maanantai 17. syyskuuta 2018

Voisinko mitenkään unohtaa?


Toimittaja X kutsui päivälliselle. Lupasi tarjota.

Kosmokseen mentiin, mihinkäpä muuallekaan. Siellä aina ennenkin istuttiin, ellei sitten Bulevardiassa, Centussa, Sikalassa, Vanhan kellarissa, Kaivopihassa tai Elitessä. Joskus myös Messeniuksessa tai Risu-Hokissa. Niistä ajoista on kauan.

Kosmoksessa kuuluisi syödä paistetut silakat, mutta siitä olen joutunut luopumaan, kun on kihti varpaassa. Hyvä korvike on toinen klassikko, Sylvesterinleipä. Se on pysynyt suosiossa vuosikymmenet. Kalle Holmbergkin muistelmissaan mainitsee, että se valittiin aina. Sylve
sterinleivässä on kyllä mätiä, joka muistaakseni on kihdille altistavaa sekin, mutta sen voi siirtää syrjään.

Olin ihan öönä, kun seuralaiseni illan loppupuolella kysyi nöyrän oloisena, voisinko unohtaa sen yhden jutun.

Minkä jutun? kysyin ihmetellen. Mieleeni ei noussut, että välillämme olisi mitään erityisempiä skismoja, jotka pitäisi unohtaa pois häiritsemästä.

- No sen, sen, siellä -- siellä - - .

Mieleen alkoi nousta asioita jostain kaukaa, vuodelta yksi tai kaksi. Nyt kun puheeksi tuli, aloin muistaa jotakin unohtunutta. Oli eräs tapahtumasarja Tampereella Tillikassa ja sen illan jatkoilla. Vierestä näin, minulla ei ollut osuutta asiaan. Nolo kokemus varmaan, mutta sattuuhan sitä lipsahduksia nuorille naisillekin, ei pelkästään miehille. Ei sen kummempaa.

Mutta en ole aavistanut, että tällainen muinainen asia on vaivannut seuralaistani vuosikymmenet. Vielä nyt, eläkeiässä, on pelko, että minä - ainoa jäljellä oleva silminnäkijä -  paljastaisin tietoni huonolla hetkellä väärässä seurassa.

Luottamus ns. armeliaasen unohtamiseen ei tainnut olla vahva.  Vakuutin, että en olisi muistanut koko tapausta, ellei hän olisi sitä ottanut puheeksi. Se taisi kyllä olla huono vakuuttelu.
Vanhojen asioiden muistaminen ei ole ongelmatonta. Äskettäin Jyväskylässä vanhan luokkani luokkakokouksessa ovella istui pyörätuolissa vanha luokanvalvojani, lähes satavuotias. Kätellessä hän heti sanoi nimeni. Sanoin, että lehtorilla on hyvä muisti, kun heti tunsi.

- Voisinko mitenkään unohtaa, hän vastasi.

Jäin miettimään hänen sanojensa tulkinnan mahdollisuuksia. Niitä on kaksi, hyvä ja huono.


(Anselm Hollo: Vaikein / Sateiden välillä 1956)



Ei kommentteja: