Ruisleipää ja elokuvaa

Päivän mittaan tuli taas kohdatuksi kaksi jännittävän erikoista aistinautintoa. Ensimmäinen suun, jälkimmäinen silmien kautta nautittuna.

Menin lounaalle entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Näitä sattuu nykyisin pari kolme kertaa vuodessa, ja hän lupaa aina avokätisesti tarjota lounaan. Minun osuudekseni jää ainoastaan maksaa. Toiveena on kuulla tuoreimmat juorut entiseltä työpaikaltani.

Neiti vie minut aina lounaalle hampurilaisbaariin, tällä kerralla Kaisaniemen Fennia-kortteliin. Siihen kotimaiseen. Hänelle tarjoaminen tarkoittaa sitä, että hän kantaa sapuskat pöytään sillä aikaa kun minä jään kassalle maksamaan.

Minä valitsin terveellisesti ruishampurilaisen. Se oli ilmeisesti reissumies-leipä ja välissä jokin pihvi ja sipulia ja tomaattia. Ja majoneesia, mutta ei niin paljon kuin kerrosaterioissa, joten tursuaminen oli vähäisempää eivätkä parta ja viikset eivät sotkeutuneet yhtä pahasti kuin ennen. Juomaksi tuli Coca-colaa.

Tätä tarkoitan erikoisella aistinautinnolla. Luonnehdinta on ironinen. Ruisleipä ja Coca-cola. Sanoisinko, että pikantti yhdistelmä, ollakseni hienotunteisen kohtelias.

Musta juoma lanseerattiin Suomeen olympialaisten aikaan 1952. Silloin sitä markkinoitiin ilmeisen vakavin naamoin nimityksellä "alkoholiton kansankonjakki". Olisikohan ollut piiloironinen?

 Jos voin leuhkia edes yhden paheen puuttumisella (kymmenen vuotta sitten loppuneen tupakoinnin lisäksi), niin se puuttuva pahe on limsan juonti. Lapsena join kyllä sitruunasoodaa ja murrosiässä omenaolutta, mutta sen jälkeen ei mitään. Ehdottomasti ei mitään, paitsi nämä neiti B:n tarjoamukset. Ja nekin jäävät pieneksi maisteluksi. Iso pahvimuki jäi melkein juomatta. Ruisleivän kanssa pitää olla jotain muuta, mieluiten vettä.

Sitten se toinen.

Yle-Teeman mainio elokuvafestivaali tarjosi tänään Michael Powellin & Emeric Pressburgerin "Punaiset kengät" (1948). Olen sen toki nähnyt ennenkin, mutta siitä on kauan. En voi väittää, että balettielokuva-genre olisi varsinainen suosikkini, mutta tämä on jotenkin maaginen. Sama kokemus taitaa olla monella muullakin, sillä tämä elokuva sijoittuu jatkuvasti kaikkien aikojen parhaiden listalla kärkipäähän.

Minulle elokuva avautuu ristiriitaisten aistihavaintojen mallitapauksena. Se on omituinen realismin ja fantasian yhdistelmä. Siinä on yhtä aikaa romantiikkaa ja ekspressionismia. Se on yhtä aikaa herttainen päiväuni ja painajainen. Se on yhtä aikaa psykologinen draama ja lämminhenkinen satu, vaikka sen loppu ei olekaan sadunhenkisen armelias.

Jos joku elokuva pitäisi katsoa isolta valkokankaalta, niin se on tämä, sillä se on yksi kaikkien aikojen Technicolor-elokuva. Silti katsoin sen nyt televisiosta, ja hyvältä sekin tuntui. (Jos joltakulta jäi elokuva näkemättä, se on katsottavissa Yle-areenasta kuukauden ajan.)

 -   -   -  

Vielä yhdistävä tekijä näille kahdelle kokemukselle, Coca-colalle ja ohjaaja Michael Powelille.

Kun Powell  teki elokuvaa "Kysymys elämästä ja kuolemasta" (A Matter of Life and Death 1946), yksi tapahtumapaikka oli taivasten valtakunta. Kun hän suunnitteli, millaista rekvisiittaa sinne sijoitetaan, hän halusi näkyvälle paikalle Coca-cola-automaatin.

Ruisleivästä minulle ei ole tietoa. Luultavasti ei.