sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Menneiden haikailu


Menneisyys seuraa mukana kuin laahus, siitä ei pääse irti. Toisaalta ei ole syytä päästäkään, jos menneisyys on muistamisen arvoinen.

Välillä on suorastaan pakko myöntää, että peruutuspeiliin on mukavampi katsoa kuin tulevaisuuteen. Vaarana on kuitenkin juuttuminen muistoihin, jos nykyhetki jumittaa. Ihanteellista olisi nähdä, että tympeä nykyhetki on vain pieni taukopaikka vanhojen hyvien aikojen ja loistavan tulevaisuuden rajakohdassa.

Pidän kirjoista, jotka kertovat menneisyydestä, varsinkin tutusta menneisyydestä. Paljon harvemmin olen innostunut tulevaisuuden kuvauksista, tieteiskertomuksista, utopioista, dystopioista.

Viimeksi kirjoitin, että viime päivinä pääharrastukseni on ollut ikkunasta katselu ja menneiden haikailu. On ollut erinomaiset sisäilykelit. Menneiden haikailu on saanut aineksia kahdesta kirjasta, joita olen lukenut rinnakkain. (Pekka Tarkka: Onnen Pekka  /  Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie).



Menneiden haikailu syntyy siitä, että molemmat kirjat kertovat tutuista asioista, kirjoista, kirjallisuuden tutkimisesta, kulttuurijournalismista sekä näytelmistä ja teatterista. Tunnen useimmat kirjat ja teatteriesitykset, jotka mainitaan. Taustat ovat tuttuja, tapahtumapaikat, kadut, kapakat ja muut ovat tuttuja, monet henkilötkin. Uutta tietoa tulee lähinnä yksityiskohdissa, kuten ristiriitatilanteissa ja yksityisasioissa, juoruissa. Niitä kohtia lukee uteliaisuudesta, tirkistelynhalusta.

Tänään tuli lisää haikailtavaa. Yle lähetti pitkän dokumentin (Mika Kaurismäki) Ryhmäteatterin 50-vuotisesta historiasta (löytyy Yle-Areenasta). Sekin on minulle hyvin tuttua, alusta asti. Olen ollut vakiokatsoja vuosikymmenet. Tuttuja näytelmiä, tuttuja esityksiä. Pete Q oli yksi tämän joukon maineikkaimmista tuotannoista. (siitäkin on ohjelma Areenassa). Jäi vahvasti mieleen. Sen julistekin on pysynyt tallella teatterijulistekokoelmassani. 

Tällainen vyörytys herättää kysymyksen, ovatko kultaiset kulttuurivuodet lopullisesti ohi. Minä koin ne, ikäpolvestani moni koki. Onko nykyhetkikin vanhaa hyvää aikaa, kun sitä joskus tulevaisuudessa muistellaan?



4 kommenttia:

Heidi Mäkinen kirjoitti...

En erityisesti haikaile vanhoja aikoja. Tehtiin silloinkin paljon huonoa, hyvä jää yleensä elämään. Henkilökohtaisestikin odotan edelleen uusia juttuja ja teen niiden eteen työtä, joka saattaa tietysti olla turhaa.

Roope Dessutom kirjoitti...

Näin tietysti on ja olla pitää. Mutta huonot unehtuvat ja vain hyvät muistetaan, ne Suuret kertomukset. Siinä on se klassikoiden kaipaamisen salaisuus. Mutta en saa kiinni ajatuksestasi, että uusien juttujen etsiminen olisi turhaa. Ei kai?

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Ei kai se sitten ole turhaa. No ei.

Roope Dessutom kirjoitti...

Ei. Anna mennä vaan! (vanhoja juttuja unohtamatta!)