Missä miehet?

Olen käyttänyt viime päivinä aikaa ja voimaa laiminlyöntieni korjailuihin. En ymmärrä, miten minusta on päässyt tulemaan sellainen, joka vasta viime hetkillä ehtii hoitaa asiat, joihin olisi kyllä ollut mahdollisuus kuukausikaupalla.

Tarkoitan kiinnostavia näyttelykäyntejä. Minulla on työhuoneeni seinällä korkkipohjainen ilmoitustaulu. Kiinnitän siihen nastalla keltaisia tarralappuja, joihin kirjoitan tiedot kaupungissa tarjolla olevista kiinnostavista näyttelyistä ja tapahtumista ja  niiden päivämääristä. Siitä voin helposti vilkaista, mihin voisin mennä. Helsinkiläisenä olen todellakin lihapatojen ääressä.

Aivan äskettäin tuli kaksi kertaa kiire. Lappuni kertoivat, että näyttely oli loppumassa. Ensin loppui Päivälehti-museon näyttely Saima Harmajan ja Aino Kallaksen päiväkirjoista. Erityisesti Harmaja on minulle kiinnostava aihe opiskeluajoista lähtien. Kirjoitin jonkin harjoitustyön hänen runoistaan.

Toinen lappu kertoi, että Ateneumin Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä esittelevä "Järven lumo" -näyttely on  loppumassa. Sekin oli oikein miellyttävä näyttely, pieneen keskittyvä, jotenkin intiimi. Oli maalauksia yhteisön päivittäisestä elämästä, kuten lapsista, puutarhasta ja pihan ja rannan maisemista.

Rantatien kuvien lisäksi tarjolla oli kokoelma Rafael Wardin kiinnostavimpia maalauksia. Tämä näyttely jatkuu vielä maaliskuun alkuun asti, joten sitä voin suositella lukijoille. Rantatien näyttely loppuu ylihuomenna, sunnuntaina.

Näyttelyissä tulee aina katsotuksi kuvien lisäksi myös yleisöä. Niin nytkin. Ja kun yleisöä tarkkailen, alan tuntea vuosi vuodelta itseni yhä omituisemmaksi. Että minun ei oikeastaan kuuluisi olla täällä.

Näyttelyvieraat ovat naisia. Yksin kulkevia, pareittain kulkevia, ryhmissä kulkevia, varsinkin varttuneessa iässä olevia naisia mutta jonkin verran myös nuoria naisia. Muutama harva pariskunta, iäkkäitä.

Missä ovat miehet? Minun lisäkseni kaksi tai kolme yksin kulkevaa miestä satojen naisten seassa.  Jos ulkonäöstä voi mitään päätellä, ne pari kolme miestä taitavat olla paikalla ammatillisen kiinnostuksen vuoksi. Ulkonäössä on havaittavissa sitä kuuluisaa taiteilijan boheemisuutta. Niin kai minussakin.

Missä ovat miehet?

(Kuva elokuvasta Jag är nyfiken gul - Vilgot Sjöman)

Parpaarimaista

- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.

Piilotetut salaisuudet

Katsoin  Yle-Teemalta Peyton Placen. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt mutta en ollenkaan muistanut, että se oli näin tyrmistyttävä melodraama. Muistissa päällimmäisenä oli pitkä TV-sarja, joka tuli 1960-luvun lopulla. Sitä katsoin säännöllisesti, niin kuin ilmeisesti koko kansa. Sen kuvat ja henkilöt jäivät pysyvästi muistiin.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa eletään siivoa elämää, yhteisöllisyys kukoistaa, kirkossa käydään ja paraatejä pidetään. Vallitsee kaiken kattava ihannetila, jonka rikkomista pitää viimeiseen asti välttää. Nuorison kuhertelussakin on oletusarvona puritaaninen siveys. Pikkuisen pussataan ja haaveillaan avioliitosta. Kotibileissä äiti pitää jöötä. Yksi juoppo kaupungissa kyllä on.

Mutta tyynen ja hyveellisen pintatason alla kytevät salaisuudet. Puhkeaa kriisi. Lopussa kuitenkin taas kaikki on hyvin ja ihmiset iloisia. Niin amerikassa.

Ei mennyt monta minuuttia elokuvän päättymisestä, kun alkoi Urheiluruutu. Sillä kohdalla yleensä siirryn jääkaapille, mutta ääni kuului ja jotain outoa uutista siellä kerrottiin.

Kaapista oli tullut esiin huippu-urheilija, joka tunnusti olevansa homo.

Herra anna mun kaikki kestää! Mikä maa, mikä vuosi? Tarkoitan siis sitä, että vielä 2014 Suomessa Yleisradion pääuutisten urheiluosaston ykkösaihe on tällainen. Että urheilija on homo! Ja haastatteluja ja kommentteja päälle. Valmentaja, urheiluministeri, kilpaurheilijakollegoita. Kaikki kehuvat esiin tuloa rohkeaksi teoksi.

Tässäkö on suomalaisen urheiluelämän todellisuus?

Onko urheilumaailma todellakin vielä siinä tilassa, että yhden homourheilijan löytyminen on näin poikkeuksellinen tapaus? Uutisten ykkösaihe, rohkea teko? Taas yksi lisäesimerkki urheilumaailman arvojen vääristyneisyydestä. Kuinkahan paljon näitä onkaan piilossa, ihan niin kuin Peyton Placessa, jotta ihannetila säilyisi rikkumattomana. Tai niin kuin Sotsissa, jossa homoja ei ole yhtään ainutta.

Esiin tullut on uimari. Tuleekohan joskus vielä se päivä, että homo löytyy jääkiekkoilijoistakin? Silloin ollaan jo pitkällä. Kummola saa sydänkohtauksen, Tamin burn out palaa ja Jutin jutunheitto hiljenee.

*  *  * 

P.S. Edellisen postaukseni kommenteissa puheena ollut Facebook on saanut yllättävän paljon lukijoiden huomiota. Kavereideni määrä on yhtäkkiä kasvanut 200 prosenttia. Olen jo hieman innostunut ja aion kokeilla, miltä tuntuu olla aktiivinen sillä foorumilla. Jos sattuisi niin ihmeellisesti, että vieläkin löytyisi joku, joka on kiinnostunut tulemaan kaveriksi, niin ei muuta kuin näpyttelemään Facebookin Etsi kavereita -ruutuun hakusanaksi Roope Dessutom, niin suhtaudun anomukseen suopeasti.

Vanhentuneet tekniikat

Blogin lukijamittari raksahti uudelle kymmentuhatluvulle. 80000 on paljon, en aloittaessani olisi uskonut. Päivittäiset kävijämäärät ovat kylläkin olleet jo jonkin aikaa vähenemään päin. Parasta ennen -päivämäärä on jo ohitettu.

Yhdysvaltain turvallisuudvirasto NSA on kerännyt lehtitietojen mukaan jopa 200 miljoonaa nettiviestiä vuorokaudessa eri puolilta maailmaa. Googlen kerrotaan lukeutuvan turvallisuusviraston parhaisiin yhteistyökumppaneihin. Tästä on aavisteltavissa, että kyllä turvallisuusvirasto on minunkin sivujani käynyt kurkistamassa. Terveisiä vaan sinne NSA:n pojille, jos satutte tämänkin viestin tarkastamaan! Sitä en tiedä, näkyvätkö teidän vilkaisunne tässä minun blogini vierailijalaskurissa. Luulen, että osaatte ohittaa sen, mikä on minun kannaltani harmillista. Olisiko jo sata tuhatta täynnä, jos mittari huomaisi käyntinne?

Takavuosikymmeninä me Viron-kävijät kauhistelimme ja tunsimme moraalista närkästystä tiedosta, että Viru-hotellin yläkerrassa istuu KGB:n ukkoja luurit korvilla kuuntelemassa, mitä hotellihuoneissa puhutaan. Kuinka neitseelliseltä sellainen tuntuukaan nyt. Tekniikka, maa ja ideologia on muuttunut, mutta on jotain mikä yhdistää.

Lehtitietojen mukaan nuoriso on alkanut tuntea noloksi pysyä Facebookissa. Tilalle on tullut muuta, toimivampaa. Facebook on jäämässä isille ja äideille, sedille ja tädeille, se on vanhentumassa olevaa tekniikkaa. Nuoret viestittelevät keskenään jo toisaalla. On sellaisia kuin Instagram, WhatsApp, Kik ja ties mitä.

Minä olen vielä Facebookissa. Kavereita ei ole tullut enempää kuin yksi enkä anna peukkua mistään. Minullekin se on vanhentunutta tekniikkaa. Harkitsen siirtymistä muualle, ehkä menestys on parempi. Jossakin kuulemma voisin näyttää rohkeita kuvia itsestäni muiden arvosteltavaksi, mutta en minä taida siihen ryhtyä. Mieluummin etsin tekstipohjaista viestintää. En vain tunne, mitä nuo Instagramit ja muut ovat. Olen tässäkin pudonnut kehityksen kelkasta, kuten melkein kaikessa. Olen sitä sukupolvea.

Hyvä (huono?) esimerkki kelkasta putoamisesta ja vanhentuneesta tekniikasta on urheilu. Hyppäsin viime kesänä yhden hypyn korkeutta. Tulos ei ollut häävi, tasan yksi metri. Tein tuloksen lapsuudessa oppimallani kierähdystyylillä (kuva 1). En sentään käyttänyt saksityyliä tai sisäjalkaa, jotka ovat vielä enemmän vanhentuneita tyylejä, vähän kuin se Viru-hotellin luurikuuntelu vakoilussa. Forsbury-floppaus olisi varmaankin tuottanut paremman tuloksen, mutta en silti siirtynyt siihen. Jos joskus innostun hyppäämään hyppyrimäestä, käytän luultavasti Recknagel-tekniikkaa (kuva 2), en siirry V-tyyliin.

Irrationaalit

Naapurissani asuu ydinvoimamies. Hän on kyllä perimmältään ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri, hänellä on jopa kaksi kissaa, Hanni ja Gali (oik. Hannibal ja Caligula), jotka ovat olleet minulla joskus yöhoidossa. Oikein mukavia nekin, vanhoja, laiskoja ja lihavia.

Emme me kovin usein tapaa, mutta aina välillä. Hän sanoo vähän virnuillen, että ajatteluni on "irrationaalia", kun en osaa innostua ydinvoimasta.

Hän näkee vaivaa perustellakseen minulle ydinvoiman siunauksellisuuden. Hän selostaa minulle alan uusia innovaatioita, joiden ansiosta turvallisuus on saavuttamassa niin suuret mittasuhteet, että maailmassa ei toista niin turvallista paikkaa ole kuin ydinvoimalan naapurissa. Siellä elämä on lauhaa ja leppoisaa kuin varpailla villatohvelissa.

Olen kerran vuosia sitten käynyt retkikunnan mukana Loviisan voimalassa. Minusta se oli pelottava paikka. Pelko räjähdyksestä iski jo siinä vaiheessa kun laitos näkyi vasta kaukana horisontissa. Harmikseni en osaa väitellä naapurini kanssa teknisistä ratkaisuista, sillä ydinenergiatiede ei ole minun alaani. Minulle asia on periaatteellinen, elämänkatsomuksellinen, ei tekninen.

Naapurini mielestä tällainen on irrationaalista hörhöilyä. Sopuun emme ole päässeet, emme saa toisiamme käännytetyksi. Parempi on puhua vaikkapa kissoista.

Tunnen minäkin ihmisiä, joita pidän irrationaalisina. Yksi etäinen sukulaiseni on pappi. Hän vastustaa joustamattomasti naispappeutta ja kaikkea muuta mitä vastustaa voi. Hän ei suostunut tulemaan paikalle lapsenlapsensa häihin, koska vihkipappina oli nainen. Ei kuulemma ole liitto pätevä Herran silmissä.

Naisia tämä kirkonmies kyllä arvostaa, mutta aivan muissa tehtävissä, ja joustavakin hän osaa tarpeen tullen olla. Hän oli osannut joustavasti siirtää omaan pätevään avioliittoonsa liittyvät uskonasiat tunniksi tai pariksi kerrallaan vähemmälle huomiolle kulkiessaan takavuosina virkamatkoilla lähikaupungissa. Tuli jälkipuheita ja ongelmia ja pätevällä tavalla solmittu liitto loppui.

Kirkon tilanne ei oikeastaan minulle kuulu, sillä en ole jäsen. Voivat minun puolestani tehdä siellä niin kuin tahtovat, mutta kyllä sydän suree. Kansankirkolla olisi mielestäni tärkeä tehtävä, kunhan vain pääsisivät siellä selvyyteen tällaisista irrationaalisista asioista. Suotuisia merkkejä kyllä on.

Mielessäni on jo pitkään kytenyt idea saattaa tämä naispappeuden vastustaja joskus nokikkain sihteerini neiti B:n kanssa. Neiti on nimittäin "kiivas" miespappeuden vastustaja ja poikkeuksellisen sanavalmis persoona. Hän ei kirkkoon mene niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Voisi seurata kiinnostava keskustelu.

Kynä käteen

Lehtitietojen mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.

Onkohan tuo nyt oikein viisasta?

Minun kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin. Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän. Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus juhlapäivinä laulun osakseen.

Luulen, että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa. Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla. Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä, mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.

Aikuisena olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen tehnyt.

Mielestäni ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut - kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös kynän pitää pysyä kädessä.

Minulle on pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään kirjettä talteen.

Jään miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä. Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?

Kuvissa on arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi 1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.

Neljä irrallista kertomusta

Neljä irrallista kertomusta

1. Iäkäs sukulaismummo

Mummo soitti ja kysyi, voisinko tulla käymään ja tuoda tullessani vessapaperia ja roskapusseja. Ne ovat loppuneet. Ne eivät kaupungin palvelutalossa kuulu palveluun eikä hän itse pääse huonoilla jaloillaan kauppaan.

Lupasin tuoda. Sitten mummo muisti vielä yhden. - Toisitko karamellipussin? Mielellään sellaisen jossa on sitä kiss-kissiä.

2. Ylen A-studio

Lähihoitaja kertoi vanhuksista, joita pidettiin tilanpuutteen vuoksi palvelutalon kellarissa. - Näillä ei ole sukulaisia, sanottiin syyksi kun tarkastaja tuli. Toinen vanhus oli unohdettu ruokkia, kolmas oli istunut pyörätuolissaan kakkavaipoissa vuorokauden ympäri. Ammattijärjestön puheenjohtaja vahvisti, että tällaista se on, kun säästetään. Epäpäteviä hoitajia saadaan halvemmalla, ja heitäkin on liian vähän.

3.  Selkärankaseminaari

Elinkeinoministeri kutsui koolle "selkärankaseminaarin". Siellä Suuri Päällikkö kertoi, että "julkisen sektorin osuus on kasvanut kestämättömäksi".  Toinen päällikkö kertoi: "Suomen historiassa nähdään ensimmäistä kertaa sukupolvi, joka on heikommassa asemassa kuin edeltävät sukupolvet." "Meidän pitää myöntää, että julkista sektoria ei voi pelastaa."

 Yksityisestä sektorista hän jostain syystä ei maininnut mitään.

4. Helsingin Sanomat

Lehti on hankkinut kaksi miljoonaa sivua tietoa asiasta, josta ei aikaisemmin ole ollut mitään tietoa. Sellaistakin vielä on, vaikka on niin kehittyneet vakoilukeinot. Salassapitokeinot ovat siis olleet vielä kehittyneemmät. Veikkaan, että lehti ja toimittaja ovat näin sopimattomasta teosta vielä syytteessä. Jotain hienotunteisuutta sentään voi Lehdeltäkin vaatia!

Lehdellä on nyt kuitenkin tietoa veroparatiiseista. Sieltä löytyi aika liuta suomalaisiakin. Läheltä liippaa, yksi on tuo edellisessä kohdassa mainittu päällikkö, jonka mielestä julkista sektoria ei voi pelastaa mutta joka ei sanonut mitään yksityisestä sektorista. Läheltä liippaa myös naapurissani Töölöntorin lähellä sijaitsevan sairaalafirman omistaja - siis yksityisen sairaalan.

Lehti kertoi, että EU:n komissio arvioi, että jäsenmaat menettävät vuosittain tuhat miljardia euroa verotuloja "verosuunnitteluun". Se on juristien käyttämä eufemismi veroparatiiseista.

*   *   *  

Neljä irrallista kertomusta, jotka eivät tietenkään mitenkään liity toisiinsa, ihan niin kuin ne sekalaiset karkit sillä mummon pussissa. Kiss-kissiä ei sieltä monelle riitä imeskeltäväksi.

Valoa yössä

Oli jo aamuyö, kun lähdimme Koistisen kanssa kotiin päin kapakasta, minä Töölöntorille, Koistinen Urheilukadulle. Yö oli viheliäisen kylmä. Pilvetön taivas, täysikuu. Minä olisin ottanut taksin, mutta Koistinen on extreme-miehiä ja sanoi että kävellään ja poiketaan nakkikioskille.

Mikäpä minä olin vastustamaan, paitsi että nakkiruokaa en nyt ota, kun on edessä lääkärintarkastus ja kolesterolitesti. Kotona otan sitten yöpalaksi omenan.

Nakkikioskilla oli sellaista kuin nakkikioskeilla aina on aamuyöstä. Rehvakasta jankkaamista. Piti olla huomaamaton, ettei tule turpiin, vaikka ihonvärimme olikin turvallisuutta lisäävä.

Sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui hienon oloinen herra. Isokokoinen mies, silinterihattu, varmaankin frakki myös, mutta sitä ei pitkän päällystakin alta näkynyt. Juhlatuulella, isoeleinen, äänekäs, teatraalinen, ylväs, kuin oopperanäyttämöltä paikalle saapunut. Ehkä olikin, Kansallisooppera ei siitä kovin kaukana ollut.

Hetkeksi hän hiljentyi kuuntelemaan rahvaan remellystä, joka oli täynnä vittua, huoraa ja mutakuonoa.

Sitten hän loihe lausumaan jykevällä äänellä: - Hyvät herrat, tämä ei ole mikään Helsingin hovioikeuden tuomareiden kahvihuone. Täällä pitää käyttäytyä arvokkaasti.

Se oli niin ylivoimainen esitys, että seurasi mykistyminen. Esityksessä oli auktoriteettia ja karismaa. Olisi voinut tulla pahakin tilanne, mutta ei tullut. Sen sijaan herra nosti kätensä kohti kuuta ja alkoi lausua runoa. Hämmentynyt joukko kuunteli.

Taas yksi todiste siitä, että taiteella voi parantaa maailmaa.

En tuntenut runoa. Kuutamosta siinä puhuttiin. Kun tilanne hetken kuluttua oli ohi, kysyin herralta, voisiko hän esittää runon uudestaan. Halusin ottaa sen talteen Lumiallani. Herra suostui mielellään. Tässä se tulee:

"Pehmeä ja kirkas on yö / ja tuuleton / ja hiljaa kattojen yllä / ja puutarhojen keskellä lepää kuu / ja paljastaa kaukaiset tyynet vuoret. Oi suloinen kuu / nyt muistan kun vuosi sitten /  tulin tälle samalle kukkulalle / mieli ahdistuneena sinua katsomaan / ja sinä loistit tuon metsän yllä / niin kuin nyt / valaisten sen kokonaan. Oi armas kuu / jonka rauhaisten säteiden alla / tanssivat jänikset metsissä. Mitä teet taivaalla, kuu / Kerro mitä teet, äänetön kuu. / Nouset illalla ja kuljet tähyillen / autioita maita / ja laskeudut sitten. 

Säkeiden rajat ja välimerkit ovat arvailuani. En vieläkään tunnista runoa. Blogin lukijoissa on valistunutta väkeä. Ehkä joku tunnistaa?

En tullut ottaneeksi valokuvaa talvisessa kuutamoyössä. Sen sijaan kesäisestä täysikuusta kesäkodissani Längelmäveden rantamilla kuva löytyy, joten liitän sen tähän tunnelmaa antamaan, vaikka nakkikioskia ei siellä ole lähimaillakaan. Runoutta kyllä sielläkin harrastetaan.

Laiskuus

Sanomalehti osaa sitten välillä olla ärsyttävä. Tänään se julkaisi ihan kuin kiusallaan kuntoilujuttuja. Juuri kun minä koen sisäisiä kouristuksia kuntoilun puutteesta.

On kamala pakkanen, toistakymmentä astetta. Ei sellaiseen voi ulos lähteä. Pysyn sisällä. Onneksi minulla on ne Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisistä ostetut villasukat. Muistan lämmöllä villasukkakauppiasta, jonka koju sijaitsi juuri siinä Musiikkisalissa, jonka ylioppilaskunta on nyt päättänyt kaupallisista syistä poistaa musiikkiryhmien käytöstä. Mutta en usko, että siellä tulevaisuudessa myydään villasukkiakaan. Se on liian pientä bisnestä rahanhimoisille.

Nyt moni karaistunut maaseutulainen lukee blogiani huvittuneena. Toistakymmentä astetta eikä voi mennä ulos. Näin se vaan on. Silmistä vuotaa vettä ja yskittää. Ei se näin ollut lapsena. Hiihtoreissuilla Jyväskylän Laajavuoressa ja Tuomiojärvellä oli varmaan kaksikymmentä ellei kolmekymmentäkin astetta, eikä haitannut yhtään.

"Lenkkeilijän vai laiskimuksen geenit?", otsikoi Lehti ja pisti kuvaksi lenkkitossut. Tekstissä selostettiin tutkimuksia, joiden mukaan on geeneistä kiinni, kuka jaksaa lenkkeillä ja käydä kuntosalilla ja kuka ei. Oli rottakokeitakin tehty. Kuvassa Oblomov, geeniveljeni laiskuudessa. 

Minun kuntoiluni on siinä, että kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Paitsi pakkasella. En kävele hikivauhtia. Poikkean melkein aina jossakin: Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa, Kymppikirjastossa, kahvilassa...

Aivan kuin ärsyttääkseen Lehti julkaisi myös jutun "Mies talviunilla".  Siinä kerrottiin miehestä, jolla on talvisin nukkumisongelma. Minulla ei ole yhtä pahaa ongelmaa, mutta talvi ei minuakaan piristä. Paljon parempi oli syksy, juuri sellainen harmaa, kostea, hämärä ja leuto kuin tuo juuri päättynyt.

Kaiken huipuksi Lehti julkaisi kunto-ohjelman sohvaperunoille. Siinä ensimmäisenä kohtana kehotettiin menemään ulos ja tekemään joitakin helppoja puhdetöitä, kuten pihatöitä tai lumen kolaamista.

Just joo. Menisinkös kolaamaan Töölöntoria? Ensinnäkään inulla ei ole kolaa eikä torilla lunta kuin pari senttiä.

Lehden jutut eivät ehkä ärsyttäisi niin, jos ne eivät olisi sattuneet aika herkkään hetkeen. Minä nimittäin varasin juuri äskettäin ajan lääkärin vuositarkastukseen. Edellisestä vuositarkastuksesta on kolme vuotta. On tainnut tulla hieman viivytellyksi.

Enää tarkastajana ei ole edes vanha tuttu Eeva-lääkäri, josta olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoittanut (ks tästä vierestä tunniste "Eeva-lääkäri"). Hän on vaihtanut työpaikkaa. Ensin pitää käydä laboratoriossa. Sen vuoksi minä aloitan heti ruokavalion, ettei taas tule kolesteroliongelmia. Juusto pois, makkara pois, jäätelö pois yms. Jos pidän tiukkaa itsekuria, eiköhän kolesteroli kolmessa viikossa tokene kelvolliseksi? Nuo alussa mainitsemani kouristukset kuntoilun aloittamisesta jäävät kyllä toteutumatta niin kauan kun pakkaskausi jatkuu.  

Kuvassa lenkkitossuni todisteeksi, että kyllä aikeita kyllä on.

Jonotusta

Yhdessä päivässä jouduin jonottamaan kolmessa eri paikassa. Pisin jono kesti vähän toista tuntia, lyhin pari minuuttia. Kyllä sellaiset vielä menettelivät. En tullut pahantuuliseksi. En tullut aggressiiviseksi, en alkanut potkia tai töniä edellä olevia.

Ensin jonotin verotoimistossa. Halusin muutoksen veroprosenttiini.  Teen nykyisin puolieläkeläisenä pelkästään erikseen sovittavia keikkaprojekteja, ja niiden palkkiot ovat olleet vaikeasti ennakoitavia. Viimeksi sain veronpalautusta lähes viisi tonnia. Nyt ehkä osuu paremmin kohdalleen.

Seuraavaksi jonotin terveyskeskukseen. Vein lopultakin paperin, joka on pyörinyt pöydälläni pari kuukautta, aina siitä asti kun kävin ottamassa kausi-influenssarokotuksen. Paperissa annan luvan sähköiseen asiointiin terveysasemilla. Jotenkin outoa byrokratiaa. Miksi tuollaiseenkin tarvitaan lupa? Ohjepaperissa sanottiin, että henkilöllisyys pitää todistaa. Vastaanoton täti sanoi henkilöllisyystodistusta ojentaessani, että ei tarvitse, hän kyllä tuntee minut. Se oli yllättävää, sillä minä en tuntenut häntä. En ole edes sillä asemalla käynyt moneen vuoteen. Mutta en ruvennut asiasta valittamaan.

Kolmas jono oli Alkon kassalle. Ostin kaksitoista pulloa viiniä. En itse juurikaan juo viiniä, mutta on oletettavaa, että vieraita käy. Viinivarastoni on käynyt vähiin. Viinien tuntemukseni on huononpuoleinen, joten valitessani pulloja etikettien ulkonäöllä oli merkittävä vaikutus. Niitä on aika jännittävän näköisiä.

Sekä verotoimistossa että terveyskeskuksessa oli jonotuslaput. Verotoimiston koje toimi hyvin, terveyskeskuksen kojeessa rullasta repäistävä lappu oli jotenkin juuttunut kojeen sisään. Oli hankala kaivaa pyörivän lappunauhan pää esiin.

Molemmissa kojeissa huomasin, että numerokojeen päälle oli joku kiireinen jättänyt oman vuoronumeronsa muiden käyttöön. Olivat kai kyllästyneet odottamaan. Siinäpä moraaliongelma. Onko se kaunis ele jollekin tuntemattomalle, joka ilahtuu saadessaan jonotusedun? Vai onko se ansaitsematon mahdollisuus etuilla jonossa?

En ottanut lappua. Huomasin, että minun jälkeeni jonoon tullut otti sen ja pääsi palveluun ennen minua. En ryhtynyt siitäkään valittamaan. On minulla aikaa odotella.

Valoa ja vaaroja

- Montako Dessua tarvitaan vaihtamaan työhuoneen kattolamppu?

Vastaus: ei yhtään, sillä kyllä neiti B. vaihtaa sen.

Kulunut vitsi tuli ajankohtaiseksi, kun astuin joulutauon jälkeen työhuoneeseeni, eikä sohvaryhmän yläpuolella kiikkuva kattolamppu syttynyt. Tärkeä vieras oli tulossa istumaan siihen lampun alle, joten minulle tuli kiire korjata vika.

Kiiruhdin hakemaan vahtimestaria, mutta hän ei ollut kopissaan. Päätin vaihtaa lampun itse ja hain keittiötikkat, sellaiset joissa on putkijalat, kaksi porrasta ja taso, jolla täpärästi mahtuu seisomaan.

Juuri silloin siihen saapui entinen sihteerini neiti B ja ihmetteli puuhaani. Selitin ongelman. Siihen hän sanoi nuo alussa siteeratut vitsin sanat ja jatkoi: - Työturvallisuus ennen kaikkea!

Olen ennenkin havainnut, että neiti jostakin syystä pitää minua kömpelönä. Epäili selvästi, että putoaisin.

Keittiötikkaat eivät kelvanneet, piti päästä korkeammalle, sillä vanhan talon huoneet ovat korkeat. Hain varastosta pitkät tikkaat. Neiti riisui korkokenkänsä, kiipesi ensimmäiset askelmat ja komensi minut kääntymään selin ja katselemaan ikkunasta ulos. Lyhyehkö kolttu, ei saa tirkistellä. Ja juuri olin ajatellut pyytää lupaa ottaa kännykkäkameralla kuvan julkaistavaksi sarjassa Vuoronvarausviraston sihteerien monipuoliset työtehtävät.

Mutta tuli toinenkin ongelma. Huoneessa oli hämärää eikä neiti nähnyt. Tarvittiin taskulamppu. Sellainen oli laatikossa. Sain uuden käskyn seisoa tikkaiden vieressä ja näyttää lampulla valoa ylös

Hirvitti kyllä. Neiti keikkui tikkailla korkealla ja tarvitsi molemmat kädet työhön. Varauduin nappaamaan kopin, jos hän putoaisi. Toisaalta tiesin, että hän on taitava apinanhommissa, hän on käynyt sirkuskoulun, pärjää trapetsilla, osaa heittää voltteja ja kävellä käsillään. Olen nähnyt.

Ei pudonnut. Enkä tirkistellyt! Lamppu tuli vaihdetuksi ja valo syttyi.

Vanha lamppu oli ollut vanhaa mallia, uusi oli uutta mallia, raskas ja iso pötikkä. Mielestäni ei kovin kaunis sohvaryhmän yläpuolella, ei edes virastossa saati sitten kodissa. Energiaa se kyllä säästää, ja se on tietysti pääasia. Ihmettelen, eikö noita voisi tehdä myös esteettisesti kelvollisiksi.

Otin kuvan vasta kun työ oli valmis ja neiti mennyt. Kuten kuvasta näkyy, lamppurakennelman ylin kupu jäi vähän vinoon. Ei se noin voi jäädä. Jonkun pitää kiivetä oikaisemaan.

Sitten tuli vielä tieto, että tärkeä vieras ei päässytkään tulemaan vaan tapaaminen siirtyi.

Perinteisin menoin

 

Varhaisin muistikuvani Helsingistä on peräisin jostakin 1950-luvun jälkipuoliskolta. Pääsin äitini kanssa sukulaiskäynnille pääkaupunkiin. Junamatka Jyväskylästä oli pitkä ja vaivalloinen, mutta perillä oli odotettavissa jotain vaivan arvoista. Lehdessä oli ollut siitä kuva.  

Odotuksen ykköskohde oli Stockmannin jouluikkuna. Kyllä se hieno olikin. Se jäi pysyvästi muistiin.  

Ei siis ole ihme, että jouluikkunaa minun pitää poiketa katsomaan vielä nytkin. Päivittäinen työmatkakävelyni menee siitä ohi, joten vaivaa ei koidu. Ei tosin erityisempää innostustakaan. 

Vaikea sanoa, kummassa on vika, ikkunassa vai katsojassa. Aika on tehnyt tehtävänsä, tuskin nykylapsetkaan kokevat suuria elämyksiä katsellessaan ikkunaa, jossa veivaa ja pyörii erilaisia olentoja koristeellisessa maisemassa.   

Annan kuitenkin arvoa Stockmannin somistusosaston linjalle, jossa tietoinen vanhanaikaisuus on edelleen käytössä. Luin tavaratalon infosta, että koristelun mekanismi on pysynyt samana vuosikymmenet. Ei ole siirrytty digiaikaan, vaikka efektejä saisi tietysti sillä tavalla lisää. Sisällä leluosastolla muutos on sitäkin suurempi. 50-luvun hengestä ei siellä ole jäljellä puupalikan vertaa.  

 

*   *   *   

 

Joulukalenteri sen sijaan saisi uudistua. Joka aamu nousen avaamaan uuden luukun ja toivon salaa mielessäni, että luukusta löytyisi jotakin yllättävää, mutta ei. Jäljellä on vielä kaksi luukkua, mutta luulen jo arvaavani, mitä niistä löytyy.  

Kuvassa on kalenterini luukkujen kansia. Niistä koostuu palapeli. Senkin kokonaiskuva alkaa jo hahmottua, vaikka kaksi osaa puuttuu.   

 

 

*   *   *    

Lähetin toistakymmentä joulukorttia. Punaiseen korttikirjekuoreen ne eivät ehtineet, kun en huomannut, että määräaika loppui kovin aikaisin. Iäkkäälle sukulaistädilleni kävin taas kerran kirjoittamassa useiden kymmenien korttien osoitteet, sillä hänen oma kätensä vapisee liikaa.   

Kauppojen ja kioskien joulukortit ovat ikävystyttäviä. En mitenkään voi lähettää kavereilleni kovin kimaltelevia ja makeilevia kortteja. Ensi jouluksi minun pitää muistaa ostaa vahaliidut, jotta voin piirtää ja värittää kortit itse.  

Onneksi apu korttipulmaan löytyi Kotiliesi-lehdestä. Kieku ja Kaiku ovat siinä joulunvietossa. Nuoremmat lukijat eivät ehkä tunne tätä vanhaa sarjakuvaa, joten heille tiedoksi, että Asmo Alhon piirroksien tekstit kirjoitti itse Mika Waltari. Tämän kortin myötä toivotan lukijoilleni Hyvää joulua. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja erityisen paljon kiitän kommenteista. Poistun kohtapuoliin valtakunnasta kohti Belgiaa - laivalla ja junalla tietysti. Palaan kunhan viitsin.

 

 

 

 

 

 

Kun ymmärrys ei riitä

 

1.  

Kuvassa on kuuluisa ovenkahva. Suomalaista design-taidetta parhaimmillaan. Maailmankuulun mestarin suunnittelema. Helsingin kuuluisimpia rakennuksia, johon ulkomailta tulevat arkkitehdit ja turistit käyvät tutustumassa. 

 

Tiedättekö, mihin pääsee, kun tarttuu kahvaan, avaa oven ja astuu sisään?  

Vastaus: siitä pääsee amerikkalaiseen ketjukahvilaan, jossa juodaan kahvia pahvimukista. Kahvila sijaitsee Pohjois-Esplanadilla. Oven päällä lukee "Akateeminen kirjakauppa". Rakennuksen ja kahvan suunnittelija on Alvar Aalto.  

Piti oikein mennä katsomaan, kun tästä uudesta kahvilasta on niin kohistu. Sinne kuulemma jonotetaan. Se osoittautui todeksi. Jonoa oli kadulle asti. Enimmäkseen teini-ikäisiä. Hetken aioin mennä jonoon kokeillakseni, mikä siellä on niin ihmeellistä, mutta en kuitenkaan viitsinyt.  Sihteerini neiti B. varmaankin vie minut joskus sinne - hän pitää kaikesta tuollaisesta.

 

Onko tämä nyt laatukirjakaupan maineelle soveliasta myynninedistämistä? Ja vieläpä siinä näyteikkunarivissä, jossa ennen oli kirjoja. Ennen siinä tilassa oli myynnissä kulttuuri- ja tiedelehtiä.

Olisin tietysti voinut ottaa kuvan jonosta ja koko talosta, mutta päädyin ovenkahvaan. Sitten kävelin kahville Ekbergille Bulevardilla. Siellä ei juoda pahvimukeista.  

2.  

Pysähdyin kahdessakin paikassa katselemaan joulukuusikauppaa. En ostaakseni vaan katsoakseni, kun siitä on niin kohistu. On kuulemma myynnissä Tanskasta tuotuja kuusia. Se osoittautui todeksi. Jonoa oli vaikka hinnat pyörivät kuudessakympissä.  

Ymmärrykseni ei riitä, miksi kuusia pitää tuoda ulkomailta. Luulisi niitä Suomestakin löytyvän. Vai eikö se ole kannattavaa? Onko tässä jokin kauppapoliittinen kiemura, jota minä en tyhmyyttäni ymmärrä. Toisen samanlaisen kummallisuuden näin kesällä, kun eräällä bensa-asemalla oli myynnissä koivuklapeja muovisäkeissä. Hyviä, kauniita, pilkottuja klapeja. Ainoa häiriötekijä oli, että ne olivat norjalaista alkuperää. En ostanut, minulla riittää mökillä itse pilkottuja saunapuita.

3.  

Blogger on ruvennut reistailemaan. Se hälyttelee outoa erroria.  

Tämän asian tuon esiin siitä syystä, että joihinkin entisiin reistailuihin olen saanut viisaan avun lukijoilta. Ehkä niin käy nytkin. Itse olen aika avuton tällaisissa.  

Kun avaan Bloggerin, ilmestyy näkyviin pahaenteinen hälytys, joka näkyy kuvassa. Kun klikkaan ok, kaikki toimii niin kuin ennenkin. Kun avaan minkä tahansa Bloggerin osa-alueen, vaikkapa kommenttilistan, sama hälytys toistuu.  

Kiitollisena otan vastaan, jos joku fiksu lukija osaa neuvoa, mistä on kysymys ja mitä pitäisi tehdä.

 

 

 

Laiska mutta huumorintajuinen

 

HS:n Kuukausiliitteessä oli pitkä artikkeli nimeltä "Laiskuus kannattaa aina". Se piti lukea, sillä olen iän karttuessa tullut aika lailla samalle kannalle. Nuorempana olin ymmärtämätön ja häsläsin turbotehoilla turhanpäiväisiä. Siitä ei hyvä seurannut.  

Artikkelin kirjoittaja Seija Sartti veivaa letkeään tyyliinsä yhtenä mylläkkänä kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Joku tiukan kurin ja tulosvastuun kannattaja voisi ärsyyntyäkin kirjoituksen moraalittomasta aiheesta. Kilpailukyky romahtaisi moisella asenteella, voitot pienenisivät ja Elinkeinoelämän keskusliitto joutuisi luopumaan tavoitteestaan lisätä suomalaisten vuotuista raadantaa parin turhan kirkkopyhän verran.  

Joutilaisuus elämänasenteena liittyy mielikuvissamme enemmän itäiseen kuin läntiseen elämäntapaan. Siksi varmaan Sartti viittaa tekstissään kiinalaisen Lin Jutangin vuonna 1937 julkaisemaan kirjaan Maallinen onni. Siinä kirjailija filosofoi kiihkeän toimeliaisuuden ja viisauden välillä olevasta jyrkästä vastakohtaisuudesta. Kirjan mukaan viisas ihminen ei voi touhuta liikaa, eikä se, joka aina touhuaa jotakin, voi olla viisas. Kulttuuri on joutoajan tuotetta ja kulttuurikelpoisia vain ne, jotka kykenevät laiskottelemaankin.   

Ajatus herätti minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta tekisi mieli kannattaa Jutangin ajatusta. Toisaalta on selvää, että kaikille tämä ei käy. Kaikki eivät ole samanlaista eliittiä kuin minä, jolla on mahdollisuus jopa joutilaisuuteen. Suurin osa ihmistä joutuu käyttämään kaiken aikansa elannon hankkimiseen. Siitä näkökulmasta Jutang kirjoittaa täyttä roskaa.  

Sartin viittaukset Lin Jutangin kirjaan aiheuttivat kuitenkin sen, että kaivoin kyseisen kirjan esiin kirjahyllystäni. Siellä se on ollut koskemattomana vuosikymmenet. Joskus nuorena olen ilmeisesti sen lukenut, mutta muistijälki on niukka. Onkohan parikymppisen elämänkokemustaan ollut riittävä aiheen ymmärtämiseen?  

Selasin kirjaa. Siellä on kaiken matkaa marginaaliin merkittyjä viivoja, huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tunnistin, että merkinnät ovat minun tekemiäni. Voin siis päätellä, että lukemiskokemukseni ei ole tuntunut yhdentekevältä.  

Ensimmäisen pysähdyksen tein sivulle, jossa oli pitkä viiva marginaalissa. Luvun otsikko oli "Huumorintaju". Siteeraan kohdan tähän.  

[ - - ] Onneksi ihmisen sielussa on kuitenkin voima, joka voi kohota kunnianhimoisten ihanteiden ja pyyteiden yläpuolelle ja hymyillä niille. Se voima on huumorintaju. Humoristi käsittelee ajatuksia ja ihanteita kuten golf- tai biljardimestari palloja  tai taitava cowboy lassoaan.  

 

Kosketuksen varmuus, helppous ja keveys paljastaa mestarin. Ainoastaan se, joka voi suhtautua ajatuksiinsa kevyesti, on ajatustensa herra ja mestari eikä niiden orja. Vakavuus on aina ponnistuksen merkki, ja ponnistus on huonon harjoituksen tai kehittymättömyyden merkki. Vakavan juhlallinen kirjailija tuntee olonsa epämukavaksi ja kiusaantuneeksi ajatustensa parissa, samoin kuin nousukas esiintyy seurapiireissä epävarmasti ja itsekylläisesti. Hän tuntee olonsa kiusalliseksi, koska hän ei hallitse ajatuksiaan.

  

Kyllä tämä kirja pitää nyt lukea kokonaan. Jos vaikka oppisi jotakin.  

Oletteko muuten koskaan tavannut ihmistä, jolla ei omasta mielestään ole hyvä huumorintaju?  

(Lähde: Lin Jutang:  Maallinen onni  - WSOY 1948 suom. Sakari Saarikivi  - Alkuteoksen nimi: The Importance of Living 1937)

 

Vilua ja nälkää

 

Otsikko ei viittaa mihinkään Balkanin vuorilla käytyyn taisteluun eikä sotilaalliseen laulumusiikkiin muutenkaan: muistattehan, että olen entinen sivari enkä kovin herkästi puhkea laulamaan. Sen sijaan otsikko viittaa hyvin yksityisluonteiseen kärsimykseen, joka onneksi jäi lyhytkestoiseksi.  

Lauantaina minulla oli aikomus käydä ruokakaupassa, joka sijaitsee Töölöntorilta katsoen aivan kulman takana. En mainitse tässä kaupan enkä ketjun nimeä enkä bonuskortin väriä, ettei lukija erehtyisi epäilemään blogiani piilomainonnasta.  Sellaiseen rooliin en periaatteellisista syistä suostu.  

Niin, piti siis mennä ruokakauppaan mutta en ehtinyt. Tulin myöhään kotiin.  

Illalla ei vielä ollut hätää, sillä lähistöllä on nakkikioskeja. Poikkesin sellaiselle. Hätä alkoi vasta aamulla, kun huomasin, että minulla ei ole mitään aamiaisaineksia. Jäljellä oleva leipä oli homeessa. Jugurttia ei ollut ollenkaan eikä oikein mitään muutakaan, ei edes näkkileipää. Minulla on ollut sellainen käsitys, ettei ruisleipä aivan äkkiä homehdu, mutta erehdyin. Sitä kai voi pitää hyvänä merkkinä leivän laadusta: ei ole liikaa lisäaineita. Jugurttini on sinisessä pikarissa olevaa bulgarianjugurttia, johon sekoitan hunajaa ja joko pakastemustikoita tai hunajamelonia. Vain hunajaa oli jäljellä. Sekoitin sitä teekuppiin, mutta ei sellaisesta nälkä lähtenyt. Jatkoin yritystä avaamalla oliivipurkin, mutta ei niitäkään kovin monta nälkään voi syödä. Liian suolaisia, ja siitä lääkäri on varoittanut.  

Onneksi ei ollut aivan varhainen aamu, joten selvisin ongelmasta siirtymällä lähiravintolaan lounaalle.  Brunssiksi sitä siellä nimitettiin.

Tuo otsikossa mainittu vilu on paremmin hallinnassa. Osasin olla kaukaa viisas. Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, kävin Vanhalla ylioppilastalolla. Siellä oli joulumyyjäiset. Tekstistä sai varmaankin  käsityksen, että kävin siellä ainoastaan nostalgisissa tunnelmissa katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja. Mutta en minä myyjäisistä tyhjin käsin ulos lähtenyt.  

Ostin peräti kahdet villasukat. Toiset ovat punaiset, tiukat ja lyhytvartiset, sellaiset joita voin pitää pakkasella kotioloissa tohveleiden sisällä. Toiset ovat harmaat, väljemmät ja pitkävartiset, sellaiset joita voin pitää vaikkapa monoissa hiihtoreissuilla - jos sellaisille alkavana talvena sattuisin innostumaan.  

Pienen hetken myyjäiskojussa sukkia katsellessani minulla kyti päässä ajatus, että mitä minä nyt villasukkia ostamaan, mitä jos kutoisin ne itse. Minä nimittäin osaan kutoa sukkia, lapasia ja kaulaliinoja.   

Vai osaankohan vielä? Edellisestä kutomiskerrasta on kulunut sukupolven verran aikaa. Uskoisin silti osaavani. Olen tästä yllättävästä(?) taidostani kertonut ennenkin blogissani. Sain silloin kommentissa jopa kutsun tulla mukaan johonkin naisten kutomiskerhoon. Menemättä jäi. Tulin nuorena miehenä oppineeksi alkeistaidot eräältä tytöltä, jonka suosioon pääsemistä sillä keinoin tavoittelin.  

Pienen pohdinnan jälkeen tulin järkiini. Parempi ostaa sukat kuin kuvitella, että saisin aikaan sellaisen itsekurin ja tahdonvoiman, että kutominen toteutuisi. Nyt olen siis hyvin varustautunut, vaikka millainen pakkastalvi olisi edessä. 

 

 

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 4

 

Kävin pitkästä aikaa talossa, jossa nuorempana kävin usein. Tuntui aika lailla nostalgiaa kadotetusta nuoruudesta.  

En ollut ollenkaan suunnitellut menoani. Kävelen siitä ohi melkein päivittäin. Huomasin kadulla kyltin, joka sai minut pysähtymään ja kääntämään askeleet ylös niitä tuttuja portaita.  

Talon nimi on Vanha ylioppilastalo. Se jos mikä sijaitsee keskellä Helsinkiä, siinä Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmauksessa, Kolmen sepän patsaan aukiolla. Nuorena kävin siellä kapakassa ja monenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Nyt menin sinne joulumyyjäisiin.  

Yläkerran "Vanhan kuppilassa" tapasi vanhoina nostalgisina aikoina Ylioppilasteatterin porukkaa ja nuoria runoilijoita. Siellä oli maailmanlopun meininki päällä menipä sinne milloin tahansa. Alakerrassa, "Vanhan kellarissa" oli astetta rauhallisempaa. Itsepalvelu oli molemmissa, paitsi Kellarin ruokapuolella. Kellarissa oli myös kuuluisa Karhukabinetti sekä puolijulkinen homojen puoli. Silloin, 70 - 80-luvuilla se oli vielä piilossa pidettävää, mutta Kellarissa ei tullut ongelmia.  

Juhlasali on monen historiaan jääneen tapahtuman tyyssija, erityisesti 1960-luvun lopulla. Siellä  tapahtui Vanhan valtaus, siellä esitettiin Lapualaisooppera, siellä tapahtui kuuluisa  Sperm-performanssin  yhdyntä flyygelin kannella. Vuosikymmeniä aikaisemmin siellä tapahtui mm. Tulenkantajien Olavi Paavolaisen johdolla järjestämä vihellyskonsertti perinteellisemmän runouden lausuntaillassa. Kuva on otettu siltä samalta parvekkeelta, jossa viheltäjät istuivat.  

Nyt siellä pidettiin joulumyyjäiset, jotka jatkuvat vielä monta päivää. Katselin tuttuja saleja. Yläkerrassa on Ylioppilasteatterin sali ja Musiikkisali, se jonka seinällä komeilee R. W. Ekmanin suurikokoinen Väinämöisen soitto. Molemmissa olen käynyt monta kertaa. Nyt niitä uhkaa häätö. Erityisesti Musiikkisali on tähän asti ollut runsaassa harjoituskäytössä. Siellä ovat pitäneet harjoituksiaan Ylioppilaskunnan laulajat, Naiskuoro Lyran, Akademiska sångföreningen ja Ylioppilaskunnan soittajat.   

Mutta eivätpä taida harjoitella enää kauan. Ylioppilaskunnan hallitus on nimittäin havainnut, että tilojen käyttö ei tuota maksimaalista voittoa. Niinpä tilat on vuokrattu kaupalliselle yrittäjälle. Yllätys tämä ei tietenkään ole, kun katsoo Ylioppilaskunnan hallituksen nykyistä poliittista kokoonpanoa. Bisnes jyrää kulttuuriperinteet.

 

 

 

 

Väärä valinta?

 

Kävin naispuolisen työtoverin syntymäpäivillä. Mennessäni poikkesin Asematunnelin kukkakaupassa, siinä joka sijaitsee lähellä liukuportaiden alapäätä, kun laskeutuu tunneliin Elielinaukion puolelta. Ostin kimpun ruusuja. Lisäksi vein lahjaksi kirjan, tämän uusimman Finlandia-voittajan, jota itse en ole ehtinyt lukea.  

Jokin pisti mietteliääksi kukkien valinnassa. Muistiini nousi, että olin äskettäin lukenut ohjeen kukkien valinnasta, joka pitäisi suorittaa sen kuukauden mukaan, jossa kukitettava on syntynyt. Yksityiskohtia en muistanut, vain sen muistin, että jokaiselle syntymäkuukaudelle on oma nimikkokukkansa.  

Juhlat päättyivät onneksi melko aikaisin. Kotona aloin etsiä kukkaohjetta. Kohtalaisen äkkiä se löytyi. Liitän sen tähän loppuun.  

Siinä todellakin on eri kukka jokaiselle kuukaudelle. Joulukuun kukka ei ole ruusu. Vikaan meni. Ruusu kuuluisi kesäkuussa syntyneille. Toisaalta onnittelun kohde vaikutti aivan tyytyväiseltä ruusuihini - ei ainakaan näyttänyt hapanta naamaa.  

Pienenä lohdutuksena huomaan, että kukkaohje on tarkoitettu rakastavaisia varten. Nyt ei ollut siitä kysymys - pikemminkin päinvastaisesta suhteesta. Mutta muistiin tämä ohje pitää laittaa tulevia kukituksia varten. Toisaalta kyllä tuo ohje vähän omituiselta näyttää. Olisikohan Asematunnelin kukkakaupasta edes löytynyt tuollaista joulukuun suosituskukkaa?

 

Kunnon kansalainen

 

Olen oleskellut koko pitkän viikonlopun. 

Kunnon kansalaiset eivät varmaankaan tunne ilmaisun perimmäistä luonnetta. Se tarkoittaa, että en ole ryhtynyt mihinkään, en edes ruoanlaittoon. Ruokaa oli valmiina pakastimessa, kunhan lämmitin mikrossa. Salaattiaineksiakin oli jääkaapissa riittävästi. Muutaman elokuvan katselin. Sanomalehdet luin. Musiikkia kuuntelin. Soitin muutaman puhelun. Kävin hakemassa kellarikomerosta liukuesteet lenkkitossuihini ja kiinnitin ne paikalleen, mutta ulos en mennyt. 

 

En edes pukeutunut. Pyjamassa ja aamutakissa oleskelin. Mitäpä sitä enempää, kun kerran frakkini sai pysyä tänä vuonna pukupussissaan käyttämättömänä.

Hyvää tällainen tekee. Tämä on tietysti kelvotonta elämää. Presidenttimmekin, joka on riuskan oloinen mies, varoitteli taannoin "oleskeluyhteiskunnasta", jollaiseksi Suomi ei saisi muuttua.  

Vain pakolaisille oleskelu sallitaan, myönnetäänhän heille "oleskelulupa". Tai kenelle myönnetään, kenelle ei. Useimmille ei myönnetä edes sitä.

Kunnon kansalaisen ei pitäisi ottaa minusta mallia. Heidän pitää olla touhukkaita - tai ainakin touhukkaan näköisiä, jotta kukaan ei huomaa mitään. Tärkeintä on touhu, ei tulos.  

Minäkin aktivoidun, kunhan arki saapuu. Lähden työpaikalleni selaamaan vanhojen mappien papereita ja  soitan muutaman puhelun. Lähetän sähköpostia Tanskaan ja Brysseliin. Osallistun palaveriin.  

Sarjakuva kertoo olennaisen siitä, miltä kunnon kansalaisen pitää näyttää, jos vaikka joku sattuu ikkunasta kurkistamaan sillä aikaa, kun asukas poissa kotoa. Onneksi minä asun viidennessä kerroksessa, joten edes tonttu ei pääse kurkistamaan minun ikkunastani, kun oleskelen. Tosin kyllä minultakin löytyisi kaksi noista kolmesta sarjakuvassa näkyvästä kunnon kansalaisen tunnusmerkistä.  (lähde: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kustannus OY Jalava 1999 - Pauli Kallio & Sami Toivonen)

 

 

 

 

 

Pirteä vanhus

 

Nuori vieraani katseli mietteliään näköisenä hyllyjäni. Ilmeestä olin aavistavani vähän sellaista ajatusta, että "no joo, sitä sukupolvea, pitää yrittää suhtautua ymmärtäväisesti".  

Hyllyt ovat katosta lattiaan täynnä kirjoja. Yhdessä huoneessa on vielä metrikaupalla jäljellä LP-levyjä ja niitä varten isokokoinen soitin ja kaiuttimet. Metrikaupalla on myös CD-levyjä ja niitä varten toinen soitin. C-kasetit ja avokelanauhat olen sentään jo vuosia sitten siirtänyt kesäasuntoni aitan ullakolle.   

Toisessa huoneessa on satamäärin DVD-levyjä, niistä suuri osa omia TV-tallennuksiani. Niitä varten on kaksikin tallettavaa soitinta, kaksi digiboxia ja kaksi televisiota. Lisäksi on pöytämallinen tietokone oheislaitteineen ja läppäri. Ainoa, mistä vieraani oikeasti kiinnostui, oli älypuhelin:  - Jaa tällainenkin, Lumia... eikö lankapuhelinta?  

Aavistelin kysymyksessä pientä pilkkaa. Onneksi olin luopunut lankapuhelimesta, tosin vasta viime kevättalvella.  

Sain vieraaltani valistusta, miten minun kannattaisi siirtyä nykyaikaisempaan tapaan kirjojeni ja levyjeni kanssa. Voisin siirtyä e-kirjaan. Voisin siirtyä pilvipalveluun.  

E-kirjojen lukemista eri laitteilla olen kokeillut. Kyllä se ihan kelvolliselta tuntui, ainakin lehteä lukiessa. Mutta en voi kuvitellakaan, että luopuisin kirjoistani.   

Pilvipalvelua en ole kokeillut mutta olen lukenut. En osaa suhtautua. Kävisivätkö kaikki vuosikausien varrella tallentamani laatuelokuvat koteloissaan ja kansikuvineen tarpeettomiksi, jos kaiken voisi tilata ja tallentaa johonkin näkymättömään muotoon? Minulle on ollut tärkeää saada pitää esinettä kädessäni, katsella kansikuvaa ja sitten paneutua sisältöön.  

Ja miltä näyttäisi kotini, jos siellä olisi tyhjät hyllyt, tai siis ei hyllyjä ollenkaan?  

Olen aikeissa tässä pitkän viikonlopun aikana paneutua vähän tarkemmin näihin pilviasioihin, jotta tietäisin, jotta ymmärtäisin. Hyväksynkö vai hylkäänkö?  

Kuva on Jämsästä viime kesältä. Mielenkiintoinen näyteikkuna kiinnitti huomioni. En tullut tietämään, mitä näyteikkunan takana oli myynnissä. Tuskin huumeita sentään.