Tunnen
kärsiväni ankarasta puutostilasta.
En
tarkoita vitamiinipillereitä. Niitä en ole koskaan syönyt, vaikka ilmeisesti
olisi pitänyt, jotta olisin tullut pirteämmäksi.
Tarkoitan
kirjastopuutostilaa. Töölön kirjasto on nimittäin ollut jo pitkään remontissa.
Minulla ei ole lähikirjastoa, johon voisin ohimennen poiketa tutkiskelemaan
hyllyjä, sattuisiko löytymään jotakin sytyttävää. Tai selailemaan lehtiä.
Lähikirjastoni remontti jatkuu vielä toivottoman pitkään.
Kymppikirjasto
vanhassa Postitalossa on kyllä kävelyreittini varrella ja siellä poikkeankin
usein. Mutta sen valikoima on vähän yksipuolisesti musiikkiin painottuva.
Kallion kirjasto ei ole ihan kävelymatkan päässä. Se olisi kyllä tunnelmaltaan
sellainen kuin perinteisen kulttuurikeitaan tulee olla. Uusi keskustakirjasto
(kuva) on vasta kaivinkoneiden tekemä kuoppa.
Uudesta
keskustakirjastosta odotan kyllä paljon. Havainnekuvassa (etualalla) se näyttää
hyvältä. Paikkakuntaa huonosti tunteville esittelen hieman sen sijaintia.
Keskellä kuvaa näkyy rautatieaseman torni. Oikeassa alakulmassa on
Musiikkitalo. Eduskuntatalo jää hieman kuvan ulkopuolelle oikeassa laidassa.
Kaarevakattoinen talo oikeassa laidassa on Kiasma, nykytaiteen museo.
Lasiseinäinen rakennus siitä vasemmalle on Sanomatalo, Helsingin Sanomien ja
Ilta-Sanomien toimitustalo. Etualan vesialtaat ovat rakentamatta ja taitavat
jäädäkin.
Minun
pitää siis mennä Rikhardinkadun vanhaan pääkirjastoon (toinen kuva). Se
sijaitsee lähellä ykköskuvan oikeassa ylänurkassa näkyvää kaksitornista
Johanneksen kirkkoa. Se on kirjasto minun mieleeni, vanhanaikainen,
sokkeloinen, monikerroksinen, täynnä aitoa kirjastotunnelmaa.
Pentti
Saarikoski kirjoitti nuorena (1957) päiväkirjaansa:
"Kävelin
Esplanaadin puistikon kautta Kaupunginkirjastoon. Istuin siellä puolisen tuntia
lueskellen Parnassoa. Aurinko kultasi tyttöjen hiukset."
Minä
tein täsmälleen samoin kuin Saarikoski. Minä kun olen vähän tällainen stalker,
joka seurailee milloin kenenkin jalanjälkiä.
Esplanadin
puistosta oli aivan luontevaa kääntyä kohti kaupunginkirjastoa. Vähän oli
ylämäkeä, mutta ei se haitannut. Perillä rupesin selailemaan Parnassoja. Eivät
olleet entisten veroisia. Katselin tyttöjä, kun kerran Saarikoskikin. Mutta ei
näkynyt auringon kultaamia hiuksia.
Ei
ole aika enää niin kuin ennen. Ei edes kirjastoissa.
2 kommenttia:
Minulla oli onni toimia puolisen vuotta harjoittelijana Rikhardinkadun ylimmässä kerroksessa, ruotsalaisella osastolla. Esimieheni oli vapaaherra Carpelan, josta tuli ystäväni.
Sinulla sitten riittää kokemusta vaikka mistä. Melkoista kulttuurihistoriaa. Eikö näistä löytyisi blogissa julkaistavaksi muistikuvia, kokemuksia, anekdootteja?
toivoo Dessu
Lähetä kommentti