perjantai 7. helmikuuta 2014

Missä miehet?



Olen käyttänyt viime päivinä aikaa ja voimaa laiminlyöntieni korjailuihin. En ymmärrä, miten minusta on päässyt tulemaan sellainen, joka vasta viime hetkillä ehtii hoitaa asiat, joihin olisi kyllä ollut mahdollisuus kuukausikaupalla.

Tarkoitan kiinnostavia näyttelykäyntejä. Minulla on työhuoneeni seinällä korkkipohjainen ilmoitustaulu. Kiinnitän siihen nastalla keltaisia tarralappuja, joihin kirjoitan tiedot kaupungissa tarjolla olevista kiinnostavista näyttelyistä ja tapahtumista ja  niiden päivämääristä. Siitä voin helposti vilkaista, mihin voisin mennä. Helsinkiläisenä olen todellakin lihapatojen ääressä.

Aivan äskettäin tuli kaksi kertaa kiire. Lappuni kertoivat, että näyttely oli loppumassa. Ensin loppui Päivälehti-museon näyttely Saima Harmajan ja Aino Kallaksen päiväkirjoista. Erityisesti Harmaja on minulle kiinnostava aihe opiskeluajoista lähtien. Kirjoitin jonkin harjoitustyön hänen runoistaan.

Toinen lappu kertoi, että Ateneumin Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä esittelevä "Järven lumo" -näyttely on  loppumassa. Sekin oli oikein miellyttävä näyttely, pieneen keskittyvä, jotenkin intiimi. Oli maalauksia yhteisön päivittäisestä elämästä, kuten lapsista, puutarhasta ja pihan ja rannan maisemista.

Rantatien kuvien lisäksi tarjolla oli kokoelma Rafael Wardin kiinnostavimpia maalauksia. Tämä näyttely jatkuu vielä maaliskuun alkuun asti, joten sitä voin suositella lukijoille. Rantatien näyttely loppuu ylihuomenna, sunnuntaina.

Näyttelyissä tulee aina katsotuksi kuvien lisäksi myös yleisöä. Niin nytkin. Ja kun yleisöä tarkkailen, alan tuntea vuosi vuodelta itseni yhä omituisemmaksi. Että minun ei oikeastaan kuuluisi olla täällä.

Näyttelyvieraat ovat naisia. Yksin kulkevia, pareittain kulkevia, ryhmissä kulkevia, varsinkin varttuneessa iässä olevia naisia mutta jonkin verran myös nuoria naisia. Muutama harva pariskunta, iäkkäitä.

Missä ovat miehet? Minun lisäkseni kaksi tai kolme yksin kulkevaa miestä satojen naisten seassa.  Jos ulkonäöstä voi mitään päätellä, ne pari kolme miestä taitavat olla paikalla ammatillisen kiinnostuksen vuoksi. Ulkonäössä on havaittavissa sitä kuuluisaa taiteilijan boheemisuutta. Niin kai minussakin.

Missä ovat miehet?


(Kuva elokuvasta Jag är nyfiken gul - Vilgot Sjöman)



5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kävin Ateneumissa yksin minäkin juuri tuota Järven lumo -näyttelyä katsomassa, ammatillisesta mielenkiinnosta minäkin. Habituksestani sitä ei kyllä voisi arvata - pikemminkin voisi ajatella minut nähdessään, olla peräti vissi, että siinä menee persumies, Hakkaraisen sielunveli. Todellinen kummajainen kulttuuririennoissa.

Kari Rydman kirjoitti...

Merete Mazzarella putkautti joskus 80-luvulla termin "tantenergi". Sillähän se meidän kulttuurielämämme toimii. Ja sillä toimi pitkälle myös Neuvostoliitto, mummuja riitti kaikkialle tekemään työtä.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, käydessäni katsomassa Järven lumo-näyttelyä, huomasin paikalla olevan taideopiskelijoilta vaikuttavia nuoria sekä vanhoja pariskuntia. Vanhoissa pariskunnissa on mielestäni jotakin hyvin kaunista, kuin haurasta herkkää kudelmaa.
Nauratti kun huomasin kiertäväni näyttelyä väärään suuntaan ja sikinsokin...tapanani on palata katsomaan teoksia uudelleen sekä istua niitä katselemassa.
-unna-

Roope Dessutom kirjoitti...

Tuo Mazzarellan termi on hyvä, tätienergiaa tulee vastaan kaikkialla, setäenergiaa ei juuri koskaan.

Eikö habituksen osalta Hakkarainen olikeastaan kelpaisi taiteilijaboheemin stereotypian edustajaksi. On parransänki ja kaikki. Puhumattakaan eräistä elämäntavan ominaisuuksista.

Näyttelyissä minä toimin aika lailla samoin kuin Unna: Vaellan väärään suuntaan ja pysähdyn pitkäksi aikaa. Kerran Amsterdamissa kävi niin, että istuin Rembrandtin Yövartion eteen enkä siitä huomannut enää liikkua mihinkään. Siinä oli riittävästi katsottavaa.
-Dessu-

Merja kirjoitti...

Tuoreen mielikuvani mukaan Taidehallissa oli aika paljon miehiä (1/3?) katsomassa Esko Männikköä.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...