maanantai 2. marraskuuta 2015

Perinteitä kunnioittaen



Nyt se on nähty. James Bond. En ole niin ketterä kuin jotkut, esim. pitkäaikainen blogiystäväni, joka kirjoitti  jo nähneensä tuliterän Spectren. Minä sen sijaan näin vasta sen viimeistä edellisen, Skyfallin,  joka tuli lauantaina televisiosta. Uusimman näen viimeistään sitten, kun se tulee televisiosta. Tai ehkä harkitsen, menisinkö katsomaan sen heti elokuvateatterissa.

Uudet Bondit ovat aina epäilyttäneet minua. Olen kai konservatiivi, sillä Sean Connery on minusta ainoa oikea Bond. Näin "Dr. No" -elokuvan heti tuoreeltaan, varmaankin 1963. Kyllä Roger Moorekin sitten menetteli, mutta myöhemmät päätähdet eivät ole saaneet luottamustani.

Skyfall oli kuitenkin yllättävän perinnetietoinen, joten muistikuvia charmikkaasta Conneryn kulta-ajasta tipahteli vähän väliä. Jopa Aston Martin DB5 löytyi  Bondin tallista ja pääsi taas käyttöön. Pahikseksi löytyi tietysti taas maaninen rikollisnero. Pelikasinollakin käytiin ison rahakasan kanssa, mutta nyt ei ylletty Kultasormen herkkuhetkien tasolle. Takaa-ajokohtaus kuului tietysti perinteisiin. Nyt rymisteltiin pitkin Istanbulia.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt perinteitä kunnioittaen. Bikinipimua ei Bondin vierellä ollut kaahailemassa. Bondin persoonassa ei ollut entisenlaista eleganssia, pikemminkin hänessä oli arkipäiväistä työmiestä. Tietotekniikka oli Britannian salaisessa palvelussakin syrjäyttänyt vanhan koulukunnan parhaina päivinään kehittämät tekniset ihmevempulat. Eikä Bond ollut enää hääppöisessäkään kunnossa, sillä leuanvedot ja muut kuntotestit menivät nippa nappa hyväksytysti läpi.

Täysin uutta oli päähenkilöiden taustan avaaminen. Katsoja sai nähtäväkseen Bondin ja hänen esinaisensa traumaattista menneisyyttä, jopa lapsuuteen asti ulottuvaa. Pidin tätä onnistuneena uudistuksena.

Suurin yllätys oli kuitenkin ennalta aavistamaton poikkeaminen ns. korkeakirjalliseen kulttuuriin, vieläpä kesken hurjan takaa-ajon Lontoon metrotunneleissa.

Bondin pomo M alkoi yllättäen lausua runoa kesken kuulustelun, jossa korkea-arvoisille poliitikoille piti vakuuttaa, että 00-agentit ovat tarpeellisia vielä tietotekniikan aikakaudellakin.

Eikä se ollut mikä tahansa loru. Sen kirjoittaja on silosäkeen taitaja, lordi Alfred Tennyson (1809 - 1892). Näin M sen elokuvassa lausui:  
Tho’ much is taken, much abides; and though
We are not now that strength which in old days
Moved earth and heaven; that which we are, we are; 
One equal temper of heroic hearts,
Made weak by time and fate, but strong in will 
To strive, to seek, to find, and not to yield.

Tuli totta kai halu selvittää runon tausta, kun se tällaiseen paikkaan oli päässyt. Paljon ei näin nopeasti löytynyt. Katkelma löytyy runoelmasta Ulysses (1842). En tuntenut runoa aikaisemmin enkä löytänyt tietoja sen suomennoksesta. Elokuvan tekstityksessä se käännös meni näin:  
On meistä kaikonnut voima, 
joka maat, taivaat myllersi 
olkaamme siis mitä olemme 
Karaistunut sankar´joukko 
heikentämänä ajan ja kohtalon 
Mut tahtonsa on vahva 
Se uurastaa, etsii löytääkseen eikä hellitä.

(Kuvassa ei ole agentti Bond vaan runoilija Tennyson)






3 kommenttia:

kariav kirjoitti...

Sean Connery on ainoa oikea elokuva-Bond. Roger Mooresta tulee Pyhimys mieleen, ja tämä viimeisin on liikaa Vladimir Putinin näköinen.

Heidi kirjoitti...

Bond-elokuvat ovat siis kulttuuria. Tunnen niin huonosti vanhoja Bond-elokuvia, etten voi vertailla Bondeja. Pidän kovasti tästä nykyisestä, enkä viitsisi näitä elokuvia ilman Daniel Craigia katsoa. Spectre oli muuten varmasti tasa-arvoisin Bond-leffa.

Roope Dessutom kirjoitti...

Ovat kulttuuria, voin vahvistaa. Joskus 60-luvun puolivälissä minulla oli huoneeni seinällä kaksi Suosikin lakanan kokoista kuvaa, toisessa Beatles, toisessa Bond (Connery). Siitä lähti nuorisokulttuuri, joka mullisti maailman.

Pyhimyksessä oli kyllä paljon samaa kuin Mooren Bondissa, eleganttisuus. Craigin Putin-näköisyys on hyvä havainto, en itse huomannutkaan mutta nyt kun mainitsit, se on aivan ilmeinen.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...