Kynä käteen

Lehtitietojen mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.

Onkohan tuo nyt oikein viisasta?

Minun kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin. Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän. Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus juhlapäivinä laulun osakseen.

Luulen, että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa. Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla. Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä, mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.

Aikuisena olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen tehnyt.

Mielestäni ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut - kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös kynän pitää pysyä kädessä.

Minulle on pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään kirjettä talteen.

Jään miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä. Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?

Kuvissa on arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi 1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.