Kyllä sellaisen muistaa

Kai siitä pitäisi huolestuakin, mutta en kuitenkaan. Vanhenemisen merkki, sanoo joku. Voi olla. Melankolikolle ominaista romanttista höpsötystä, sanoo toinen. Siinäkin voi olla pikkuisen perää.

Nostalgiaa. Kaipuuta muistojen maisemiin. Kadonneen ajan metsästystä.

Se ilmenee vaikkapa siten, että valitsen mieluummin vanhan kunnon klassikkoelokuvan, jonka olen nähnyt moneen kertaan ja tiedän hyväksi. Ostan mieluummin lipun Wigwamin konserttiin kuin johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Tai kierrän joka kerta Tukholmassa käydessäni vähän oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa kerran kauan sitten tapahtui eräs äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Vähän kuin pyhiinvaelluksia.

Tänä kesänäkin näitä taas tuli. Tässä yksi:

1960-luvun leikekirjastani löytyy oheinen ilmoitus. Se pisti liikkeelle, vaikka matka Jyväskylästä oli toistasataa kilometriä. Pääsin kaverin kyydissä, itse olin reilusti alaikäinen.

Rantalava, sähkökitara soi haikeasti lämpimässä kevätyössä. Buffetista Jaffaa.

Ja sitten osuu viereen eräs Katri. Juteltiin  rannalla, tanssittiinkin, loppuillasta käveltiin käsi kädessä. Lähtiessä pikkuisen pussattiinkin. Se oli minulle ensimmäinen kerta.

Kyllä sellaisen muistaa.

Tänä kesänä ajoin oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa tapahtui näin äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Rantalava oli paikallaan ja kaikki ennallaan. Vain Adventures ja Katri puuttuivat.