster

Espalle takaisin

Ei sen nyt noin pitäisi mennä.

Olenkohan sittenkin perinteiden orja, kun vierastan tätä uutta? En olisi uskonut – tavallisesti minä olen suhtautunut hieman pilkallisesti siihen vanhaan. Mutta nyt kun se vanha on poissa, uusi ei kelpaa minulle senkään vertaa.

Vuosikymmeneen en ole suostunut menemään Espan tungokseen vappuaattona. Mantan lakituksen olen katsonut televisiosta, jos sieltäkään. Mutta nyt kun Manta on poissa ja Espa tyhjä, kaipaan Espalle takaisin. Kansalaistori ei kelpaa korvikkeeksi. Siitä puuttuu ilmapiiri ja tyyli.

Menin siis ihan kiusallani tyhjälle Espalle. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa ennen oli Mantan patsas.

Kai se patsas joskus tuodaan siihen takaisin. Nyt se on korjaamolla. Silloin lakitusjuhla luultavasti palaa myös. Jääkiekon mestaruusjuhla saisi siirtyä pysyvästi kansalaistorille. Tai vielä mieluummin jääkiekon mestaruudet saisivat jäädä tulematta. Lakituksen Mantan patsas kestää, sillä se tehdään nosturilla. Humalaisten jääkiekkofanien kiipeilyä se ei kestä.

Kävin minä joskus nuorena katsomassa Mantan lakitusta. Sillä on perinteitä. Uuno Kailaskin oli jo 1920-luvun lopun keväänä kuljeskellut Mantan patsaalla ja kirjoittanut runon, jossa kaikuu hänelle harvinaisia onnellisuuden sävyjä.

Minä klenkkasin vappua hulinoimaan lonkkavaivaisena Baanaa pitkin vanha vappuviuhka olkalaukussa. Baanan kuilusta piti kuitenkin nousta pois ennen Mannerheimintietä, etten joutuisi sinne kansalaistorin ruuhkaan. Kuulokkeissa soi Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Minä kaipaan Espalle takaisin. Se on niitä lauluja, jotka jäävät päähän pyörimään ja nostavat nostalgian kyynelhelmen silmäkulmaan. Tästä linkistä sen pääsee kuuntelemaan:  (Klik)