Ruisleipää ja elokuvaa

Päivän mittaan tuli taas kohdatuksi kaksi jännittävän erikoista aistinautintoa. Ensimmäinen suun, jälkimmäinen silmien kautta nautittuna.

Menin lounaalle entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Näitä sattuu nykyisin pari kolme kertaa vuodessa, ja hän lupaa aina avokätisesti tarjota lounaan. Minun osuudekseni jää ainoastaan maksaa. Toiveena on kuulla tuoreimmat juorut entiseltä työpaikaltani.

Neiti vie minut aina lounaalle hampurilaisbaariin, tällä kerralla Kaisaniemen Fennia-kortteliin. Siihen kotimaiseen. Hänelle tarjoaminen tarkoittaa sitä, että hän kantaa sapuskat pöytään sillä aikaa kun minä jään kassalle maksamaan.

Minä valitsin terveellisesti ruishampurilaisen. Se oli ilmeisesti reissumies-leipä ja välissä jokin pihvi ja sipulia ja tomaattia. Ja majoneesia, mutta ei niin paljon kuin kerrosaterioissa, joten tursuaminen oli vähäisempää eivätkä parta ja viikset eivät sotkeutuneet yhtä pahasti kuin ennen. Juomaksi tuli Coca-colaa.

Tätä tarkoitan erikoisella aistinautinnolla. Luonnehdinta on ironinen. Ruisleipä ja Coca-cola. Sanoisinko, että pikantti yhdistelmä, ollakseni hienotunteisen kohtelias.

Musta juoma lanseerattiin Suomeen olympialaisten aikaan 1952. Silloin sitä markkinoitiin ilmeisen vakavin naamoin nimityksellä "alkoholiton kansankonjakki". Olisikohan ollut piiloironinen?

 Jos voin leuhkia edes yhden paheen puuttumisella (kymmenen vuotta sitten loppuneen tupakoinnin lisäksi), niin se puuttuva pahe on limsan juonti. Lapsena join kyllä sitruunasoodaa ja murrosiässä omenaolutta, mutta sen jälkeen ei mitään. Ehdottomasti ei mitään, paitsi nämä neiti B:n tarjoamukset. Ja nekin jäävät pieneksi maisteluksi. Iso pahvimuki jäi melkein juomatta. Ruisleivän kanssa pitää olla jotain muuta, mieluiten vettä.

Sitten se toinen.

Yle-Teeman mainio elokuvafestivaali tarjosi tänään Michael Powellin & Emeric Pressburgerin "Punaiset kengät" (1948). Olen sen toki nähnyt ennenkin, mutta siitä on kauan. En voi väittää, että balettielokuva-genre olisi varsinainen suosikkini, mutta tämä on jotenkin maaginen. Sama kokemus taitaa olla monella muullakin, sillä tämä elokuva sijoittuu jatkuvasti kaikkien aikojen parhaiden listalla kärkipäähän.

Minulle elokuva avautuu ristiriitaisten aistihavaintojen mallitapauksena. Se on omituinen realismin ja fantasian yhdistelmä. Siinä on yhtä aikaa romantiikkaa ja ekspressionismia. Se on yhtä aikaa herttainen päiväuni ja painajainen. Se on yhtä aikaa psykologinen draama ja lämminhenkinen satu, vaikka sen loppu ei olekaan sadunhenkisen armelias.

Jos joku elokuva pitäisi katsoa isolta valkokankaalta, niin se on tämä, sillä se on yksi kaikkien aikojen Technicolor-elokuva. Silti katsoin sen nyt televisiosta, ja hyvältä sekin tuntui. (Jos joltakulta jäi elokuva näkemättä, se on katsottavissa Yle-areenasta kuukauden ajan.)

 -   -   -  

Vielä yhdistävä tekijä näille kahdelle kokemukselle, Coca-colalle ja ohjaaja Michael Powelille.

Kun Powell  teki elokuvaa "Kysymys elämästä ja kuolemasta" (A Matter of Life and Death 1946), yksi tapahtumapaikka oli taivasten valtakunta. Kun hän suunnitteli, millaista rekvisiittaa sinne sijoitetaan, hän halusi näkyvälle paikalle Coca-cola-automaatin.

Ruisleivästä minulle ei ole tietoa. Luultavasti ei.

Jalan alla

Ostin kengät. Ne olivat aika kalliit, 126 €. Mutta olivathan ne kotimaiset.

Ostos oli pitkään harkittu. Minulta puuttuivat kunnon talvikengät, ovat puuttuneet jo monta talvea. Ostos on jäänyt tekemättä, koska kahteen vuoteen ei ole ollut talvea, joten puute ei ole haitannut. Nyt vaisto sanoo, ettei Helsinkiin enää voi tulla uutta melkein lumetonta talvea.

Ostin kengät pienestä puodista. Sellaisiakin vielä on, ainakin Helsingissä. Sain hyvän palvelun. Nuori myyjätär jaksoi etsiä minulle sopivaa mallia ja availla laatikoita.

Olen aika vaativa kenkäasiakas. Alaselän vaivat liittyvät mielestäni kenkien kantapään korkeuteen. Jos sitä ei ole tarpeeksi, selkävaivat lisääntyvät. Halvat ulkomailla valmistetut kengät ovat usein kantapään alta liian littanat. Nyt tuli ensivaikutelma, että löytyi sopivat. Riittävän leveää malliakin, minulla kun on landepaukun leveänmallinen jalka.

Minulla siis pitää olla jonkin verran korkoa kantapään alla. Silti olen vanhemmiten tullut mietteliääksi naisten äärikorkeakorkoisten kenkien merkityksestä. En kiistä niiden näyttävyyttä maskuliinisen katseen kohteena, mutta onko se peruste yhtään millekään? Kävelyn täytyy olla yhtä helvettiä. Toisaalta - mitäpä ihminen ei tekisi pariutumisvietin hyväksi.

Minun pariutumisviettini äärimmäisin kenkävalinta oli Beatles-bootsit joskus 16:n ikävuoden paikkeilla. Niissä oli kyllä aika korkea korko, ja epämukava muistikuva niistä jäi. En ole varma, oliko bootseilla vaikutusta onnistumisiin. Vaikeinta oli saada äiti suosiolliseksi, sillä hän joutui maksajaksi kenkäkaupassa.

Hotellielämää

Ensimmäinen lapsuuden muistikuvani hotellissa asumisesta sijoittuu Jyväskylän keskustassa sijaitsevaan hotelli Jyväshoviin. En toki itse asunut hotellissa vaan pääsin käymään siellä vanhempieni kanssa tapaamassa Amerikasta tullutta sukulaispariskuntaa. Tämä tapahtui joskus 1950-luvun loppupuolella. Olin silloin alle kymmenvuotias.

Minusta hotelli oli henkeäsalpaavan hieno paikka. Käytävillä ja huoneissa oli punaiset kokolattiamatot. Kalliin näköisiä koristeita oli joka puolella. Ihmeellisin oli kylpyamme, sitä olisin halunnut kokeilla mutta en saanut.

Suorastaan tyrmäävä oli tieto, että itse presidentti oli hiljattain asunut Jyväshovissa, samoin Armi ja Gil. Oli se hieno paikka. Istuimme hetken ravintolassa ja kuvittelin, onkohan Kekkonen istunut samalla tuolilla kuin minä. Saimme Amerikan-tuliaisiksi isälle hawaiji-paidan ja solmion. En muista, että isä olisi koskaan pitänyt niitä. Minä pidin paitaa, kun koulussa järjestettiin naamiaiset.

Myöhemmät kokemukseni hotelleista ovat häivyttäneet hohtoa. Hotellissa asumisesta on tullut vastenmielistä. En ymmärrä, miten jotkut kestävät sitä suuret määrät.

 Viime viikolla asuin kolme yötä vaasalaisessa neljän tähden hotellissa. Huoneessa oli liian lämmintä, ja kun väänsin lämpöä pienemmälle, kohta oli liian kylmää. Sänky oli liian pehmeä, nukuin huonosti. Mikähän siinäkin on, että hotellien sängyt ovat yleensä liian korkeita. Nukkumaan mennessä on vaikeuksia päästä sänkyyn, kun jalat eivät ole riittävän pitkät. Peppu ulottuu vain nippa nappa patjan reunalle. Ja kun patja on laidastakin upottavan pehmeä, siitä meinaa liukua istumaan lattialle. Valitsin tietysti seinän puoleisen sängyn, jotta edes siihen suuntaan oli turvallista pyörähtää.

Aamiainen on sentään kohtalaisen tasokas. Minulla on vähän taipumusta ottaa noutopöydästä liikaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Kaksi mukia kahvia, hedelmäjugurtti, yksi juustovoileipä ja valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Ei paistettuja nakkeja, ei pekonia, ei kananmunia.

Kolme perusasiaa löytyy jokaisesta hotellihuoneesta. Kallis minibaari, iso peili ja paksu Raamattu. Ilmankin voisin olla.

Jos istuu pitkän illan kirjoituspöydän ääressä katsellen naamaansa peilistä, tulee taatusti tarve ottaa lohdutusta minibaarista, monilla varmasti myös laatikossa olevasta Gideonien lahjoittamasta Raamatusta. Vaihtoehto on lähteä hotellin yökerhoon.

Minä en tällä kerralla tehnyt näistä mitään. Istuin kyllä peilin edessä pitkään mutta otin silmälasit pois, etten näkisi tarkasti. Iltaeväät olin käynyt ostamassa läheisestä citymarketista. Minulla oli myös omaa luettavaa mukana. Raamatun olen sitä paitsi lukenut opiskeluaikoina. En teologisista syistä vaan kirjallisuuden historian merkkiteoksena, jonka antamat vaikutteet myöhempään kirjallisuuteen on syytä tuntea.

Valokuvasin kaikki kolme kohdetta, sillä idea kirjoittaa blogiin valitusvirsi kypsyi siinä ison peilin edessä naamaa (ilan silmälaseja!) katsellessa.

Niin kuin aina ennenkin

Minussa tuntuu olevan outoa vetovoimaa. Hienommin siitä käytetään nimitystä charmi.

Charmini vetoaa erityisesti juopuneisiin ihmisiin. Ei aggressiivisiin vaan sellaisiin, jotka ovat juttutuulella, jotka tulevat heittämään huulta. ja taputtamaan olalle, että sinä olet hyvä jätkä. Nämä veitikat osaavat aina valita minut isostakin väkijoukosta. Se ei johdu katsekontaktista, osaan välttää sitä siinä kuin muutkin. Jotain muuta siinä täytyy olla. Olen kai oikeasti hampuusin näköinen, parta ja kaikki.

Näin tapahtui viimeksi eilen Vaasan rautatieasemalla. Olin kolmen yön reissulla Pohjanmaan pääkaupungissa. Odotin räntäsateessa junaa, kun tällainen ikäiseni känniläinen keksi minut joukosta ja tuli höpöttämään. Jotain hän selosti minulle, ehkä kertoi vitsejä. En oikein saanut selvää, mutta kovasti meitä nauratti.

Nauraa piti vaikka en ollut hyvällä tuulella. Reissu oli ollut rasittava, ja hotellissa nukun aina huonosti. Onneksi juna tuli ajoissa ja sain pätevän syyn irtautua

Junassa yritin ensin lukea tabletilta lehtiä ja facebookia mutta en kauan jaksanut. Onneksi viereinen istuin pysyi tyhjänä, ei osunut edes charmiini langennutta matkakumppania paikalle, joten ei tarvinnut seurustella.

Olen aina nauttinut junassa matkustamisesta. Valitsen aina junan jos mahdollista. Lentokonetta vältän. Junassa ei tule pelkoa putoamisesta. Junassa voi miettiä syvällisiä.

Kun nelisen tuntia katselee junan ikkunasta marraskuisen hämärän räntäsateen läpi radanvarren pajukkoa, tulee sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, että elämä on tukevasti kohdallaan.

Kamalia koulumuistoja

1950- ja 60-luvun koulu oli tehokas aiheuttamaan lapselle pelkoja. Minulle se tuotti kammon ainakin musiikki- ja liikuntatunneilla harjoitettavia toimintoja kohtaan. Monille se tuotti myös kauhukokemuksia luokan edessä esiintymistä kohtaan, mitä tapahtui eniten äidinkielen tunneilla pidettävien esitelmien muodossa. Tältä häiriöltä minä kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä vältyin. Opin suorastaan pitämään esiintymisestä luokan edessä, kunhan sen sai tehdä puhuen, ei laulaen. Aikuisena siitä tuli ammattikin.

Yksi koulun aiheuttama pelko ei liittynyt opetukseen vaan terveydenhoitoon.

Olisikohan ollut kansakoulun kolmas luokka, kun koko luokka vietiin jonossa terveydenhoitaja rva Erosen vastaanottohuoneeseen. Siellä meidät komennettiin riisumaan paidat pois. Sitten Eronen sipaisi jotain ainetta pumpulitupolla rintaan ja pisti laastarilapun päälle. Viikon kuluttua mentiin uudestaan vastaanotolle. Nyt Eronen repäisi laastarin irti ja katsoi, mitä sen alla oli.

Kaikki muut selvisivät testistä paitsi minä ja luokkatoverini Irma U. Me kaksi jouduimme rokotukseen. Irma itki ja rimpuili vastaan. Tarvittiin opettaja pitelemään kiinni, jotta hänet saatiin rokotettua. Minä menin ilman pitelijää mutta pelkäsin aivan hysteerisesti. Kyllä se sattuikin.

Vuoden kuluttua sama laastarilappuliimaus toistui. Ja taas olimme minä ja Irma ainoat, jotka vietiin pistettäväksi. Ja sama uudestaan kolmantena vuotena, vaikka kansakoulu oli jo muuttunut oppikouluksi. Irma rimpuili vastaan, minä olin alistuvaisempi. Sattui se kyllä aika pahasti.

Epäselväksi jäi, mikä minun ja Irman rintaan liimatun laastarilapun alla oli vikana, että vain meidät vietiin kidutukseen ja kaikki muut armahdettiin. Epäselvää se on vielä tänäkin päivänä. Vaikka olimme vähän alle ja vähän yli kymmenvuotiaita silloin 60-luvun taitteessa, ei ikävä kokemus ole päässyt unohtumaan.

Tästä olen kuitenkin päässyt täydellisesti ohi. Tämä muinainen muistikuva juolahti kuitenkin tänään taas mieleen, kun kävin terveyskeskuksessa ottamassa rokotuksen kausi-influenssaa vastaan. En pelännyt yhtään, eikä sattunut yhtään. Aina se kuitenkin juolahtaa mieleen, vaikka kaikenlaisia rokotuksia on kertynyt aikuisvuosien varrella vaikka kuinka paljon. Vuosikymmeniin en ole enää pelännyt. Yksikään pistos ei ole sattunut niin kuin ne muinaiset rva Erosen pistokset.

Kai minussa kaikesta kehityksestä huolimatta elää sisälläni elämäni loppuun asti häivähdys siitä arasta ja ahdistuneesta koulupojasta.

(Kuva: Topi Ruotsalainen - kuva Kiasma-näyttelystä 2013)

Mukaan autiolle saarelle 2

Aamun Helsingin Sanomat tarjosi pienen yllättävän yksityiskohdan, joka vei minut mennessään pienelle tutkimusretkelle omaan kirjahyllyyni. Ei Hesari kovin usein sellaiseen kykene.

Henkilöhaastattelussa oli 70 vuotta täyttävä entinen eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja. Ohimennen hän antaa kolme vihjettä, mitkä kirjat kannattaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Teema on siis sama kuin minulla eilisessä blogikirjoituksessani, elokuva on vain vaihtunut kirjallisuudeksi.

Kertakaikkisen hyviä vinkkejä. Kolmosena on Ulla-Lena Lundbergin Jää, kakkosena Albert Camus´n Putoaminen. Se minun yllätykseni on ykkösenä: Rabindranath Tagoren Puutarha.

Näin Lehtimaja perustelee valintansa: 

"Nämä upeat rakkausrunot sain aikanaan tyttöystävältä joululahjaksi, kun olin 1967 turvaamassa rauhaa Kyproksella, Afroditen saarella. Voimaannuttavia muistoja kerran koetusta nuoruudesta." 

Fiksua väkeä nämä juristit. Heistä taitaa olla vallalla vähän turhan yksi-ilmeinen mielikuva. Kemppisen toki tiedämme, kuuluisiko Lehtimaja myös mielikuvan rikkojien joukkoon?

Pitihän minun kaivaa Tagoren Puutarhuri esiin, kun se kirjahyllyssäni on. Ja olenhan minäkin ollut nuori vuonna 1967 ja saanut kirjoja tyttöystäviltä, ja antanut tietysti myös. Puutarhurin olen kuitenkin ostanut itse. Jos en ihan väärin muista, ostin sen Pentti Holapan divarista Kampintorin laidalta joskus kauan sitten.

Tagore (1861 - 1941) oli intialainen runoilija, filosofi ja muusikko. Kieli oli bengali. Hän oli yksi varhaisimmista nobelisteista (1913). Puutarhurin luin heti kun sen ostin, muuta en muista lukeneeni. Wikipedia ilmoittaa, että Puutarhuri on suomennettu 1967, mutta se on väärä tieto, sillä minun kirjani on painettu jo 1924. Suomentaja on itse Eino Leino. Bengalia Leino ei tainnut osata, sillä hän suomensi kirjan englanninkielisestä käännöksestä. Lehtimajan käyttämä nimitys "runo" on epätarkka, sillä Leino käyttää määritelmää "suorasanainen runoelma".

106-sivuinen kirja on nyt minulla vasta puolivälissä, sillä tällaista tekstiä ei voi lukea nopeasti.

Hidastavana tekijänä oli myös vanhan kirjan nimiösivun merkinnät. Ne pistivät ajatukset liikkeelle. Millaisia vaiheita tällä kirjalla onkaan ollut ennen kuin se on Holapan divarista päätynyt minun kirjahyllyyni. 

Kirjassani on nimiösivun yläkulmassa käsin kirjoitettu "Kaleville 1 / 4 1942  Sanni". Onkohan siinä joku tyttöystävä antanut rakkausrunokirjan lahjaksi poikaystävälle? Alempana löytyy leima "Sairalan alkoholistihuoltola Mikkeli ja erilaisia numeromerkintöjä, jotka vaikuttavat kirjaston merkinnöiltä. Miten kirja on "Kalevilta" alkoholistihuoltolaan päätynyt? Vaisto kertoo, että jotain ongelmaa on ollut.

Onkohan ollut vielä muita välivaiheita, ennen kuin kirja on siirtynyt Holapan divariin ja minulle. Jotenkin mutkan kautta tuli mieleen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Nekin siirtyivät mieheltä miehelle sodassa. Välillä oli isojakin ongelmia, kuten kuolemista. Välillä pienempiä häiriöitä, kuten häviämisiä korttipelissä.

Minun kirjani vaiheet? Mikrohistoriaa.

Mukaan autiolle saarelle

Sodankylän elokuvafestivaaleilla Peter von Baghilla oli tapana kysyä kaikilta vierailta heti aluksi, minkä elokuvan tämä haluaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Kun häneltä itseltään kerran kysyttiin sama kysymys, vastaus kuului: John Fordin Vaitelias mies (The Quiet man - 1952).

Vaitelias mies tuli äsken televisiosta Yle-Teeman viikon klassikkona. Pitihän se taas katsoa.

Petterin valintaa pidettiin hieman yllättävänä. Miksi hän ei valinnut kirjallisen tuotantonsa keskeisintä elokuvaa, Hitchcocin Vertigoa? Tai Chaplinia, Renoiria, Felliniä, Bergmania, Godardia tai muita, joista hän niin suuresti lumoutui laajassa tuotannossaan?

Onhan Vaitelias mies ihan mahtava elokuva. Se on komediallisesti virittynyt rakkauselokuva, joka sijoittuu vanhan Irlannin maaseudulle. Päähenkilöt John Wayne ja Maureen O´Hara rakastuvat mutta kohtaavat monenlaisia esteitä. Varsin originelli irlantilaiskylän väki noudattaa ikivanhoja paikallisperinteitä. Kirkossa käydään mutta ei olla erityisen hurskaita, sillä krouvissa ryypätään portteria, välillä tapellaan, välillä petkutetaan, välillä riiataan. Lopussa pääpari saa toisensa ja kaikki nämä kultaiset ihmiset oletettavasti elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Mutta en minä tätä elokuvaa autiolle saarelle ainoaksi viihdykkeeksi valitsisi. Parempiakin tietäisin.

Tällaiset valinnat ja suosikkilistat ovat totta kai eläviä ja muuttuvia tekohetken tunnelmia. Seuraavana päivänä valinnat voisivat olla toiset, vuoden kuluttua kokonaan erilaiset.

Peter von Baghiin liitetään määritelmä "elämää suuremmat". Hän piti sen nimistä esitelmäsarjaa radiossa, ja niiden pohjalta julkaistiin kaksi paksua kirjaa. Kirjoihin hän valitsi yhteensä sata mieleistään "elämää suurempaa" elokuvaa, jotka hän kuvailee laajasti. Ehkä voisi käyttää termiä "tulkitsee", vaikka kyseessä ei ole ollenkaan tieteellisyyteen pyrkivä esitys.

Olen pitänyt tapana lukea von Baghia etukäteen aina kun listalla oleva elokuva on tulossa katsottavakseni joko televisiossa tai Elokuva-arkistossa. Kirjoitukset avaavat silmiä yksityiskohdille ja tarkentavat havainnointia. Hyödyllistä kokemuksen avaamiseksi.

Liitän Baghin listan tähän, sillä se ei varmaankaan ole kaikille tuttu. Se on aika hyvä lista (ihan kaikkia listalla mainittuja en tunne). Valinnat ovat perusteltavissa. Joitakin elokuvia minä lisäisin listalle oman mieltymykseni mukaan. Bergmanin Seitsemäs sinetti tai Kesä Monican kanssa, Zinnemannin Sheriffi, Tavianin Isäni, herrani, Fellinin Amarcord, Allenin Annie Hall jne.  Hitchcocilta pistäisin Takaikkunan etusijalle ennen Psykoa, ja jotain muuta pientä. Muutaman osaisin myös poistaa listalta, varsinkin Altmanin. Mutta nämä ovat makuasioita. Ehkä lukijoillakin olisi omia lisäys- ja poistoideoita?

Tottelemattomuus

Poikkesin Kiasmassa Tottelemattomuuskoulussa. Se on taiteilija Jani Leinosen luomus.

Viihdyin kyllä harvinaisen hyvin tuossa opinahjossa. Sen sijaan on hieman kyseenalaista, opinko siellä mitään uutta. Minulla nimittäin oli aika hyvät pohjatiedot koulun erikoistumisalalta jo vanhastaan. Mutta kyllä se hyvästä kertauksesta kävi.

Kävelen melkein päivittäin Helsingin yliopiston päärakennuksen ohi.  Se on vanha opinahjoni. Siellä ei tottelemattomuutta opetettu, ellei sitten sellaiseksi lueta akateemista vapautta. Sitä opin, siitä innostuin ja sitä olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt noudattaa opintojen jälkeenkin. Se on elämänasenne.

Yliopistoaika oli varmaankin elämäni innostavinta aikaa. Talon ohi kulkiessani katse kääntyy aina haikein mielin kuvassa näkyviin ylimmän kerroksen ikkunoihin. Päärakennuksen uuden puolen - Fabianinkadun puolen - neljäs kerros oli kotipesäni, suurelta osin myös kolmas kerros. Hyvin suurelta osin myös alimman kerroksen "kuppila". Olen ohi kulkiessani välillä pikkuisen katunut, kun en jatkanut maisterintutkinnon jälkeen. Väylä oli kyllä avoin, mutta valitsin toisin. Eipä silti, ei valitsemani tiekään huono ollut.

Ohi kulkiessani huomasin, että jotain erityistä oli yliopistolla tekeillä. En tiennyt, mitä, eikä minulla ollut aikaa jäädä selvittämään asiaa. Se oli vahinko, sillä jälkeenpäin minulle selvisi, että tekeillä oli oikein isoja asioita.

Siellä oltiin puuhaamassa tottelemattomuutta.

Syytä onkin. Siitän tähän linkin aihetta käsittelevään blogikirjoitukseen. Se on niin terävä ja näkemyksellinen, että en ryhdy sitä referoimaan - latistaisin vain äärettömän tärkeän sisällön. Lukekaa itse - täältä.  

Tuhmien poikien lehti

Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 

Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.

Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.

Puutostila

Tunnen kärsiväni ankarasta puutostilasta.

En tarkoita vitamiinipillereitä. Niitä en ole koskaan syönyt, vaikka ilmeisesti olisi pitänyt, jotta olisin tullut pirteämmäksi.

Tarkoitan kirjastopuutostilaa. Töölön kirjasto on nimittäin ollut jo pitkään remontissa. Minulla ei ole lähikirjastoa, johon voisin ohimennen poiketa tutkiskelemaan hyllyjä, sattuisiko löytymään jotakin sytyttävää. Tai selailemaan lehtiä. Lähikirjastoni remontti jatkuu vielä toivottoman pitkään.

Kymppikirjasto vanhassa Postitalossa on kyllä kävelyreittini varrella ja siellä poikkeankin usein. Mutta sen valikoima on vähän yksipuolisesti musiikkiin painottuva. Kallion kirjasto ei ole ihan kävelymatkan päässä. Se olisi kyllä tunnelmaltaan sellainen kuin perinteisen kulttuurikeitaan tulee olla. Uusi keskustakirjasto (kuva) on vasta kaivinkoneiden tekemä kuoppa.

Uudesta keskustakirjastosta odotan kyllä paljon. Havainnekuvassa (etualalla) se näyttää hyvältä. Paikkakuntaa huonosti tunteville esittelen hieman sen sijaintia. Keskellä kuvaa näkyy rautatieaseman torni. Oikeassa alakulmassa on Musiikkitalo. Eduskuntatalo jää hieman kuvan ulkopuolelle oikeassa laidassa. Kaarevakattoinen talo oikeassa laidassa on Kiasma, nykytaiteen museo. Lasiseinäinen rakennus siitä vasemmalle on Sanomatalo, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimitustalo. Etualan vesialtaat ovat rakentamatta ja taitavat jäädäkin.

Minun pitää siis mennä Rikhardinkadun vanhaan pääkirjastoon (toinen kuva). Se sijaitsee lähellä ykköskuvan oikeassa ylänurkassa näkyvää kaksitornista Johanneksen kirkkoa. Se on kirjasto minun mieleeni, vanhanaikainen, sokkeloinen, monikerroksinen, täynnä aitoa kirjastotunnelmaa.

Pentti Saarikoski kirjoitti nuorena (1957) päiväkirjaansa:

"Kävelin Esplanaadin puistikon kautta Kaupunginkirjastoon. Istuin siellä puolisen tuntia lueskellen Parnassoa. Aurinko kultasi tyttöjen hiukset."

Minä tein täsmälleen samoin kuin Saarikoski. Minä kun olen vähän tällainen stalker, joka seurailee milloin kenenkin jalanjälkiä.

Esplanadin puistosta oli aivan luontevaa kääntyä kohti kaupunginkirjastoa. Vähän oli ylämäkeä, mutta ei se haitannut. Perillä rupesin selailemaan Parnassoja. Eivät olleet entisten veroisia. Katselin tyttöjä, kun kerran Saarikoskikin. Mutta ei näkynyt auringon kultaamia hiuksia.

Ei ole aika enää niin kuin ennen. Ei edes kirjastoissa.

Aukeavat ovet

Kuvan kupariseen ovenkahvaan olen tarttunut jo vuosikymmenien ajan usein, hyvin usein. Ovesta olen päässyt yhteen mielipaikoistani Helsingissä. Ovi ja talo sijaitsee Pohjoisesplanadin ja Keskuskadun kulmassa Ruotsalaista teatteria vastapäätä. Ovenkahvan ja koko talon on suunnitellut Alvar Aalto.

Talon nimi on Akateeminen kirjakauppa. Se on kirjallisuuden ystävän paratiisi. Sieltä löytyy vaikka mitä, ja jos ei löydy, äkkiä tilataan. Koko maailman tiede, taide ja kulttuuri on tavoitettavissa. Toki sieltä löytyvät myös viihteen ja kaupallisuuden saavutukset, mutta ne eivät ole pääasia.

Nyt alkaa kuitenkin näyttää huonolta. Voi olla, että ovenkahvaan ei tule enää tartuttua entiseen malliin. Iso bisnes näyttää iskevän koko tuhovoimallaan tähänkin kulttuurilaitokseen. Stockmann-konserni on nimittäin myynyt Akateemisen ruotsalaiselle Bonniersille.

Edellinen tuhoisku osui perinteikkääseen WSOY-kustantamoon. Iskun tekijä oli Sanoma-konserni, ja iskussa menivät sen siliän tien sekä perinteet että upea vanha talo Bulevardilla. Nyt vuorossa on Akateeminen. Seuraavaksi uhriksi veikkaillaan jo Kansallisteatteria.

Ensioireena Akateemisen lehtiosasto muutettiin amerikkalaisen kahvikuppilaketjun toimitilaksi, vaikka talossa oli oma, perinteikäs kahvila-ravintola. Nyt uusi omistaja, Bonniers-konserni, on päättänyt lakkauttaa Suomen oloissa ainutlaatuisen pienlehtien myynnin. Ei kuulemma ole riittävän kannattavaa. Tilaan löytyisi tuottavampaakin toimintaa.

Juuri tämä pienlevikkisten kulttuuri-, mielipide-, tiede- ja alakulttuurilehtien osasto on ollut Akateemisen erityisaluetta. Opetusministeriö on arvostanut toimintaa antamalla kirjakaupalle huomattavaa tukea tämän toiminnan ylläpitämiseksi. Mutta ei. Bonniersin Akateeminen kieltäytyy olemasta akateeminen.

Esitänpä ennustuksen, koska siihen minulla on taipumusta - tai ainakin palavaa innostusta:

Akateeminen kirjakauppa seuraa edistyksen tuulia eli siis lakkauttaa itsensä turhana ja kannattamattomana. Tulevaisuudessa sen kirjaosasto sijaitsee ovensuussa ja sen kaunokirjallisuusosastolla  myydään Ilkka Remeksen kirjoja miehille ja Paulo Coelhon kirjoja naisille. Tietokirjaosaston puolella on jääkiekkoilijoiden ja Big Brother -esiintyjien elämäkertoja. Tyhjiksi jääneissä tiloissa sijaitsee hampurilaisravintoloita ja yläkerroksissa Sedun VIP-yökerho.

Ehkä löytyy myös virtaviivaisempi ovenkahva.

Muuttomiehet

Minä en ole vuosikymmeniin muuttanut. Nykyiseen asuntooni muutin heti opiskelujen päätyttyä 1980-luvun alussa.

Muutettavaa tavaraa ei silloin paljon ollut. Homma sujui melkein kokonaan Rättisitikalla. Muistiin jäänyt Rättärin mestarisuoritus oli, että sillä siirtyi jopa isokokoinen kirjoituspöytäni. Se on Billnäsin tamminen tuote jostain vuosikymmenien takaa. Se on vieläkin käytössä tässä tietokoneeni alla. Sitikasta vaan katto rullalle ja peräluukun kansi pois. Niin kulki kirjoituspöytä opiskelijakämpästä Rööperin Merimiehenkadulta Töölöntorille. Kantoapua toki sain.

Joku sanoi, että muuttaminen kasvattaa ihmistä, lisää hänen luonteensa uudistumiskykyä, antaa uutta elämänkokemusta. Minulta siis tältä osin elämänkokemus ja luonteenkasvatus on jäänyt puutteelliseksi. Se taitaa näkyä esimerkiksi siinä, että minulle on kertynyt joka paikka täyteen tavaraa, suurelta osin tarpeetontakin. Ison asunnon lisäksi ullakon ja kellarin komerot ovat täynnä. Meillä paikalleen jämähtäneillä ihmisillä on tunnetusti taipumus varastoida tavaroitaan, muistojaan, tarpeitaan ja tunteitaan.

Tällaisista henkilökohtaisista syistä minulle oli elämys käydä katsomassa Kom-teatterissa Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä nimeltä Muuttomiehet. Siinä siirretään turhaa rompetta ammattimiesten voimin. Muuttolaatikoita riittää, mutta niitä ei ole tarkoitus pistää Rättisitikan kyytiin.

Tämä sydämellinen komedia antoi perspektiiviä. Yleisön tyytyväinen hyrinä yhdisti paljon muuttaneet ja vähän muuttaneet, minutkin, osaksi ihmiskunnan yhteistä kokemusta. Tuli ymmärrys, että samassa veneessä ollaan. Eikä kokemus jäänyt pelkän konkretian tasolle. Ajankohtainen pakolaistilanne ja jopa käynnissä oleva ilmastonmuutos ulottuivat osaksi näytelmän hallitsematonta muuttomelskettä, jossa ei ollut selvää, onko muuttolaatikossa ja jätesäkissä omaa vai naapurin tavaraa ja mihin mikäkin viedään.

Tuli kokemus, että saa sen luonteen kasvun ja uudistumisen teatteristakin. Ei tarvitse välttämättä itse muuttaa. Enkä ole aikeissakaan muuttaa. Näytelmän loppulaulu herkisti jopa tällaisen kovapintaisen katsojan kuin minä: "Tarvitsemme lisää todisteita siitä mitä olemme."

Perinteitä kunnioittaen

Nyt se on nähty. James Bond. En ole niin ketterä kuin jotkut, esim. pitkäaikainen blogiystäväni, joka kirjoitti  jo nähneensä tuliterän Spectren. Minä sen sijaan näin vasta sen viimeistä edellisen, Skyfallin,  joka tuli lauantaina televisiosta. Uusimman näen viimeistään sitten, kun se tulee televisiosta. Tai ehkä harkitsen, menisinkö katsomaan sen heti elokuvateatterissa.

Uudet Bondit ovat aina epäilyttäneet minua. Olen kai konservatiivi, sillä Sean Connery on minusta ainoa oikea Bond. Näin "Dr. No" -elokuvan heti tuoreeltaan, varmaankin 1963. Kyllä Roger Moorekin sitten menetteli, mutta myöhemmät päätähdet eivät ole saaneet luottamustani.

Skyfall oli kuitenkin yllättävän perinnetietoinen, joten muistikuvia charmikkaasta Conneryn kulta-ajasta tipahteli vähän väliä. Jopa Aston Martin DB5 löytyi  Bondin tallista ja pääsi taas käyttöön. Pahikseksi löytyi tietysti taas maaninen rikollisnero. Pelikasinollakin käytiin ison rahakasan kanssa, mutta nyt ei ylletty Kultasormen herkkuhetkien tasolle. Takaa-ajokohtaus kuului tietysti perinteisiin. Nyt rymisteltiin pitkin Istanbulia.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt perinteitä kunnioittaen. Bikinipimua ei Bondin vierellä ollut kaahailemassa. Bondin persoonassa ei ollut entisenlaista eleganssia, pikemminkin hänessä oli arkipäiväistä työmiestä. Tietotekniikka oli Britannian salaisessa palvelussakin syrjäyttänyt vanhan koulukunnan parhaina päivinään kehittämät tekniset ihmevempulat. Eikä Bond ollut enää hääppöisessäkään kunnossa, sillä leuanvedot ja muut kuntotestit menivät nippa nappa hyväksytysti läpi.

Täysin uutta oli päähenkilöiden taustan avaaminen. Katsoja sai nähtäväkseen Bondin ja hänen esinaisensa traumaattista menneisyyttä, jopa lapsuuteen asti ulottuvaa. Pidin tätä onnistuneena uudistuksena.

Suurin yllätys oli kuitenkin ennalta aavistamaton poikkeaminen ns. korkeakirjalliseen kulttuuriin, vieläpä kesken hurjan takaa-ajon Lontoon metrotunneleissa.

Bondin pomo M alkoi yllättäen lausua runoa kesken kuulustelun, jossa korkea-arvoisille poliitikoille piti vakuuttaa, että 00-agentit ovat tarpeellisia vielä tietotekniikan aikakaudellakin.

Eikä se ollut mikä tahansa loru. Sen kirjoittaja on silosäkeen taitaja, lordi Alfred Tennyson (1809 - 1892). Näin M sen elokuvassa lausui:  

Tho’ much is taken, much abides; and though

We are not now that strength which in old days

Moved earth and heaven; that which we are, we are; 

One equal temper of heroic hearts,

Made weak by time and fate, but strong in will 

To strive, to seek, to find, and not to yield.

Tuli totta kai halu selvittää runon tausta, kun se tällaiseen paikkaan oli päässyt. Paljon ei näin nopeasti löytynyt. Katkelma löytyy runoelmasta Ulysses (1842). En tuntenut runoa aikaisemmin enkä löytänyt tietoja sen suomennoksesta. Elokuvan tekstityksessä se käännös meni näin:  

On meistä kaikonnut voima, 

joka maat, taivaat myllersi 

olkaamme siis mitä olemme 

Karaistunut sankar´joukko 

heikentämänä ajan ja kohtalon 

Mut tahtonsa on vahva 

Se uurastaa, etsii löytääkseen eikä hellitä.

(Kuvassa ei ole agentti Bond vaan runoilija Tennyson)

Poliisiasemalla

Pasilan poliisiasemalla minulta otettiin sormenjäljet.

Se oli pelottavaa, vaikka konstaapeli yritti kyllä olla kohteliaan ystävällinen. Tilanne oli kuitenkin minulle outo, olin ensikertalainen, ikinä ennen en ole joutunut tällaiseen. Tuli tunne, että tästä pitää päästä karkuun. Tajusin kuitenkin, että viisainta on pysyä rauhallisena, tai ainakin yrittää näyttää rauhalliselta. Muuten menee homma mönkään.

Onnistuihan se kun oikein yritin. Ehkä konstaapelille tuli vaikutelma, että tämä mies taitaa olla tottunut tällaiseen.

Passini oli mennyt vanhaksi. Uuteen piti mennä antamaan sormenjäljet. Valokuvassakin olin käynyt, ja kuva on kamalin, mikä minusta on koskaan otettu. Yleensä minä onnistun hyvin valokuvissa. Osaan kuulemma poseerata. Nyt kuitenkin näytin kuvassa lähinnä epäsosiaaliselta syrjäytyneeltä rikolliselta. Ei ihme, että piti antaa sormenjäljet.

Uusi passi lähetetään R-kioskille. Ei tarvitse enää mennä uudestaan poliisiasemalle.

R-kioskit ovat näköjään monipuolistamassa palvelujaan. Ei ole kauan siitä, kun vitsinä vaadittiin, että keskiolut R-kioskiin. Silloin se tuntui mahdottomalta uudistukselta. Uskokaa minua, kohta siellä myydään käsiaseita, Amerikan malliin. Ja hoidetaan autojen katsastus. Ja myydään reseptilääkkeitä.

Onni potkii

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kerrottiin äskettäin, että vapaaehtoistyötä tekevät kuusikymppiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä. Tämä pätee nimenomaan yli kuusikymppisiin, siis suurten ikäluokkien ihmisiin, jotka enimmäkseen ovat jo eläkeläisiä. Nuoremmat eivät tietenkään työkiireiltään ehdi samassa mitassa vapaaehtoistöihin. Heistä sen sijaan onnellisempia ovat ne, jotka antavat rahalahjoituksia hyväntekeväisyyteen, kuin ne, jotka eivät anna.

Minä olen yli kuusikymppinen. En ole osallistunut vapaaehtoistyöhön. Minulla on siis onnellisuusvaje moniin ikätovereihini verrattuna. Pitäisi tehdä jotain asian korjaamiseksi. Aikaa ja halua kyllä olisi. En vain ole tullut ryhtyneeksi etsimään sopivaa väylää päästä mukaan.

Olen kyllä miettinyt. Voisin ehkä kerätä rahaa pakolaisten hyväksi. Luulisin kuitenkin, että minusta olisi enemmän hyötyä ihmisten kohtaamisessa. Voisin opettaa suomen kieltä ja kulttuuria. Kynnys opetustyöhön olisi matala, sillä minulla on pitkä kokemus. Myös motivaatio olisi korkeaa tasoa. Haluaisin olla mukana ottamassa uudet tulokkaat myönteisesti vastaan.

Kai siitä onnelliseksi tulisi, ihan siinä sivutuotteena, kaupanpäällisiksi. Voisi tulla uusia kiinnostavia tuttavuuksiakin.

*    *   * 

Vanha viisastelu sanoo, että raha ei tee onnelliseksi mutta - - . Miten jatkuikaan? Voisi siis kuvitella, että suomalaisten onnellisuus on lisääntymään päin näin laman ja talouskriisin aikana. Kaikkialla säästetään ja leikataan, ainoana poikkeuksena johtajabonukset.

Olen tarkkaillut, näyttävätkö ihmiset, erityisesti iäkkäät ihmiset, onnellisilta. Eivät minun mielestäni. Jotkut näyttävät peräti säälittäviltä, aroilta ja eksyneiltä kaupan kassajonossa pankkikorttinsa kanssa. Jotkut ehkä näyttävät korkeintaan kohtuullisen tyytyväisiltä istuessaan puiston penkillä.

Sanotaan, että Amerikassa ihmiset ovat onnellisempia, myös vanhat. Ainakin he puhuvat ja hymyilevät koko hammasrivillään ja mäiskivät kädellä toisiaan rohkaisevasti hartioille. Suomessa ollaan synkempiä. Suomessa istutaan penkillä karvat korvilla eikä sanota mitään, paitsi juovuksissa kirjoitetaan vihapuheita. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka osuisi kohdalle loton jättipotti, siitä ei mainita.

Onnellisuutta on vaikeampi arvioida.

Minä en voittanut lotossa vaan Unicefin arpajaisissa. Tiedättehän, posti tuo kirjekuoren, jonka sisällä on viisi arpaa ja maksulappu. En tietenkään voinut olla repimättä arpoja auki ja katsomatta.

Ei tullut päävoittoa, mutta oli pienempi voitto, ekologinen kynäsetti. Sellainen voisi olla hyvä. Ei muuta kuin kolmekymppiä Unicefin tilille ja netti-ilmoitus koodinumeroineen palkinto-osoitteeseen. Ei mennyt monta päivää, kun posti toi kynäsetin (kuva). Oikein hyvä, oikein miellyttävä käsituntuma.

Vanhaan taskumuistikirjaani olen joskus aikoja sitten kirjoittanut mietelauseen, joka sopii tähän  (lähdetieto on jäänyt merkitsemättä). 

"Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin."

Sirkushuveja ja leipää

Koska olen kuullut, että shoppailu aiheuttaa mielihyvää, lähdin Kannelmäen jättimarkettiin eli radikaalikielellä ostoshelvettiin. Sinne pääsee bussilla numero 41 melkein kotioveltani.

Ostin uudet sukat ja kalsarit. Aiheuttavatko ne mielihyvää, sen näkee. T-paidankin olisin ostanut, mutta en löytänyt kelvollista. Tarjolla oli vain sellaisia, joissa lukee syvällisiä tai vitsikkäitä mietelauseita rinnassa. Talvitakkiakin katselin, mutta ne olivat kaikki liian sporttisia.

Sitten osuin hyvään paikkaan. Ostoshelvetin keskellä on oma osasto maalaismarkkinoille.

Sieltä löysin saaristolaisleivän, oikein mustan ja painavan. Suurta herkkua. Oikeastaan sellainen tarvitsisi aitoa voita päälle, mutta uskon lääkäreiden varoituksia, joten tyydyn Benecoliin. Hyvää se on niinkin. Aiheuttaa mielihyvää. Shoppailu toimii!

Kirjoituksen otsikko johtuu siitä, että kävin entisen työpaikkani ryhmän mukana sirkus Finlandiassa, joka esiintyy Helsingin Kaisaniemessä. En oikein osaa suhtautua. Taidokasta se oli, mutta pelottavaa. Kaikenlaiset kuolemanpyörät ja trapetsit aiheuttavat minussa ahdistusta. Helpotus tuli vasta sitten, kun ohjelma loppui eikä kukaan ollut pudonnut korkeuksista. Ei minun lajini.  (Kuvassa saaristolaisleipä. Sirkusta en hoksannut kuvata, kun jännitin niin.)

Menin markkinoille

Taas sorruin, vaikka olin aikonut pysyä tiukkana.

Menin siis kirjamessuille, vaikka en pidä niistä. Olin aikonut jättää väliin. Sorruin jopa messujen avajaispäivänä enkä viime tingassa niin kuin usein ennen.

Messut eivät ole minun mentaliteettiini sopiva paikka, vaikka kirjaihminen olenkin. Ensinnäkin minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää. Toiseksi minä haluan katsella ja löytää kirjoja hitaasti, kaikessa rauhassa istuskellen, selaillen ja mietiskellen, en ruuhkan keskellä. Kolmanneksi en viihdy markkinametelin seassa.

Kirjamessut ovat nimenomaan markkinameteliä.  Sinänsä on hyvä, että suuret ihmisjoukot tulevat etsimään luettavaa edes messuille, sillä kirja-ala bisneksenä ei voi hyvin nyky-Suomessa.

Messukeskus on ikävä paikka kirjakaupaksi. Mieluiten viihdyn pienissä antikvariaateissa, joissa voi selailla kirjoja tuntikausia kaikessa rauhassa. Sellaisissa paikoissa tuoksuukin kirjoille. Nyt ne kaikki tutut antikvariaatit olivat isossa hallissa vierekkäin. Ehtii nähdä yhden nurkan ennen kuin tungos työntää pois kohti seuraavaa nurkkaa.

Kaupungin divareihin voi poiketa milloin vain ohi kulkiessaan eikä maksa mitään. Messuille pääsylippu maksoi kympin (alennettu eläkeläishinta) ja lisäksi takin ripustus narikkaan 2,50 e. Minusta se on kohtuutonta, varsinkin kun sekä lipunmyyntiin että narikkaan piti molempiin jonottaa kymmenisen minuuttia. Lisäksi pelkkä Pasilaan matkustaminen on harmillisen rasittavaa, ainakin jos menee junalla. Aseman pitkiä rumia betonikäytäviä ja loputtomasti jalankulkijalle punaista näyttäviä liikennevaloja messukeskusta lähestyttäessä. Nyt oli vielä melkoinen myrskykin lisäharmina.

Mitäkö ostin? Seinäkalenterin ensi vuodelle. Kuvien aiheena suomenruotsalainen modernismi. Hieno, sellaisia ei tavallisen kirjakaupan valikoimista löydy. Nippu joulukortteja tutulta divarinpitäjältä. Vanhanaikaisia, aika kalliita, viidestä eurosta ylöspäin. Raaskineeko niitä lähettää kenellekään. Kaksi pussillista dekkariseuran teetä, pussin kyljessä komisario Palmu. Myyjä ei antanut takuuta teesekoituksen terveellisyydestä. Arsenikkia? Lisäksi keräsin näytenumeroita muutamista ilmaisista kulttuurilehdistä, enimmäkseen ruotsinkielisistä.

Bongasinko julkkiksia? Kyllä, niitä riittää. Sofi Oksanen, Matti Rönkä, Kari Hotakainen... Haastattelut ja keskustelut sen sijaan ovat yleensä yhtä tyhjän kanssa. Niitä en välitä jäädä isommin kuuntelemaan.

Lisäksi käytävillä ja kojuissa tuli vastaan monta tuttavaa, yksi kauan kaivattukin. Se on aina näiden messujen parasta antia.

Nyt pitää varoa, etten innostu menemään uudestaan, sillä messut jatkuvat vielä kolme päivää.

=========

Täydennys (kirjoitettu seuraavana päivänä):
Tulinpa kirjoittaneeksi turhan kategorisesti. Tuo mitä sanoin, ei pidä paikkaansa siinä kohdassa, jossa luki näin: "- -  minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää - - "

Minulla on hyllyssäni lukemista odottavia vanhoja klassikkoteoksia loppuiäksi, siis antikvariaattitavaraa. Sellaisia en tarvitse lisää, näin luulen. Sen sijaan uutuusteoksia tarvitsen. Niitä en kuitenkaan nyt messuilla ollut etsimässä, sillä niitä saan helpommin ilman tungosta ostetuksi Helsingin keskustan kirjakaupoista. Messuille menin katselemaan erikoisuuksia. Jospa sittenkin osuisi silmiin jotakin, mihin syttyisin - - 

Virikkeitä vapaa-aikaan

"Ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu".

Näin kirjoitti suuri neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrej Tarkovski. Tämä lause tuli mieleeni, kun seisoin tuoreimpana eläkeläisenä entisen työpaikkani muiden eläkeläisen kanssa rivissä, jossa meille kaikille ojennettiin lahja.

Tilaisuus oli luonteeltaan leikkimielinen ellei peräti vitsikäs. Eläkeläisjoukkiolle annettavan lahjan tarkoitus oli vähentää vaaraa, että meille raukoille tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia. Niinhän voi helposti käydä, kun emme enää ole mukana aktiivisessa työelämässä emmekä saa virikkeitä, joita dynaaminen työyhteisö tarjoaa.

Lahja oli värityskirja ja värikynälaatikko.

Olen ymmärtänyt, että värityskirjat ovat nykyisin suosiossa. Äskettäin luin lehdestä aiheeseen liittyvän artikkelin, jossa asiantuntija - olisikohan ollut peräti psykologi - piti värittämistä hyödyllisenä aivojen hyvinvoinnille. Uskon sen. Aion kokeilla heti kun kiireiltäni ehdin. Psykedeelisiä värejä kukkakuvioihin.

Värittämisen aivoille antamia impulsseja verrattiin ristisanatehtäviin. Minä en ole koskaan erityisemmin innostunut ristisanoista, en myöskään kryptoista tai sudokuista. Kokeillut toki olen, mutta takkuiselta on tuntunut. Kärsivällisyys ei tahdo riittää. Sen sijaan maalaamista olen kesäkodissani vuosien mittaan harrastanut myönteisemmissä tunnelmissa, sekä akvarelleja että öljyvärejä. Joka kesä on valmistunut muutama maalaus.

Yksi vastustamaton kuvallisen luovuuden intohimo minulla on ollut lapsesta saakka. En voi ohittaa kuva-arvoitusta, jossa pitää yhdistää numerolla merkittyjä pisteitä. Tekemällä tehtävän saa selville, mitä sekamelskaiselta näyttävä pisteiden ja numeroiden kuvio esittää. Näitä tehtäviä ei enää kohtaa kovin usein. Toivottavasti niistä kuitenkin tulee seuraava trendimuoti.

Pipi pää?

Minulla on toistuva painajainen. Välillä se katoaa pitkäksikin aikaa, mutta nyt se palasi taas.

Alussa uni tuntuu lähestyvään hyökkäykseen valmistautumiselta. Valmistautumisesta huolimatta se tulee kuin hyökkäys pahaa aavistamattoman uhrin kimppuun.

Valmistaudun ylioppilaskirjoituksiin. Joudun puolustamaan vanhoja älliäni. Tajuan heti, että huonosti käy, sillä olen lintsannut uskonnon tunneilta. Vastaan voi tulla mitä tahansa. Ennakoitavuus puuttuu.

Kohta istun koulun isossa salissa muiden keskellä. Paperit jaetaan. Pitäisi kirjoittaa mutta minulla ei ole kynää. On vain väriliitu. Katson tehtäväpaperia. Se on jotakin vierasta kieltä, minulle tuntematonta.

Siitä alkaa piina, jota on mahdoton sanoin kuvata. Uni ei tunnu loppuvan. Kaiken lisäksi vessahätä sekoittuu piinaan. Huomaan, että pukeutumiseni on jäänyt vajaaksi: housut puuttuvat. Onneksi kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Vessana on irtopönttö siinä keskellä salia. Ei siihen kehtaa mennä.

Loppu on sekamelskaa. Onneksi jossakin kohdassa tulee herääminen.

Pipi pää? Saa tulkita.

"Kuka kertoisi minulle - - "

Olen ollut helsinkiläinen 1970-luvun alkupuolelta asti. Luulen tuntevani kotikaupunkini hyvin. Olenhan luonteeltani kulkija, joka kiertää ja kulkee kaiken vapaa-aikansa pitkin kaupunkia ja etsii kiinnostavia paikkoja. Tämän blogin lukijatkin ovat vuosien varrella saaneet osansa näistä kulkemisista. Katsokaapa vain, mitä löytyy, kun klikkaa tässä oikealla puolella vähän alempana "Tällaisia Dessu on tuumaillut" -otsikon alla kohtaa  "Kävelykierros Helsingissä (86). Aika monta kävelykierrosta huomaan tänne lähettäneeni.

Siksi tuntuu hämmentävältä, että Helsingistä löytyi viime viikolla museo, jossa en ole koskaan käynyt. Löytyi vieläpä läheltä Töölöntoria, matkaa ei täyttä kilometriäkään. Enkä olisi varmaan löytänyt nytkään, ellei lehdessä olisi lukenut, että museo suljetaan parin viikon kuluttua moneksi vuodeksi remontin takia. Siksi menin katsomaan.

Kyseessä on Suomen urheilumuseo. Se sijaitsee Olympiastadionilla. Koko stadion pistetään remonttiin.

 Täytyy myöntää, että näyttely kuvasi onnistuneesti tärkeää osaa Suomen historiasta. Oli mitaleja, mestareita, maailmanennätyksiä. Oli monoja, pipoja, paitoja, piikkareita. Aivan erityisen paljon oli suksia ja keihäitä, joilla oli saavutettu suuria voittoja. Erityiskohteina olivat mm. Paavo Nurmi ja Matti Nykänen. Oli myös delikaatteja yksityiskohtia, mm. muuan lääkärinlaukku, joka löytyi Ala-Tikkurilan  bensa-asemalta vuonna 2001 täynnä ties mitä.

Näyttelyn vaihtuva osa esitteli Tapio Rautavaaran uraa. Keihäänheitto ja jousiammunta saivat osansa, mutta pääpaino oli musiikissa ja elokuvissa.

Museossa oli väkeä aika lailla. Silmiinpistävää oli, että yleisö oli jotakuinkin täysin miespuolista. Siinä huomasi yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

*   *   *  

Tänään kävin kuuntelemassa runoja. Sitä olen tehnyt vuosien varrella jatkuvasti, paljon, paljon. Runot ovat keskeinen osa elämääni ja hyvinvointiani.

Aulikki Oksasen runoja esittivät Vuokko Hovatta, Zarkus Poussa ja runoilija itse. Säveltäjänimiä olivat mm. Kaj Chydenius ja Kerkko Koskinen. Silmiinpistävää oli, että yleisö koostui jokseenkin täysin naisista. Tällaista se on aina näissä runoilloissa. Siinäkin huomaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, paitsi minä.

Missä olivat miehet? Vastaus löytyi, kun astui ulos Kanneltalosta. Siinähän miehet olivat piha-aukiolla ja viereisissä kapakoissa. Heiluivat hulluina humalassa.  Poikkeuksena maahanmuuttajamiesten porukat, jotka eivät olleet humalassa. Jotkut heistä jopa työssä, kuten laskemassa hanasta kaljaa tuoppeihin. Ei ole vielä mennyt perille, miten maassa ollaan maan tavoilla.

Kuka kertoisi minulle, miksi kaikki tämä on mennyt niin oudoksi?

"Kuka kertoisi minulle? Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat ja heillä on lumiset panssarikasvot,niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät."(Aulikki Oksanen)

"Ehkä entinen parempi"

Päivän HS tarjosi huomionarvoisen kolumnin. Sen kirjoittaja oli Anna-Stina Nykänen, kuten usein ennenkin.

Kolumnin otsikko on "Älä ikinä sano nykyään". Tarkasteltavana oli vastakohtapari ennen ja nykyisin. Oliko se tai tämä asia ennen huonommin? Onko oikeasti nykyisin paremmin? Tämä aihe minullakin oli tutkailtavana edellisessä kirjoituksessani (löytyy tämän kirjoituksen alapuolelta). Siinä tuli yksityiskohdan avulla todistetuksi, että kyllä tasan tarkkaan on niin, että ennen oli paremmin.

Monta havainnollista yksityiskohtaa kolumnissa mainittiin. Oliko media siis oikeasti ennen laadukas ja nykyisin viihteellistynyt ja sensaatiohakuinen? Entä Hymy-lehden valtavat painosmäärät? Muistattehan Donnerin rannalla? Minä ainakin muistan. Tai tunkeeko porno vasta nykyisin joka paikkaan, kun on netti? Entä ruotsalaisten ja tanskalaisten pornolehtien tulva 60-luvulla? Ainakaan me pienen keskisuomalaisen kaupungin 15-vuotiaat koulupojat emme mitenkään voineet välttyä siltä. Menimmekö siis pilalle?

Ja monta muuta kyseenalaistavaa esimerkkiä. Onko todellakin niin, että nykyisin kaikki kamalampaa kuin ennen. Kysymys lienee ikuinen ja vastaus aina epämääräinen. Johan sitä mietittiin antiikin aikoinakin.

Ei ongelma Suomessakaan uusi ole. Mieleen nousi vanha kunnon Kaarle Akseli Gottlund (tai ehkä mieluummin Carl Axel?). Kelpo Kaarle oli kirjailija ja yliopiston suomen kielen lehtori ja vähää vaille professorikin. Tunnetuksi hän tuli erityisesti innostuksestaan savolaismurteisiin, joita hän touhusi kirjakielen pohjaksi. Toinen mainetta lisännyt erikoisuus oli hänen rohkea kielenkäyttönsä. Keräämissään kansanrunoissa hän ei sensuroinut "tuhmiakaan" kohtia - ja kirjoitti itse myöhemmin lisää runoja samassa tyylilajissa.

Näytteeksi Gottlundin runo samasta aiheesta kuin Nykäsen kolumni. Runoilijan näkemys on kuitenkin päinvastainen. Runosta näemme, että kaikki maailman asiat olivat kääntyneet huonolle tolalle jo vuonna 1846.