tiistai 17. marraskuuta 2015

Mukaan autiolle saarelle 2



Aamun Helsingin Sanomat tarjosi pienen yllättävän yksityiskohdan, joka vei minut mennessään pienelle tutkimusretkelle omaan kirjahyllyyni. Ei Hesari kovin usein sellaiseen kykene.

Henkilöhaastattelussa oli 70 vuotta täyttävä entinen eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja. Ohimennen hän antaa kolme vihjettä, mitkä kirjat kannattaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Teema on siis sama kuin minulla eilisessä blogikirjoituksessani, elokuva on vain vaihtunut kirjallisuudeksi.

Kertakaikkisen hyviä vinkkejä. Kolmosena on Ulla-Lena Lundbergin Jää, kakkosena Albert Camus´n Putoaminen. Se minun yllätykseni on ykkösenä: Rabindranath Tagoren Puutarha.

Näin Lehtimaja perustelee valintansa: 
"Nämä upeat rakkausrunot sain aikanaan tyttöystävältä joululahjaksi, kun olin 1967 turvaamassa rauhaa Kyproksella, Afroditen saarella. Voimaannuttavia muistoja kerran koetusta nuoruudesta." 

Fiksua väkeä nämä juristit. Heistä taitaa olla vallalla vähän turhan yksi-ilmeinen mielikuva. Kemppisen toki tiedämme, kuuluisiko Lehtimaja myös mielikuvan rikkojien joukkoon?

Pitihän minun kaivaa Tagoren Puutarhuri esiin, kun se kirjahyllyssäni on. Ja olenhan minäkin ollut nuori vuonna 1967 ja saanut kirjoja tyttöystäviltä, ja antanut tietysti myös. Puutarhurin olen kuitenkin ostanut itse. Jos en ihan väärin muista, ostin sen Pentti Holapan divarista Kampintorin laidalta joskus kauan sitten.

Tagore (1861 - 1941) oli intialainen runoilija, filosofi ja muusikko. Kieli oli bengali. Hän oli yksi varhaisimmista nobelisteista (1913). Puutarhurin luin heti kun sen ostin, muuta en muista lukeneeni. Wikipedia ilmoittaa, että Puutarhuri on suomennettu 1967, mutta se on väärä tieto, sillä minun kirjani on painettu jo 1924. Suomentaja on itse Eino Leino. Bengalia Leino ei tainnut osata, sillä hän suomensi kirjan englanninkielisestä käännöksestä. Lehtimajan käyttämä nimitys "runo" on epätarkka, sillä Leino käyttää määritelmää "suorasanainen runoelma".

106-sivuinen kirja on nyt minulla vasta puolivälissä, sillä tällaista tekstiä ei voi lukea nopeasti.

Hidastavana tekijänä oli myös vanhan kirjan nimiösivun merkinnät. Ne pistivät ajatukset liikkeelle. Millaisia vaiheita tällä kirjalla onkaan ollut ennen kuin se on Holapan divarista päätynyt minun kirjahyllyyni. 

Kirjassani on nimiösivun yläkulmassa käsin kirjoitettu "Kaleville 1 / 4 1942  Sanni". Onkohan siinä joku tyttöystävä antanut rakkausrunokirjan lahjaksi poikaystävälle? Alempana löytyy leima "Sairalan alkoholistihuoltola Mikkeli ja erilaisia numeromerkintöjä, jotka vaikuttavat kirjaston merkinnöiltä. Miten kirja on "Kalevilta" alkoholistihuoltolaan päätynyt? Vaisto kertoo, että jotain ongelmaa on ollut.

Onkohan ollut vielä muita välivaiheita, ennen kuin kirja on siirtynyt Holapan divariin ja minulle. Jotenkin mutkan kautta tuli mieleen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Nekin siirtyivät mieheltä miehelle sodassa. Välillä oli isojakin ongelmia, kuten kuolemista. Välillä pienempiä häiriöitä, kuten häviämisiä korttipelissä.

Minun kirjani vaiheet? Mikrohistoriaa.





2 kommenttia:

kariav kirjoitti...

Mikkelissä puolustusvoimia voimistaessa ollessa ensimmäisiä käyttäytymissääntöjä oli, että Sairilan lähistöllä ei ole hyvä näyttäytyä. Sen käsityksen sotilasmestarin puheesta saimme, että ankara rangaistus ja ikuinen häpeä siitä seuraisi. Siellä ei ollut silloin kirjan leiman osoittamaa paikkaa vaan tyttökoti.

Roope Dessutom kirjoitti...

Tuttu paikka minulle tämä Sairilan koulukoti. Olin siellä nuorena opiskelijana jonkin aikaa töissä. Sotapoikia kyllä jouduimme muutaman kerran hätistelemään pois pihasta.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...