Enimmäkseen laiskotellen

Jos tällainen lomaviikko olisi sattunut silloin kun vielä elin stressielämää, tuntisin nyt syyllisyyttä. Onneksi olen ymmärtänyt korjata pahat tapani.

Olin reilun viikon yksinäisyydessä kesäkodissani Längelmäveden rannalla enkä saanut aikaan oikeastaan mitään. Kunhan olla möllötin ja mietiskelin. Voisin tietysti syyttää hellettä jaksamattomuudesta, mutta se ei ole koko totuus. Enemmän se oli laiskuutta. Hällä väliä -asenne oli vahvoilla.

Sain sentään siivotuksi huoneet - yhden päivässä. Pihan siivoaminen syksyn lehdistä ei onnistunut. Tarkoitus oli imuroida ja silputa ne ruohonleikkurilla, mutta siinä oli jotakin vikaa, se ei pysynyt käynnissä. En osaa korjata koneita.  Korjaustaitoinen naapurini saapuu matkalta vasta kesäkuussa. Siihen jäivät lehdet pihanurmikolle. Niitä on paljon.

Oli liian kuuma istua lepotuolissa puun alla lukemassa. Puun lehdet eivät vielä suojanneet auringolta. Ainoa viileä paikka oli vanhan hirsitorpan tupa. Oli taas kerran jännittävä havaita, kuinka hyvä eriste hirsi ja paksu puruvintti on. Ei merkkiäkään helteestä, kun ymmärsin pitää ikkunat kiinni. Tuvassa makasin vanhassa puusohvassa lukemassa. Hyvin sujui.

Illat ja yöt sen sijaan olin ulkona. Vaeltelin rannoilla ja kuuntelin lintujen laulua. Se oli vallan vimmattua. Saunaa ei tullut mieleen lämmittää, saunakalja riitti luomaan tunnelman, kun istuin yöllä laiturilla kuuntelemassa ja katselemassa luontoa.

Tekniikkaa ei ollut häiritsemässä tunnelmaa. Ei televisiota, ei tietokonetta. Älypuhelin oli, mutta en ottanut sitä käyttöön. Ruokaa en ruvennut laittamaan, sillä vanhasta kokemuksesta tiedän, että se menisi yksin ollessa makkara tikun nokassa -linjalle. Ajoin päivittäin lähikylien - Orivesi, Länkipohja ja Kangasala - ravintoloihin syömään. Lööpeistä näin, että maailmalla pelattiin jääkiekkoa. Ei koskenut minua.

Istutin yrtit ja kesäkukat. Tässä vaiheessa vuotta ne häviävät maiseman runsaille luonnonkukille. Ei kauniimpaa ole kuin kunnon voikukkaniitty. Sellainen avautuu talon takana. Katselin kukissa lentäviä pörriäisiä. Niistä en montakaan tunne nimeltä.

Vieraita oli taas talven mittaan käynyt huoneissa, vaikka ei niihin mitään kiinnostavaa pitänyt jäädä. Jotain kuitenkin oli jäänyt. Aitan hyllylle oli jäänyt Sisu-aski. Kuva näyttää, mitä vieras oli sille tehnyt. Epäilen hiirtä. Tyhjäksi oli aski syöty. Jäin vain miettimään, miltä Xylitol-Sisu hiiren suussa on maistunut. Onkohan hymyillyt vai nyrpistellyt?

Shortsit ja olkihattu

Löysin antikvariaatista upean kirjan Marc Chagallin taiteesta. Ostopäätös ei ollut vaikea, vaikka hyllyni ovat täynnä ilmankin.

Chagall oli suosikkini nuoruudessa, mutta vähitellen suhde on hiipunut. Ei ole sattunut eteen näyttelyitä, ja on löytynyt uusiakin suosikkeja. Nyt on aika kokeilla, syttyisikö vanha suhde uudestaan.

Tämä on kaupungissa asumisen hyviä puolia. Aina voi poiketa milloin mihinkin katsomaan, selailemaan, antamaan sattumalle sijaa. Vaihtoehtoja löytyy. Usein tärppää. Eteen osuu milloin mitäkin, koskaan ei voi ennalta arvata. Oheinen Chagallin kuva kuvaa hienosti kaupunkia, ei tosin Helsinkiä eikä varsinkaan Töölöä. Tuo torni ei ole Stadionin torni.

Tällaisesta miljööstä olen nyt kuitenkin lähdössä pois. Olen menossa avaamaan laidunkautta. Säätiedotus lupaa suotuisaa, joten toinen Chagallin kuva osuu varmaankin kohdalleen siitä, mitä tuleman pitää. Suuri puu - terijoensalava - on minunkin kesäkotini pihassa, ja sen alla minulla on tapana lojua reporankana lukemassa tai torkkumassa.

 Lähtö on huomenna, lauantaina. Kirja tulee mukaan. Viivyn viikon verran, ehkä enemmänkin jos hyvää säätä riittää. Joudun kuitenkin vielä palaamaan Helsinkiin, joten en vielä heitä kesähyvästejä blogin lukijoille. Palaan tähän vielä.

Hyvää Helleaaltoa! Minä vietän sen kuvan osoittamalla tavalla Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Pukukoodi: shortsit ja olkihattu.

V-tyyli

Mestariohjaaja Orson Welles teki 1973 elokuvan V niin kuin väärennös. Odotukset olivat suuret, olihan Wellesillä mainetta. Hänen ansiolistallaan oli Citzen Kane (1941), maailman kaikkien aikojen parhaaksi valittu elokuva, ja lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Pahan kosketus ja Mahtavat Ambersonit.

V-elokuvasta tuli aivan toisenlainen kuin oli odotettu. Se oli dokumentin ja fiktion rajamailla ja etenee satunnaisten mielleyhtymien virtana. Se kertoi taiteen valheista, petkutuksista ja huijauksista. Tarinan kertoo aivan oikea taiteen mestariväärentäjä. Elokuvasta ei tullut menestystä.

-   -   -

Wellesin huijauselokuvan aikoihin urheilu oli vielä ihanteellista, puhdasta ja kaunista - tai ainakin se näytti sellaiselta. Mäkihypyssäkin - se oli suosikkilajini - lennettiin kauniisti sukset yhdessä. Korostan sanaa "kauniisti". Tuntui kovin rumalta, kun 80-luvulla yhtäkkiä ilmestyi mäkihyppääjä, joka lensi jalat levällään.

Kaiken lisäksi ruotsalainen hyppääjä. Ruotsalaisethan olivat perinteisesti huonoja hyppääjiä. Oli vaikea hyväksyä, että niin rumalla tyylillä tuli menestystä. Mutta niin vaan kävi - ruma tyyli mutta pitkät hypyt. Kohta kaikki hyppäsivät jalat levällään. Pakko oli katsojan sopeutua ja hyväksyä. Äkkiä silmä tottuikin.

-   -  - 

Puheessa ja kirjoituksessa v-sana on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. En ole käyttänyt. Se on rankasti alatyylinen, sivistymätön, moukkamainen. Sen käyttö on kuitenkin lisääntynyt valtavasti. On ihmisiä, varsinkin nuoria, joiden puheessa se toistuu taajaan, ikään kuin jonkinlainen semanttinen hikka.

Sittemmin sana on tullut hyväksytymmäksi. Arvovaltainen lehtikään ei kokonaan kaihda sitä. Eilen se ilmestyi pitkän pohdinnan jälkeen jopa minun blogikirjoitukseeni, yhdyssanan osana.

Heti tuli ihmettelevä kommentti, aivan syystä.

Silmä tai pikemminkin kielikorva on alkanut tottua niin kuin mäkihypyn rumaan tyyliin tai Wellesin omituiseen elokuvaan. Jouduin taannoin muussa yhteydessä keskustelemaan tämän sanan käytöstä ja mahdollisuuksista korvata se muilla ilmauksilla. Keskustelujen tulos oli, että perusmuodossaan sana on asiatekstissä tyylitön ja vältettävä. Se pysyköön nuorison katukielenä. Haistatteluja ei kaivata.

Sen sijaan johdokset voivat olla vaikeasti korvattavissa, varsinkin verbijohdokset. Miettikääpä, miten korvattaisiin "Katsastusmies hylkäsi autoni ihan vaan vittuillakseen". Ei ihan helposti ole korvattavissa niin että ilmaisun merkitysvivahteet säilyvät. Tämän keskustelukokemuksen perusteella olen hyväksynyt sanan omaankin käyttööni, tosin hyvin säännöstellysti, kuten eilen ilmaisemaan kansallista tunnetilaa, kun Ruotsi voittaa euroviisut ja jääkiekon maailmanmestaruuden.

Optimismin ylistys

Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa oli perjantaina kerrankin optimistinen tunnelma. Sellainen ei Suomassa ole suotavaa. Menee helposti maine.

Sukupuolierot optimismin perusteista olivat jyrkät.

Pöydän ääressä kovilla jakkaroilla istui naisia, jotka veikkasivat, että torilla tavataan sunnuntaina. Seinustan sohvalla ja nojatuoleissa istui miehiä, jotka ennustivat, että torilla kyllä tavataan sunnuntaina, mutta vasta viikkoa myöhemmin.

Sitten olin minä - "pahanilmandessu" - joka joka istuin kiikkustuolissa ja ennustin, että torilla ei tavata ollenkaan. Minua ei ainakaan tavata.

Naisten silmin Suomen euroviisussa oli aineksia odottaa menestystä. Oli sen näköisiä bändipoikia, että varsinkin Euroopan naisäänestäjät innostuvat. Miesten puolelta arvioitiin pikemminkin Puolan menestyvän. Itävalta sai hajaääniä. Minä ennustin Ruotsia.

Pitihän minunkin lauantai-iltana kisa katsoa, tai pikemminkin kuunnella korvaluureilla samalla kun tein erästä kirjoitustyötä. Työhuoneeni televisio sijaitsee siten, että olan yli vilkaisemalla näen kuvaruudun. Muutamaa esitystä käännyin katsomaan alusta loppuun, mm. Suomen, Ruotsin ja Itävallan ja varsinkin Puolan.

Nyt tiedämme, että sunnuntaina ei torilla tavattu. Karnevaali jäi taas kerran pitämättä.

Tupakkahuoneen miesten silmin jääkiekkojoukkueessa on aineksia odottaa menestystä. Naisten puolelta arvioitiin pikemminkin Kanadan menestyvän. Minä ennustin Ruotsia.

Vielä emme tiedä, tavataanko ensi sunnuntaina torilla. Huonolta näyttää, näin olen ymmärtänyt. Taitaa karnevaali taas kerran jäädä pitämättä.

Suomen kansan itsetunto on tottunut traumaattisiin kokemuksiin: nolla pistettä ja tappio mitalipelissä. Vähäiset poikkeukset sääntöön eivät ole poistaneet traumaa. Suomalainen karnevaalipäivä on vappu, se tulee aina. Muita ei tule. Kuitenkin voittokarnevaaleja torilla odotetaan aina yhtä optimistisesti, kuten nytkin meidän tupakkahuoneessamme, ja se on hyvää terapiaa itse kullekin. Mutta silti siellä suomalaisen sielussa aina elää valmius ottaa vastaan nolla pistettä ja finaalitappio. Se on osa kansanluonnetta. Optimismi helpottaa tuskaa.

Sitten on vielä se ilmeisen todennäköisesti toistuva fakta, että Ruotsi voittaa jommankumman tai molemmat. Keskivertosuomalaisen sielu hyväksyy minkä tahansa voittajan, kunhan ei Ruotsi. Kun niin kuitenkin käy, seuraa alistuva kansallinen yleisvitutus.  (Anteeksi vulgääri ilmaus, mutta ilmaisevampaa sanaa en tälle kansalliselle koettelemukselle kerta kaikkiaan keksi). Se menee kuitenkin äkkiä ohi, sillä siihen on totuttu.

Jos Kauppatorilla olisi tänään tavattu, liittäisin tähän varmaankin kuvan siitä karnevaalista. Kun niin ei käynyt, kuva on toiselta karnevaalien tyyssijalta, Sörnäisissä sijaitsevalta Vaasankadun aukiolta, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Ikuisen Vapun Aukio".

Helmi Helsingin 4

Kirjalliset kävelykierrokseni etenevät nyt kotipihalleni eli Töölöntorille. Kirjoituksen otsikko kyllä epäilyttää, sillä ei Töölöntori erityisempi "helmi" ole, varsinkaan kun Nybergin herkkupuotia ei enää ole. Ehkä torin nakkikioski-kahvila kelpaa tämänkertaiseksi helmeksi.

Edellisessä osassa vilisi villiä kirjallisuusväkeä pitkin jäykänpönäkkää Etu-Töölöä - Paavolainen, Waltari, Sillanpää, Craucher...  Tällä kerralla on sekä rauhallista että villiä meininkiä.

Töölöntori on kirjallisesti tärkeä paikka, johan sen kertoo sijaintikin. Torin reunassa kohtaa toisensa kaksi kirjailijoiden mukaan nimettyä katua, Runeberginkatu, joka jatkuu Stadionin suuntaan, ja Topeliuksenkatu, joka etenee Taka-Töölön läpi Meilahden sairaaloiden suuntaan.

Käsittelen tänään Töölöntoria kahden sen liepeillä asuneen perheen kautta. Ensimmäinen on Suomisen perhe, isä Väinö, äiti Aino, lapset Olli, Pipsa ja Elina, sekä heidän kotiapulaisensa Hilda. Sarja alkoi radiokuunnelmana ja jatkui elokuvasarjana. Kirjoittajat olivat Seere Salminen ja Elsa Soini, yhdessä nimimerkki Tuttu Paristo. Sarjan päätähti oli Olli Suominen, Lasse Pöystin läpimurtorooli. Hän oli sarjan alussa vasta 13-vuotias. Alkoi pitkä näyttelijänura

Suomiset asuivat Töölöntorin laidalla "Kulmalinnassa", Topeliuksenkatu 1. Osoitetta ei varsinaisesti mainita, mutta elokuvassa mennään sisään ja ulos talosta, ja kuvista talo ja ovi ovat tunnistettavissa (kuva 1). 

Tämä perhe ei ole villi vaan varsin perinnetietoinen, mitä nyt Olli välillä keksii kolttosia. Kerran myös isä-Väinöltä, joka on ammatiltaan lakimies, harkinta pettää. Hän lähtee vanhan kaverinsa villitsemänä mukaan pörssipeliin, mutta perhe saa hänet järkiinsä, ja lopussa kaikki on taas hyvin. Olli aiheuttaa kerran hämminkiä lukioikäisenä rakastumalla kauniiseen musiikinopettajan sijaiseen ("hoilamaikka" Tuulia Tähtinen), mutta siitäkin selvitään pedagogisesti viisaan rehtorin avulla. Jos mikään muu ei auta ongelmissa, niin kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski) aina. "Sä olet jalo tyyppi, Hilda", myöntää Ollikin, kun sai yöllä kotiin hiivittyään Hildalta voileipiä.

Kunnon väkeä nämä Suomiset. Viimeisessä elokuvassa Olli on jo valmis nimismies.

Toinen Töölöntorin kirjallinen perhe ei ole yhtä seesteinen. Sen päähenkilöt ovat arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabeth. Kirjailija on Helvi Hämäläinen ja kirjan nimi on "Säädyllinen murhenäytelmä" (1941). Siitä syttyi kirjasota.

Sodan syy oli siinä, että päähenkilöt olivat helposti tunnistettavia. He olivat kirjailija-suomentaja-tutkija Tyyni Tuulio ja hänen professorimiehensä Oiva Tuulio. He asuivat Töölöntorin korttelissa osoitteessa Döbelninkatu 3B (kuva 3).

Helvi Hämäläinen oli nuori lupaava kirjailija ja hän oli ystävystynyt 15 vuotta vanhemman Tyyni Tuulion kanssa. Tuulio oli avautunut nuorelle Hämäläiselle perheensä tilanteesta. Iäkkäämpi professori Tuulio oli nimittäin "tulossa hulluksi". Hän oli ihastunut vastapäisessä talossa asuvaan nuoreen palvelustyttöön, seurannut ikkunasta päiväkausia tämän liikkumista, yrittänyt taskupeilin heijastuksilla kiinnittää tämän huomiota itseensä ja kirjoittanut huimaavista haaveistaan päiväkirjaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Hämäläinen kirjoitti kirjaksi eikä edes välittänyt erityisemmin naamioida kirjansa henkilöitä tunnistamattomiksi.

Hämäläinen sijoitti kyllä kirjaan omiakin ongelmiaan. Hänellä oli käynnissä kiihkeä romanssi Olavi Paavolaisen kanssa. Yhteinen osoite oli Museokatu 40 B 40, se josta kirjoitin edellisessä osassa. Se on niin tärkeä osoite, että pistän tähän vielä toisen kuvan.

Helvin ja Olavin elämä oli yhtä juhlimista. Melkein joka ilta istuttiin ravintola Elitessä, siinä vieressä Runeberginkadun toisella puolella. Tuulioiden asunnosta oli melkein näköyhteys Paavolaisille. Kävin kokeilemassa. Ei ihan kuitenkaan.

Kriisit vaivasivat myös Museokadulla. Olavi ei hyväksynyt Helvin pientä lasta toisesta suhteesta. Alkoholi aiheutti ongelmia. Olavi oli liikkuvainen mies ja salasuhteita oli käynnissä, olihan hän keikari ja tyyliniekka vailla vertaa. Siinä vaiheessa Helville riitti, kun ruvettiin laskemaan sivusuhteiden määrää. Niitä oli 32. Helvi kirjoitti yöllä lapun pöydälle ja lähti, tästä ovesta (kuva 4). Syntyi Säädyllinen murhenäytelmä.

WSOY oli kirjan kanssa vaikeuksissa - julkaistako vai ei?  Arvovaltaisuuden huipentuma V. A. Koskenniemi vastusti, kuten kaikkia akateemisten piirien ulkopuolelta tulleita kirjailijoita. Maila Talvio vastusti, kuten kaikkia muitakin naiskirjailijoiden teoksia. Sensuroituna teos lopulta julkaistiin, mutta silti siitä syntyi skandaali.

=  =  = 

Tällaista siis Töölöntorilla. Jätän tässä syrjään muut torin laidoilla asuneet kirjailijat, kuten Toivo Pekkasen ja Matti Kurjensaaren.

Kirjalliset kierrokseni päättyvät tällä erää tähän. Voi olla, että palaan joskus aiheeseen. Mielessä siintää jo Kruununhaan suunta, Mariankatu, Liisankatu. Niilläkin nurkilla on aiheita kirjallisille huomioille: Ilmari Kianto, Märta ja Henrik Tikkanen, Jalmari Finne, Volter Kilpi, Tatu Vaaskivi... Ensin täytyy kuitenkin kuljeskella siellä päin kamera kädessä.

Helmi Helsingin 3

Kahdella edellisellä Helmi Helsingin -kävelykierroksellani olen vaeltanut kauas  kotinurkiltani - aina Katajanokalle ja Ullanlinnaan saakka. Nyt pysyn kotinurkillani Töölössä. Puistot eivät tällä kerralla ole samalla tavalla keskeisiä kuin edellisissä. Kirjallisuuden historia sen sijaan pysyy nytkin aiheeni ytimessä.

Kierroksellani on kuusi töölöläistä kirjallisuuskohdetta. Kierroksen voi aloittaa Kansallismuseon nurkalta - sen löytävät kaikki. Väitetään, että kaikki suomalaiset ovat käyneet Kansallismuseossa, jos eivät muulloin niin ainakin kouluaikojensa luokkaretkellä.

Kirjallisuutemme rankimman avioliittohelvetin tapahtumasija sijaitsee Kansallismuseon takana osoitteessa  Cygnauksenkatu 8 (kuva 1). Kirjan nimi on Huojuva talo. Maria Jotunin romaaniteksti valmistui jo 1935 mutta se julkaistiin postuumina vasta 1963, 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Varsin selvää on, että teos on Jotunin ja kirjallisuusprofessori Viljo Tarkiaisen avioliiton kuvaus. Monet muistavat teoksen televisiosarjasta, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm.

Seuraavaan kohteeseen on matkaa parisataa metriä. Osoitteessa Museokatu 34 asui runoilija Aaro Hellaakoski. Biologian lehtori kulki asunnostaan katua pitkin jalkaisin työpaikalleen Tyttönormaalilyseoon. Saattoi olla, että hän vakioreitillään ahtaalla Museokadulla mietti vapauden olemusta ja keksi kuuluisan runonsa "Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki". Biologilla oli kaipaus luontoon, "Hauen laulun" anarkistiseen vapauteen. Hauen laulu onkin saanut hienon muistomerkin lähellä sijaitsevan uuden Musiikkitalon pihaan. Kirjoitin siitä tarkemmin täällä  .

Samalla Museokadulla vähän edempänä sijaitsee Suomen kirjallisuuden suuren boheemin ja dandyn Olavi Paavolaisen pitkäaikainen koti. Osoite on Museokatu 40 B 40, Runeberginkadun kulmassa. Paavolainen oli Tulenkantajien itseoikeutettu johtohahmo. Täällä järjestettiin loistavia juhlia, joissa pukeuduttiin eksoottisiin itämaisiin asuihin, suitsukkeet toivat tunnelmaa ja ihanat naiset, monenlaiset juovuttavat juomat ja oopium antoivat vauhtia. Tästä ovesta sinne mentiin (kuva 2).

Museokadulta ei ole matka eikä mikään koukata ravintoa Eliteen, joka on yksi vanhoista taiteilijakapakoista. Sen pihassa on Mika Waltarin muistomerkki. Siitäkin olen aikaisemmin kirjoittanut, teksti löytyy täältä . Waltari kuului Paavolaisen Tulenkantajat-ryhmään, joten vierailut puolin ja toisin ovat olleet vilkkaita. Waltarin pitkäaikainen koti sijaitsee sekin aivan lähellä, osoitteessa Tunturikatu 13.

Seuraavaan kohteeseen on kilometsin verran matkaa. Jos kävely väsyttää, melkein ovelta ovelle pääsee myös raitiovaunulla. Osoite on Fredrikinkatu 75. Juovuttavia juomia sielläkin käytettiin - jopa huomattavan runsaasti -  mutta eksoottista itämaista tunnelmaa ei ollut vaan jäyhää pohjoishämäläistä jurotusta. Frans Emil Sillanpää asui tässä sillä hetkellä, kun sai puhelimitse tiedon, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Puhelinsoitto tuli Tukholmasta syksyllä 1939. Hänet oli valittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Aiheeseen liittyvä vanha kirjoitukseni löytyy täältä .

Seuraava käyntikohde on aivan vieressä, Freesenkatu 4 (kuva . Se on menneiden vuosikymmenten merkillisin seurapiiripaikka. Minna Craucher -niminen naishenkilö onnistui valloittamaan aikansa taiteilijapiirit pitämällä tässä osoitteessa "kirjallista salonkia", jossa oli aina runsaat kestitykset taiteilijoille. Siellä kävivät kaikki merkkihenkilöt, Paavolaisesta ja Waltarista alkaen. Meno oli vähintään yhtä eksoottista kuin Paavolaisella. Emännällä oli rikollisia taipumuksia ja prostituutio oli osa hänen vaikutusvaltaansa. Waltari kirjoitti "Suuri illuusioni" -kirjassaan myrkyllisen kuvauksen tämän salongin ihmisistä. Päähenkilö oli siinä nimeltään madame Spindel. Craucher onnistui myöhemmin saamaan vaikutusvaltaansa äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajat. Siinä kävi huonosti. Madame murhattiin. Tästä ovesta siihen salonkiin kuljettiin (kuva 3).

Kierroksen lopuksi palataan lähtöpisteeseen ja siirrytään nykyaikaan. Kansallismuseon takana, osoitteessa Nervanderinkatu 11, sijaitsee Helsingin ylivoimaisesti kiinnostavin antikvaarinen kirjakauppa, Arkadia international bookshop. Olen siitäkin kirjoittanut aikaisemmin, mutta se on muuttanut osoitetta. Sitä pitävät englantilaissyntyinen Ian Bourgeot ja hänen koiransa Lola. Paikka on kirjakaupan lisäksi paljon muutakin: tapaamispaikka jossa on tarjolla teetä ja istuskelua, taidepaikka, jossa on kaiken aikaa konsertteja ja muita esityksiä, keskustelufoorumi, jossa on tarjolla vaikka mitä. Katsokaa täältä  , mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja ketkä kaikki ovat siellä käyneet esiintymässä.

Helmi Helsingin 2

[jatkuu]

Jokseenkin tarkasti 85 vuotta on kulunut siitä, kun kuvassa 1 näkyvä puisto, Vuorimiehenpuisto Helsingin Ullanlinnan kaupunginosassa, nousi suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tarkalleen se tapahtui 7. huhtikuuta 1929.

16-vuotias Saima Harmaja asui kuvassa näkyvässä talossa (Saiman huone oven yläpuolella kolmannessa kerroksessa). Perhe oli Helsingin hienostoa, isä professori ja äiti senaattorin tytär. Asunto oli tilava. Nuori Saima oli yritellyt jo pitkään runojen kirjoittamista.

Vastapäätä puiston toisella laidalla asui muuan Mika Waltari -niminen nuorukainen, Saimaa viitisen vuotta vanhempi. Mika oli saanut käsiinsä Saiman runoja ja päätti soittaa tälle ja kutsua käymään.

Professori-isän mielestä ei tullut kuuloonkaan, että tytär menee kyläilemään nuoren miehen luo. Ei varsinkaan sellaisen kuin Waltari, joka oli maineeltaan kovin villi ja kirjoittanut kirjan, joka pursusi erotiikkaa. Hänhän oli jo lukioiässä saavuttanut outoa mainetta kirjoitettuaan Uuteen Suomeen kirjoituksen, jossa puolusti naisten tupakointia. Nimimerkki oli "Kauniimman sukupuolen ihailija". Että sen sortin poikamies...

Niinpä Saima joutui salaa livahtamaan keittiön puoleisesta palvelijattarien portaasta. Hän käveli puiston poikki Waltarin kotiin (kuva 2, neljäs kerros, mikä ikkuna, sitä en ole onnistunut selvittämään). Sisäänkäynti oli nurkan takana Tehtaankadun puolella.

Siitä luvattomasta puiston läpi kävelystä alkoi Saiman lyhyt mutta intensiivinen runoilijanura, jota erityisesti Suomen naispuolinen lukijakunta on osannut arvostaa. Waltarista oli ihan oikeasti apua alkuun pääsyssä. 

Saiman ura jäi lyhyeksi, hän sairastui ja kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Hänellä kuitenkin ehti olla yksi toiveikas romanssikin, jonka ydin oli salaiset pussailukäynnit viereisellä Tähtitorninmäellä. Pettymykseen se kuitenkin päättyi. Runoja voi luonnehtia tunnesävyiltään vahvoiksi mutta häilyviksi, on masennuksen ja epätoivon sävyjä, jotka vaihtuvat välillä innostuvaan ja säkenöivään toiveikkuuteen.

Saman puiston laidalla Korkeavuorenkadun puolella asui kolmaskin nuori kirjailijanalku: Arvo Turtiainen. Stadin Arskana tunnettu kirjailija tuli sen verran tutuksi Waltarin kanssa, että he pysyivät kavereina ikämiehiksi asti, vaikka aatteet ja asenteet kovasti poikkesivatkin.

Nykyaikanakaan Vuorimiehenpuisto ei ole vailla kirjallisia yhteyksiä. Puiston nurkalla Kapteeninkadun puolella sijaitsee ravintola Sea Horse eli "Sikala". Se on yksi Helsingin tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä taiteilijakapakoista, osa kuuluisaa "bermudan kolmiota" - Sea Horse, Kosmos ja Bulevardia). Se on perustettu 1934, joten Saima ehti nähdä sen ennen kuolemaansa. Nykyiset tupakoivat kapakkavieraat joutuvat käyttämään puiston nurkkaa tupakointipaikkanaan.

Kolme kirjallisuuden nobelistiakin on Sikalassa istunut: Jean-Paul Sartre, Pablo Neruda ja Gabriel García Márquez, suomentajiensa seurassa. Ravintolassa on kaksi maankuulua ruoka-annosta: "rapeaksi paistetut silakat" ja muusi ja punajuuri (16,50 e) ja sipulipihvi (25,50 e). Jälkimmäisen jopa Finacial Times valitsi takavuosina maailman top ten -pihvilistalleen.

Kun vielä muistaa, että aivan vieressä sijaitsee kotimaiseen draamakirjallisuuteen viime vuosina erikoistunut Kom-teatteri, voinee sanoa, että tämä puisto on helsinkiläinen kirjallisuuskohde.

Teen ehdotuksen. Samalla tavalla kuin Katajanokanpuiston nimi muutettiin Tove Janssonin puistoksi, Vuorimiehenpuiston nimi voitaisiin muuttaa Saima Harmajan puistoksi.

Helmi Helsingin 1

Perinnetietoisen kunnon kansalaisten kuuluisi vaeltaa vappuaamuna kuohupullo kädessä Tähtitorninmäelle laulamaan leivosista ja nostamaan maljaa. Se on vähän samanlainen velvollisuus kuin vaeltaa itsenäisyyspäivän pimeydessä soihtu kädessä sankarihaudoille laulamaan siniristilippua.

Minä en ole koskaan oikein innostunut tällaisista. Väiin ovat jääneet. Kiertelen kyllä mielelläni Tähtitorninmäellä ja Hietaniemessä ja muissakin puistoissa, mutta hiljaisempaan aikaan. Puistot ovat Helsingin helmiä, niin kuin vanhassa laulussa sanotaan. Aivan hiljattain vaeltelin kamera kädessä kahdessakin puistossa, joilla on yhtymäkohta kirjallisuuteen.

Katajanokalla, aivan Uspenskin katedraalin kupeessa, on pieni puisto, jonka nimi on juuri muuttumassa Tove Janssonin puistoksi. Pidän päätöstä hienona oivalluksena. Helsinki todellakin ansaitsee tälle maailmanmaineeseen nousseelle kirjailija-taiteilijalle omistetun paikan.

Paikka on hyvä. Toven lapsuudenkoti on siinä lähellä Luotsikadulla. Turistivirtojakin on odotettavissa, sillä viereinen ortodoksinen katedraali (kuvassa se vähän pilkistää puiden ja talon takaa) on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Kauppatorikaan ei ole kaukana. Helsingin uusi uljas maailmanpyörä, josta kirjoitin aivan äskettäin ("Huvinsa kullakin 25.4.2014), sijaitsee myös nurkan takana.

Hyvä vaihtoehto olisi ollut Ullanlinnankadun nimen muuttaminen Tove Janssonin kaduksi. Siellä sijaitsi hänen torniateljeensa (siihen paikkaan liittyvä kirjoitukseni ja kuvat löytyvät  täältä ).

Katajanokan puisto ei ole kovin näyttävä, ei ainakaan näin keväällä, lehdettömään aikaan. Pari puistokäytävää ristiin, puita harvakseltaan. Varhaiskevään kukkia. Puiden tunnistaminen onnistuisi paremmin lehtien perusteella, paljaista rungoista se on minulle vaikeaa. Patsas on nimeltään Vedenkantaja (Viktor Malmberg 1923). Puisto vaatisi kyllä kohennusta, sillä tällaisena turistille jää aika vaisu elämys. Jotain nimikkohenkilöön viittaavaa pitäisi saada.

[jatkuu]

Toivoa täynnä

"Huhtikuu on kuukausista julmin...", kirjoitti Thomas Stearns Eliot runokokoelmansa Autio maa alkusäkeessä ja jatkoi: "... se työntää / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella  (suom. Lauri Viljanen)  [April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain].

Eliotin ajatus on ymmärrettävä. Onneksi jo huominen, torstai, on toivoa täynnä. Mutta toisaalta: enää vaivaiset neljä kuukautta siihen kun alkaa synkkä syys.

Kesä oirehtii mutta ei suostu esiin.  Vappu on suomalaisen työn muistojuhla, ja sitä juhlitaan hilpein menoin, naamari  nenällä ja teekkareiden vitsilehti kädessä. Hauskaa pukkaa...

Minäkin kaivoin vanhan vappuviuhkani esiin juhlakalulaatikosta. Siellä on tavaraa vaikka ympärivuotiseen festivaaliin: joulutähti ja kuusen koristeita, pääsiäistipu, serpentiinipaketti, piparkakkumuotteja, tinakauha, ylioppilaslakki, lahjapaperirullia ja nauhoja, ovikranssi, vappunenä, täytekakun kynttilöitä, tähtisadetikkuja, yhteislaulukirja, kynttilänjalkoja, servettipaketteja, avaamaton adventtikalenteri, joulukortteja ja -merkkejä, onnittelukortteja, tonttulakki, maljakoita, kimalle-spray, vihellyspilli ja lisäksi kaikenlaista muuta, joiden käyttötarkoitusta en heti muista.

Vappuviuhka kädessä lähden kohta liikkeelle. Vappureuha ei ole minulle sopivaa puuhaa, mutta jotain kuitenkin täytyy keksiä. Aluksi menen konserttiin Kulttuuritalolle, sen jälkeen en tiedä mitä. Ehkä kotiin. Töölöntori on yleensä rauhallista ja yllätyksetöntä aluetta, mutta nyt täälläkin oli havaittavissa riehaantumista. Torille nimittäin ilmestyi ilmapallokauppias (kuva). Moinen villiintyminen on täällä täysin poikkeuksellista. En kuitenkaan ostanut, sillä palloa ei varmaankaan voisi varastoida juhlakalulaatikkoon.

Lähtöni maalle viivästyy. En enää erehdy lähtemään ensikäynnille huonolla säällä. Kun tehtävänä on suursiivous talven jäljiltä, sadesää ei ole hyväksi.

Mennyttä maailmaa

Ajatukset kulkevat välillä kovin outoja raiteita. Itsekin ihmettelee mieleenjuolahduksiaan. Mikähän siinä on, että kun olen viime päivien uutisvirrassa moneen kertaan nähnyt tämän miehen naaman, mieleeni on tullut Kalle Tappinen.

Muistattehan vanhan renkutuksen nimeltä Kohtalokas samba? Siinä Kalle oli pääosassa. Siinäkin meni ensin hyvin, sitten ei.

Ei niin, että epäilisin Risto Siilasmaan rillutelleen kapakoissa nuorten naisten kanssa ja hukanneen housunsa ja firmansa.  Eikä niin, että olisi mennyt "viimeisetkin siemenperunat", kuten Kallelle kävi. Mutta ei Ristollakaan hyvin mennyt. "Hän kepulisti jaksoi / ne viulut kyllä maksoi".

Minulla ei ole koskaan ollut muuta matkapuhelinta kuin Nokia. Nytkin on Lumia 920, vaikka sen ostohetkellä jo hieman epäilytti.

Toivottavasti Lumiani kestää monta vuotta. Kyllä se tehtävänsä täyttää, ja siinä on erinomainen kamera. Kovin kummoisia vaatimuksia minulla ei puhelimelle ole. En pelaa mitään, en käytä sitä televisiona, harvoin kuuntelen siitä musiikkiakaan.

Mutta sitten kun Lumiani aika on täysi, taitaa olla aika vaihtaa merkkiä. Enää en tunne lojaalisuutta. Aikakausi on päättynyt.

Kun Nokia oli nuori, suosituin soittoääni oli pitkään Säkkijärven polkka. Se remahti soimaan milloin missäkin. Muistan erityisesti raitiovaunujen alituiset polkkaäänet. Siinä oli vahvaa kansallistunnetta. Kerran kävi niin, että olin eräässä koetilanteessa Porthanian isossa salissa, kun valvovan naisprofessorin käsilaukusta remahti syvän hiljaisuuden keskelle äänekäs Säkkijärvi. Melko iäkäs professori hätääntyi, puhelimen esiin kaivaminen laukusta kesti ja kesti, ja kun se lopulta löytyi, hän ei osannut tehdä sille muuta kuin ravistella. Joku opiskelija eturivistä ryntäsi hätiin ja sai suljetuksi polkanremakan.

Silloin ensimmäisen kerran tuli mieleen ajatus, että uusi teknologia ei taida ollakaan ongelmatonta. Se voi tuottaa harmillisia yllätyksiä.

Lopuksi vielä sitaatti, ettei Kalle Tappinen uhohtuisi: 

"Kyllä varmaan / Saaran armaan / kanssa Säkkijärven polkka oisi tullut halvemmaks."

Lukemisen ilo ja tuska

Kirjakaupassa oli vieraana todellinen tähti, Jhumpa Lahiri. Menin kuuntelemaan haastattelua ja ostamaan uuden kirjan.

Taidan olla aika kranttu uudemman kirjallisuuden suhteen, mutta intialaistaustainen ja Yhdysvalloissa ja Roomassa asuva Jhumpa Lahiri saavutti suosioni heti ensitutustumisella. Romaanin nimi oli "Kaima" (The Namesake - 2003). Sen jälkeen olen lukenut kaksi novellikokoelmaa. Vetäviä nekin.

Nyt ostin uusimman, nimi on "Tulvaniitty" (The Lowland). Kustannusosakeyhtiö Tammi juhlisti sillä 60 vuotta sitten alkanutta Keltainen kirjasto -sarjaansa.

Keltainen kirjasto on hämmästyttävä saavutus näin pienellä kielialueella. Se julkaisee pelkästään uudehkoa laatukirjallisuutta maailmalta. Sellainen ei tietenkään voi olla kaupallisesti kovin kannattavaa, joten taustalla täytyy olla todellista kulttuuritahtoa. Jarl Hellemann oli vuosikymmenet sarjaan kelpuutettavien teosten jokseenkin yksinvaltainen valitsija. Laatutietoisuus näyttää säilyneen hänen jälkeensäkin.

Samalla käynnillä tein myös impulssiostoksen, aiheeseen kuitenkin väljästi liittyvän. Ostin Parnasson.

Parnasso oli minun opiskeluaikoinani huippukiinnostava lehti. Se oli nuoren kirjailijasukupolven foorumi. Siellä käytiin kiivasta polemiikkia, siellä esiteltiin merkittävimmät uutuuskirjat. Klassikoitakaan ei unohdettu. Minulle kuten kaikille kirjallisuuden opiskelijoille lehti tuli vuositilauksena, ja sen ilmestymistä odoteltiin. Sieltä sai virikkeitä. Päätoimittajina oli sellaisia alan huippunimiä kuin Kai Laitinen ja Tuomas Anhava. Vielä Jarkko Laineen kaudellakin kiinnostusta riitti, mutta ylipitkä päätoimittajakausi ei ollut hyväksi. Minunkin kiinnostukseni hiipui. Vuositilaus loppui ja muuttui irtonumeroiden ostoksi.

Nyt monta vuotta on mennyt niin, että irtonumeroidenkin ostaminen on ollut satunnaista. Nyt päätin ostaa.

Täytyy tietysti antaa tunnustus Otava-konsernille siitä, että lehti elää. Siinä näkyy kulttuuritahtoa aivan kuten Keltaisessa kirjastossakin. Sitähän Otavassa kyllä löytyy. Reenpää-suvusta on jatkuvasti löytynyt ihan oikeasti intohimoisia kirjallisuusihmisiä firman johtoon. Niin löytyi pitkään kilpailijastakin, WSOYsta, mutta nyt näyttää huonolta. Firma lähti mukaan pörssipeliin ja joutui heittopussiksi. Ensin Sanoma, nyt Bonniers. Paljonpuhuva haastattelu kertoi, että uusi toimitusjohtaja tuntee hänkin suomalaista kirjallisuutta, tosin vain Tuntemattoman sotilaan. Niillä eväillä siis jatkaa tämä suomalaisen kulttuurin perinnelinnoitus.

Sainko siis uudesta Parnassosta virikkeitä ja innostusta?

En suhtaudu aiheeseen yhtä jyrkästi kuin kuvassa Parnassoa lukeva kollegani. Oli siellä kiinnostavaakin, kuten kirjoituksia "terapiakirjallisuudesta", Italo Calvinosta ja Milan Kunderasta. Mutta kirja-arvosteluista en löytänyt mitään erityisen sytyttävää. Niiden perusteella en tunne tarvetta tutustua yhteenkään uutuuteen. Outoja kirjailijanimiä, ja kriitikoistakaan en tunne kuin kaksi. Lisäksi lehdestä löytyi omituinen sarjakuva, josta en saanut otetta vaikka moneen kertaan luin.

Mutta varmaankin on niin, että uusi sukupolvi uusine ideoineen on ottanut Parnasson haltuunsa. Minä olen vain pudonnut vauhdista. (Kuva: Pulttibois MTV 1990)

Huvinsa kullakin

Raitiovaunussa kuuntelin edessä istuvien nuorten kohkaamista. He olivat innostuneita jostakin uudesta, jota pitää pian päästä kokeilemaan. Kurkistin olkapään yli nähdäkseni. Kurkistelu on tietysti epäkohteliasta.

Näin, että heillä oli iltapäivälehti ja siinä kuvia.

Poikkesin lounaalle ravintola Virgin Oiliin tietoisena, että siellä on asiakkaiden käyttöön varattuja iltapäivälehtiä. Selasin lehteä ja löysin etsimäni. Se kertoi Linnanmäen uudesta vehkeestä.

On rakennettu torni, joka on korkeampi kuin Stadionin torni. Ihmiset ostavat pääsylipun ja pääsevät kyytiin, joka nostaa heidät tornin huipulle ja sitten pudottaa alas. Vapaata pudotusta! Pudotusvauhti on hirmuinen.

Jonkinlainen magneetti jarruttaa, vaikka sähköt sammuisivat koko kaupungista. Palokunta on harjoitellut pelastamista, vaikka heidän tikapuunsa eivät aivan huipulle ylläkään. Turvallista väitettiin putoamisen olevan, mutta niinhän väitetään ydinvoimalassakin.  Ainahan voi jotakin arvaamatonta sattua, myönsi huvipuiston turvallisuuspäällikkö.

Huvinsa kullakin. Minä en missään oloissa suostuisi tuollaiseen laitteeseen menemään. Kammottava ajatuskin.

Minulla on korkeanpaikan kammo. Lentokoneessakin tunnen pelkoa. Kerran olen huvipuiston vehkeessä käynyt. Se oli vuonna 1970 Tukholman Gröna Lundin vuoristorata. En pystynyt vastustamaan, kun eräs kaunis Sandra otti kädestä kiinni ja vei. Se oli kamalaa. Lemmentunnelissa joutsenen selässä hitaasti virtaa pitkin lipuen oli paljon mukavampaa.

Kävelymatkallani kiersin Hesperianpuiston kallion kautta tähyilemässä Töölönlahden yli, millaisen tornin ne ovat sinne Linnanmäelle pystyttäneet. Kuvaa suurentamalla asiasta saa käsityksen. Pahalta näyttää. Vastarannalla näkyvät vanhat Linnunlaulun huvilat, mm. kirjailijatalo Kivi, ovat minulle paljon houkuttelevampia kohteita.

Katajanokan reunaan aivan presidentinlinnan läheisyyteen on rakenteilla maailmanpyörä. Kävin sitäkin katsomassa ja kuvaamassa. Tuskin siihenkään suostun menemään, sillä se on korkea. Täytyy kuitenkin käydä tarkkailemassa, mikä on pyörimisen vauhti. Nousevatko g-voimat liian suuriksi?

Kesän oireita

Sattui tyypillinen vuodenaikavirhe: en uskonut, että ulkona voisi olla niin lämmintä.

Lähdin päiväkävelylle, ajattelin mennä Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon. Pukeuduin niin kuin tapana on tähän vuodenaikaan. En ymmärtänyt, että on +20 astetta ja silloin päällystakki on liikaa. Lyhythihainen paita olisi riittänyt. Tuli hiki, kävely muuttui epämukavaksi.

Mustat farkutkin olivat liikaa, ruskeat samettihousut olisi ollut vilpoisempi valinta. Mutta sihteerini on moittinut niitä - eivät ole kuulemma muotia enää. Hänen mielestään minun pitäisi lisäksi käyttää farkkujen kanssa buutseja, mutta ne ovat epämukavat pitkällä kävelyllä. Lisäksi tunnen niissä itseni vähän liikaa rokkikukoksi.

Sortsit olisivat riittäneet, mutta sellaisia minulla ei ole kaupungissa. Maalla on. En oikein voi sallia itselleni sortsikoodia kaupunkioloissa. Toisaalta pukeutumiskoodit näyttävät menevän heti sekaisin kun tulee lämmintä. Tänäänkin jo nuoret naiset olivat laajalti siirtyneet avonaisiin toppeihin ja mikropöksyihin. Ihan hyvä niin.

Jäät ovat lähteneet, kävelin eilen rannoilla varmistumassa asiasta. Itse asiassa jäitä ei ole juuri ollutkaan. Alkaisi olla aika lähteä ensikäynnille kesäkotiini Pohjoisella Pirkanmaalla. Soitin ja kysyin kesäasuntoni naapurilta, joko Längelmävesi on vapaa. Vapaa on, ainakin suurimmalta osalta.

Mutta mikä siinä on, että Suomen keskeisimmällä paikalla sijaitseva nähtävyys ei vielä ole vapaa talviturkistaan?

Kävelyni etenee Töölöstä Hesperianpuistoa pitkin Finlandia-talon viertä pitkin. Siinä on Urho Kekkosen muistomerkki. Sen vesiallas on vieläkin kannen anna (kuva). Ei hyvä, sillä kaupungissa kiertää jo turisteja. On se kummallista, että Längelmävesikin avautuu kesäkuntoon aikaisemmin kuin Suomen paraatipaikalla sijaitseva allas.

Kekkosen muistomerkki ei ole oikein toiminut niin kuin pitäisi. Vesiallas on välillä tukossa puiden lehdistä ja muusta roskasta. Välillä se on täynnä sorsia, kun Töölön mummot käyvät heittelemässä niille pullanpaloja. Ja talvet se on kannen alla.

Välillä se kyllä toimii myös hyvin - niin kuin Rooman Fontana di Trevi. Olen ilokseni sattunut joskus lämpimänä kesäyönä todistamaan, kun paikalliset kaunottaret käyttävät sitä samalla tavalla kuin Anita Ekberg Fellinin klassikkoelokuvassa La dolce vita.

Tukalan kävelyn tulos: en jaksanut talvisissa varusteissani Ullanlinnaan tai Kaivopuistoon. Keskeytin matkantekoni. Menin lounaalle Sanomatalon kiinalaiseen ravintolaan. Siellä on asiallinen noutopöytälounas. Tuttuja ei onneksi sattunut paikalle, vaikka siellä niitä usein on. Sain rauhassa haaveilla siirtymisestä kesälaitumille.

Ihan vielä se ei käy. On keskeneräinen työprojekti. On maksettu pääsylippu kahteenkin tilaisuuteen. On sovittuja tapaamisia. Aikaisintaan vappuna pääsen liikkeelle.

Muistikuva vuosien takaa

Väitetään, että ihminen tulee iän karttuessa huumorintajuisemmaksi. Nuorena hän on jotenkin kireämpi.

Lieneekö totta? Olisiko päinvastoin? Vähän tuntuu, että ainakin minun kohdallani olisi päinvastoin. Lapsena ja nuorena nauratti moni sellainen asia, joka nyt varttuneessa iässä ei enää erityisemmin.

Lapsena hupia tuottivat lehdessä julkaistut vitsit ja radion Kankkulan kaivo. Riemu suorastaan repesi, kun radiossa alkoi joskus 50-luvun lopulla Ruljanssiriihi. Sitä piti Spede. Ohjelman huipentuma oli Papukaija G. Pula-aho. Myöhemmin Spede siirtyi televisioon ja elokuvaan, ja aluksi nekin tuntuivat hauskoilta.

Joskus 60-luvun lopussa kuitenkin ryhdyin tosikoksi.

Spede tuli muistoista esiin, kun Helsingin Sanomat julkaisi pitkänäperjantaina kuvia autonäyttelystä. Siinä oli kuvia Speden Mustangista, tulipunaisesta avoautosta (kuva HS 19.4.14 Sami Kilpiö). Muistin kätköistä nousi esiin, että tuon auton minäkin olen kohdannut.

Oli kesä -65 tai -66. Olin viettämässä kesää maalla läntisessä Keski-Suomessa. Paikallislehdestä luin, että Spede on tulossa esiintymään naapuripitäjään johonkin kesäjuhlaan. Sinne piti päästä.

Jostakin - ehkä Suosikissa - oli ollut kirjoitus, että Spedellä on uusi punainen avomallinen urheiluauto, jolla pääsee ties kuinka lujaa. Silloin sellainen aiheutti suurta ihailua. Lähdin kaverin kanssa naapuripitäjään linja-autolla. Halusimme nähdä sekä miehen että auton. Lisäksi tavoitteena oli saada nimikirjoitus. Siksi mukaan tarvittiin vihko ja kynä.

Odottelimme juhlapaikan - urheilukentän - laidalla. Pitkän odotuksen jälkeen tunnelma sähköistyi, sillä tien päässä näkyi sellainen auto, jollaisia maalaispitäjässä ei voi kenelläkään olla. Spede saapui.

Nimikirjoitusvihko esiin. Spede nousi autosta ja sytytti tupakan. Hänellä oli pitkälippainen lakki sillä tavalla erikoisesti, että se oli edessä melkein nenällä ja vastaavasti takaa melkein päälaella. Jotenkin muodikasta - tuo pitää muistaa!

Kun ryntäsimme vihkoinemme Speden kimppuun, tuntui että hän ärsyyntyi. Oli siinä ja siinä että hän suostui kirjoittamaan. Spedellä oli tupakka suussa ja laukku kädessä, joten kirjoittamiselle ei oikein riittänyt käsiä. No, laukun hän laski kädestään, tupakan piti hampaissaan, otti vihon ja kynän ja alkoi kirjoittaa juuri tuon Mustangin kuskinpuoleista etupeltiä vasten. Ja sitten vielä kynä petti. Se oli punainen kuulakärkikynä, mutta siitä ei tullut kunnolla jälkeä. Hän joutui hinkkaamaan kynän kärkeä. Tuli vain himmeä jälki, ja hän korjaili huonosti näkyviä kohtia. Huomasin, että käsi hieman vapisi. Kuvassa lopputulos.

Ei vaikuttanut Spede ollenkaan niin hauskalta mieheltä kuin televisiossa. Jäi jotenkin vaisu tunnelma, jota ei edes nimikirjoituksen lopussa oleva huutomerkki kohentanut.

Viisaat ja hölmöt?

Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kirjoitti esseekokoelmassaan "Vien rucolan takaisin" humanisteista. Hän oli nähnyt sellaisia opiskelijoita Yliopiston kirjastossa. Tunnusmerkillistä oli, että humanisti kulki talvipakkasellakin ilman päällystakkia ja tuli kirjastoon pikkuisen humalassa.

Tunnusmerkit ovat luultavasti paikkansapitäviä, ainakin jos hän on sattunut näkemään entisen hyvän kaverini Simo L:n. Hän oli henkeen ja vereen humanisti - kirjallisuuden opiskelija ainakin kymmenettä vuotta. Hän tuskin koskaan omisti talvitakkia ja saapui varmasti usein kirjastoon Vanhan Kuppilan kautta. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että Yliopiston kirjasto on erinomainen paikka iskeä naisseuralainen, joka päästää kämpille yöksi.

Autuaasti poisnukkunut humanistikaverini Simo tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Saska Saarikosken kolumnin "Atomia on helpompi tutkia kuin ihmisen elämää" (HS 17.4.14).  Siinä humanistiraukkoja kohdeltiin vähän samoin kuin Enqvist. He eivät edes ymmärrä sellaisia tieteen peruskäsitteitä kuin "massa", "kiihtyvyys". Siinä ei auta minkäänlainen klassinen sivistys. "Mat­ti Klin­gen kal­tai­set in­tel­lek­tuel­lit ovat kuin esiin­ty­mis­alueen­sa ää­ri­ra­joil­le us­kal­tau­tu­nei­ta lin­tu­ja, jot­ka ovat jat­ku­vas­ti vaa­ras­sa pa­lel­tua hen­gil­tä.

Erityistä kaltoinkohtelua kolumnissa saavat yhteiskuntatieteet. Totta onkin, että yhteiskunnat ja valtiot ajelehtivat kuin ankkurittomat laivat myrskyissä, joita taloustieteiden mestareiden järjestämät finanssikriisit jatkuvasti nostattavat hallitsemattomiin mittoihin. Yhteiskuntatieteillä kun ei ole samanlaista arvovaltaa kuin luonnontieteillä, juridiikalla ja taloustieteillä.

Johtopäätös: humanistit pitäisi pistää tankkaamaan ainakin luonnontieteen peruskäsitteet. Siinä Kari Enqvist ja muutamat muut luonnontieteiden edustajat näyttävät tekevän parhaansa. He kirjoittavat kansantajuisia kirjoja. Minulla kin on hyllyssäni odottamassa "Suhteellisuusteoriaa runoilijoille".

Saarikosken kolumni pisti vähän minunkin sydämeeni. Pilkkaako hän tällaisia kuin minä? Voin avoimesti myöntää, että en paljonkaan suhteellisuusteorioista ole selvillä. Fysiikka jäi lukioon, arvosana muistaakseni 6. Korkeampi koulutus on pelkästään humanistiselta alalta. Yliopiston kirjastossa olen kyllä paljonkin istunut, en kuitenkaan koskaan juovuksissa. Talvitakki minulla kyllä oli. Naisia en muista sieltä iskeneeni.

Helsingin Sanomat näyttää tehostaneen tiedeosastoaan. Niitä on joka päivä, suurelta osalta luonnontieteiden alalta, joten meikäläisen ymmärryskyky on ilmeisesti kyseenalainen.

Lääketiede on varmaankin kansaa kiinnostavin tieteenala - ymmärrettävistä syistä. Kaivataan tietoja siitä, mikä tepsii tautiin. Siinä ollaan täysin asiantuntijoiden varassa, mutta jatkuvasti kohTdataan ristiriitaista informaatiota siitä, mikä on terveellistä tai laihduttavaa tai parantavaa. Tieteellä ei ole täyttä auktoriteettia kun rinnalle pyrkii humpuuki. Vai onko kaikki humpuukiksi leimattu sitä ihan oikeasti? Siihen jää se tila, kuka mihinkin uskoo.

Minun äitini uskoi homeopatiaan - se paransi hänen syöpänsä. Häneltä löytyi viisikymppisenä kainalosta etäpesäke. Se leikattiin Jyväskylän keskussairaalassa ja alettiin etsiä, missä se varsinainen sijaitsee. Vuosikausia sitä etsittiin mutta ei löydetty.

Muori hankkiutui salaa homeopaattisen lääkärin (siis ihan oikea suomalainen pätevä lääkäri, minä tarkistin asian!) hoitoon. Hän eli vielä 35 vuotta ilman syöpää. Hän oli täysin vakuuttunut, että sieltä löytyi apu. Paha siihen oli vastaankaan väittää, vaikka järki niin vaatisi. Perehdyin pikkuisen tuohon oppiin, sen minkä hölmö humanisti nyt ymmärtää. Ei vakuuttanut. Vähän kuin samaanien henkiusko.

Onhan näitä monenlaista yrittäjiä ollut, kuten seuraava ilmoituskin kertoo. Tätä jopa höpsö humanistikin ymmärtää epäillä.

Outoa ja eriskummallista

Olen askarrellut tuntikausia bloggerin ja oman blogini asetusten kimpussa, sillä jotain outoa ja eriskummallista on havaittavissa. Ei ole selvinnyt.

Omassa blogissani on vika. En ymmärrä. En osaa korjata.

Vika koskee niitä lukijoita, joilla on oman bloginsa reunassa suora päivityslinkki minun blogiini. Siis sellainen, josta näkee heti, milloin olen kirjoittanut uutta.

Se ei näytä toimivan.

Esimerkki: Kirjoitin uuden blogitekstin nimeltä "Minkä nuorena oppii" myöhään maanantaita vasten yöllä. Kun maanantai-iltana menin lukemaan blogiystävieni uusia kirjoituksia, huomasin, että heidän sivuillaan minun viimeisin kirjoitukseni olikin "Sekakäyttäjä". Ei ollut tullut uusi kirjoitukseni perille.

Sain asian korjatuksi, kun "muokkasin" tekstiäni ja lähetin sen uudestaan. Heti ilmestyi teksti vastaanottajien sivuille, tosin sellaisella ilmoituksella, että se on kirjoitettu 22 tuntia sitten.

Sen sijaan niille lukijoille, jotka tulevat jotakin muuta kautta, tekstini näyttää ilmestyvän ongelmitta. Päättelen tämän siitä, että kirjoitukseeni tuli kommenttejakin.

Tällä tavalla on käynyt jo monta kertaa viime aikoina. Ihan kuin se olisi tulossa normaalikäytännöksi.

Tämä teksti toimii testinä, onko vika edelleen voimassa. Pistän tämän jakeluun yöllä vähää vaille klo 02 tiistaina 15.4.  Jos tämä on luettavissa ajallaan, asia on OK. Jos viipyy, vika on päällä.

*   *   *  

Samalla kun selvittelin häiriötä, tulin ohimennen huomanneeksi muutamia omituisuuksia.

Yksi ällistys tuli, kun katselin blogiini johtaneita hakusanoja (kuva). Erityisesti kiinnostuin avainsanojen listassa kolmantena olevasta. Minulle tuotti vaikeuksia ymmärtää, miten tuo hakusanajoukko on johtanut lukijan minun blogiini.

En voinut hillitä uteliaisuuttani. Kirjoitin googleen nuo sanat ja katsoin, mitä löytyy. Kaikenlaista löytyi, melkoinen matka suomalaiseen sielunelämän yöpuoleen. Suosittelen vilkaisua vain niille lukijoille, joilla ei ole häveliäisyysestoja.

Mutta minun blogiini siellä ei ollut minkäänlaista linkkiä, ei vaikka kuinka tarkasti katsoin.

Minkä nuorena oppii

Dessun äiti oli tiukka: "Rehellinen pitää olla, vaikka kuinka kipeää tekisi".

Poika oli kuitenkin hieman huono oppimaan. Aina ei mennyt niin kuin äiti opetti. Poika oppi jopa lunttaamaan koulun kokeessa. Aikuisena hän kuitenkin on omasta mielestään ollut rehellisempi, ainakin raha- ja veroasioissa.  Hän maksaa iloisesti veronsa, sillä niillä euroilla saadaan aikaan paljon hyvää yhteiskunnassa. - Valtiolle se mikä valtiolle kuuluu.

Kirjailija Markku Envall on viisas aforistikko:

"Todistaa omaa etuaan vastaan on ylellisyyttä

johon sotilaalla, kauppiaalla, poliitikolla ei ole varaa,

sanoa todeksi sitä, minkä tietää

vievän tappioon, köyhyyteen, unohdukseen,

sanoa kolme kaunista, itsensä kumoavaa lausetta:

"pelkään", "olen ujo", "en tiedä".

Nuorena opittua ei unohda, väitetään. "Pääomalla ei ole kotimaata", sanoi Karl Marx. Sitä ainoaa kohtaa Marxin aatteesta eräät näyttävät toteuttavan vieläkin tunnontarkasti.

Jossain oli muistaakseni sellainenkin iskulause kuin "Koti, uskonto, isänmaa". Se taitaa olla pelkkää mainosmaakareiden puppupuhetta. Ainakaan isänmaasta ei näytä olevan niin väliä.

Sekakäyttäjä

Sihteerini neiti B. oli tavalliseen tapaan tuonut työpöydälleni muutamia papereita. Kun minä saavuin huoneeseen, hän tuijotti minua hetken jotenkin ärtyneen näköisenä ja sanoi sitten vain yhden sanan: "Sekakäyttäjä."

Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän taitaa nyt sotkea suomen kielen sanoja - suomihan ei ole hänen varsinainen äidinkielensä, vaikka täydellisesti sitä puhuukin.

Esitin ihmettelyni. Hän ei sanonut mitään vaan osoitti pitkäkyntisellä sormellaan sohvapöydälle.

Silloin ymmärsin heti. Hän oli käynyt tutkimassa, mitä olin siihen pöydälle kalenterin viereen jättänyt. Olihan siinä todellakin aika sekava sortimentti.

Myönnetään, myönnetään. Sekajuttu on taas menossa. Minulla on aina ollut vaikeuksia pidättäytyä aina yhteen ja samaan. Menee monenlaista sekaisin yhtenä mylläkkänä. Kyllä neiti B. sen tietää vanhastaan, ja nyt hän oli sohvapöydältäni löytänyt uutta todistusaineistoa.

Siinä pöydällä oli nimittäin aika sekalainen valikoima pääsylippuja musiikkitilaisuuksiin.

1. Kristillistä kärsimyskertomusta Johanneksenkirkossa kiirastorstaina (Matteus-passio)  2. Agitproppia Kulttuuritalolla vappuaattona  3. Brittiläistä melodista poppia 60-luvulta Finlandia-talossa syyskuussa (The Hollies) 4. Venäläistä historiallista tragediaa Kansallisoopperassa lokakuussa (Boris Godunov).

Todellakin aika sekava kokoelma. En moiti neiti B:tä sanasta. Jos hän saisi valita, hän luultavasti veisi minut johonkin hevirock-konserttiin. Täytyy toivoa, että hän joskus keksisi tehdä niin.

Sitten on vielä yksi konsertti, johon minulla ei vielä ole lippua mutta johon ystäväni Tukholmasta minua houkuttelee. Taidan suostua, vaikka se onkin keskellä kesää, jolloin periaatteessa pysyn kesäkodissani Längelmäveden rannalla.

Tukholmassa on 1. heinäkuuta konsertti, jolla taitaa olla rock-musiikin historiassa iso merkitys. Rolling Stones. Taitaa olla hyvästijätön aika, tuskin näitä enää uusia tulee. Ei tämä bändi mikään ykkössuosikkini ole ollut, mutta en voi kiistää merkitystä. Monta kertaa olen ollut kuuntelemassa. Ehkä nyt vielä kerran.  

Kuva on niinkin tuore kuin vuodelta 1999 (Kallio & Toivonen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä).

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 6

"Töölö on porvariston Siperia."

Näin tylysti kirjoitti Märta Tikkanen kotikaupunginosastani. Hän tuntee kyllä hyvin seudun. Täytyy myöntää, että pikkuisen ymmärrän häntä. Jos virkeämpiä elämyksiä kaipaa, pitää mennä muualle kuljeskelemaan.

Menin siis muualle, Vallilaan.

Se on mitä viehättävin kaupunginosa kuljeskelijoille, sellaisille kuin minä. Kuljeskelin yhtä katua yhteen suuntaan, toista katua päinvastaiseen suuntaan. Arvelen, että juuri sellaista touhua järjestyssäännöissä tarkoitetaan, kun kielletään "asiaton oleskelu".

Kuljeskelustani voisi käyttää myös muita ilmaisuja: harhailu, norkoilu, vetelehtiminen... Pysähtelin, katselin paikkoja, tutkin näyteikkunoita, istahtelin puistojen penkeille, poikkesin kuppiloihin kahville. Juuri tällainen on minulle luontainen elämänmuoto aina kun kiireiltäni kerkiän.

Puu-Vallila on kummallinen kohtalon oikku Helsingissä. Täytyy ihmetellä, miten on mahdollista, ettei sitä ole myyty gryndereille tai suursijoittajille, joilla taatusti olisi tuoreita ideoita puskea vanhat talot nurin ja rakentaa tilalle marketti tai jäähalli.

Etsin osoitteen Suvannontie 17. Siinä nuori Helvi Hämäläinen asui ja aloitti huikean kirjailijauransa teoksella "Katuojan vettä". Etsin sisäpihan, jossa Risto Jarva filmasi onnistuneen kaupunkikomediansa "Mies joka ei osannut sanoa ei". Keskellä Puu-Vallilaa on korkea kallio, jossa Jarvan elokuvan ukkoporukan bändi istuu soittelemassa ja nautiskelemassa jaloja juomia. Kuva kallion huipulta näyttää vähän, millaisia taloja on tallella.

Sitten on vielä kuva "mustalaisten kuninkaan" talosta. Ei siinä enää tietääkseni mustalaisten kuninkaan, Hagertin, sukua asu, mutta minun lapsuudessani tämä suku oli kuuluisa. Muistan hyvin, kuinka nuoren Allan Hagertin ja Tuula Saarron häät olivat aikansa superseurapiirien ja viihdejulkisuuden huipputapaus. Siitä puhuttiin kaikkialla, meidänkin perheessä. Katsokaapa täältä filminpätkä  vuosikymmenen kohuhäistä. Tämä talo oli tapahtumien polttopisteessä.

Vaellukseni Hagert-talolle sattui sopivasti romanien kansallispäivälle (8. huhtikuuta). Pitkällä vaelluksellani etenin lopuksi Alppiharjun puolelle ja pysähdyin lounaalle ravintola Weeruskan noutopöytään, Porvoonkadulle.  

Tällaisia vaelluksia aion jatkaa lähipäivinäkin. Nyt on se aika vuodesta.