maanantai 16. joulukuuta 2013

Vilua ja nälkää



 

Otsikko ei viittaa mihinkään Balkanin vuorilla käytyyn taisteluun eikä sotilaalliseen laulumusiikkiin muutenkaan: muistattehan, että olen entinen sivari enkä kovin herkästi puhkea laulamaan. Sen sijaan otsikko viittaa hyvin yksityisluonteiseen kärsimykseen, joka onneksi jäi lyhytkestoiseksi.  

Lauantaina minulla oli aikomus käydä ruokakaupassa, joka sijaitsee Töölöntorilta katsoen aivan kulman takana. En mainitse tässä kaupan enkä ketjun nimeä enkä bonuskortin väriä, ettei lukija erehtyisi epäilemään blogiani piilomainonnasta.  Sellaiseen rooliin en periaatteellisista syistä suostu.  

Niin, piti siis mennä ruokakauppaan mutta en ehtinyt. Tulin myöhään kotiin.  

Illalla ei vielä ollut hätää, sillä lähistöllä on nakkikioskeja. Poikkesin sellaiselle. Hätä alkoi vasta aamulla, kun huomasin, että minulla ei ole mitään aamiaisaineksia. Jäljellä oleva leipä oli homeessa. Jugurttia ei ollut ollenkaan eikä oikein mitään muutakaan, ei edes näkkileipää. Minulla on ollut sellainen käsitys, ettei ruisleipä aivan äkkiä homehdu, mutta erehdyin. Sitä kai voi pitää hyvänä merkkinä leivän laadusta: ei ole liikaa lisäaineita. Jugurttini on sinisessä pikarissa olevaa bulgarianjugurttia, johon sekoitan hunajaa ja joko pakastemustikoita tai hunajamelonia. Vain hunajaa oli jäljellä. Sekoitin sitä teekuppiin, mutta ei sellaisesta nälkä lähtenyt. Jatkoin yritystä avaamalla oliivipurkin, mutta ei niitäkään kovin monta nälkään voi syödä. Liian suolaisia, ja siitä lääkäri on varoittanut.  

Onneksi ei ollut aivan varhainen aamu, joten selvisin ongelmasta siirtymällä lähiravintolaan lounaalle.  Brunssiksi sitä siellä nimitettiin.

Tuo otsikossa mainittu vilu on paremmin hallinnassa. Osasin olla kaukaa viisas. Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, kävin Vanhalla ylioppilastalolla. Siellä oli joulumyyjäiset. Tekstistä sai varmaankin  käsityksen, että kävin siellä ainoastaan nostalgisissa tunnelmissa katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja. Mutta en minä myyjäisistä tyhjin käsin ulos lähtenyt.  

Ostin peräti kahdet villasukat. Toiset ovat punaiset, tiukat ja lyhytvartiset, sellaiset joita voin pitää pakkasella kotioloissa tohveleiden sisällä. Toiset ovat harmaat, väljemmät ja pitkävartiset, sellaiset joita voin pitää vaikkapa monoissa hiihtoreissuilla - jos sellaisille alkavana talvena sattuisin innostumaan.  

Pienen hetken myyjäiskojussa sukkia katsellessani minulla kyti päässä ajatus, että mitä minä nyt villasukkia ostamaan, mitä jos kutoisin ne itse. Minä nimittäin osaan kutoa sukkia, lapasia ja kaulaliinoja.   

Vai osaankohan vielä? Edellisestä kutomiskerrasta on kulunut sukupolven verran aikaa. Uskoisin silti osaavani. Olen tästä yllättävästä(?) taidostani kertonut ennenkin blogissani. Sain silloin kommentissa jopa kutsun tulla mukaan johonkin naisten kutomiskerhoon. Menemättä jäi. Tulin nuorena miehenä oppineeksi alkeistaidot eräältä tytöltä, jonka suosioon pääsemistä sillä keinoin tavoittelin.  

Pienen pohdinnan jälkeen tulin järkiini. Parempi ostaa sukat kuin kuvitella, että saisin aikaan sellaisen itsekurin ja tahdonvoiman, että kutominen toteutuisi. Nyt olen siis hyvin varustautunut, vaikka millainen pakkastalvi olisi edessä. 

 
 

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei, etsin sinulle runon ja vain jo sen vuoksi, että olet sukankutomistaitoinen sivari ;).
Jokin noissa sanoissa saa minut hymyilemään, lempeää anarkiaa.
-unna-

Samaa valoa
yli koko meren luo
auringon nousu
mutta tänään havahtuu
laine laineelta kevät.

TEIKA

Roope Dessutom kirjoitti...

Kiitän kauniista runosta. Tanka on minulle aina mieluista luettavaa.

Dessu
lempeä anarkisti



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...