sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Haudan partaalla

Tänään olin kaverin hautajaisissa. Eturauhassyöpä vei miehen puolessa vuodessa 58-vuotiaana.

Meissä miehissä on tuo heikko kohta - luojan tunaroima valuvika, sanoi joku. Ensin se häiritsee, sitten vaivaa, sitten reistaa, sitten pettää, lopuksi tappaa. Runoilijakin sen tiesi: ”Mies kun tulee tiettyyn ikään…”

Muistotilaisuus oli ikävä - eikä pelkästään kaverin katoamisen vuoksi. Pastori täytti kaikki klassisen hörhön kriteerit. Puhui puuta heinää ja esitti välillä virsilaulua. Olisi kannattanut jättää sellaiset pois, mutta kai hänenkin pitää palkkansa jotenkin ansaita.

Viime päivinä on julkisuudessa mellastettu kuolleen ex-kansanedustajan kunnian loukkaamisesta lehtikolumnissa. Jotenkin tuli mieleen kuolleen loukkaaminen kuunnellessani tänään, kun täysin uskonnottomalle miehelle pappi vetää naama vakavana jumaluusoppineet seremoniat.

Kai se kuuluu niin tehdä, kun mies ei silkkaa saamattomuuttaan tullut eronneeksi kirkosta. Näitähän Suomessa riittää.

Papin muistopuhe ei kuvannut vainajaa. Se oli joku muu. Faktatiedot olivat oikein mutta luonnehdinta ei. Kai pappien virkaeetos on kehua vainajaa, ja jos tarkempaa tietoa ei ole, sitten pitää keksiä itse jonkinlaista yleispätevää haihatusta.

Saattoväki ei ollut suuren suuri, ehkä parikymmentä. Naisten määrä oli silmiinpistävän vähäinen. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä sisaria tai vaimoja ei ole. Tietääkseni ei lapsiakaan. Meitä kavereita vain. Ja veljet ja veljien vaimot.

Naisia kyllä vainajan elämässä oli, nuorempana runsaastikin, mutta ei vakiintuneita pitkäkestoisia parisuhteita. Yhtä hilpeää poikamiesmeininkiä koko elämä. Eivät sellaiset kumppanit näytä hautajaisiin tulevan. Vain yhden tunnistin.

Luulen, että vainaja olisi toivonut toisenlaista muistotilaisuutta itselleen. Kaverit kaljalle kapakkaan ja ilo irti. Mutta hänellä ei ollut päätösvaltaa. Veljet päättivät. Tai ehkä veljien vaimot.

Vainaja oli mukava veikko, tutustuin häneen opiskeluvuosina yliopistossa. Siitä asti pidettiin yhteyttä. Vakiovieras kesäasunnollani. Saunomista, saunakajoja, soutureissuja, puolukka- ja sieniretkiä. Hän tunsi linnut ja yritti opettaa minullekin. Ei tarvittu kuin ohi vilahtava lento tai etäinen laulunpiiperrys.

Helsingissä tapaaminen sovittiin useimmiten Kosmokseen tai Eliteen tai Sea Horseen. Miellyttäviä juttutuokioita, aiheena yleensä kirjallisuus, jota opiskelimme yliopistossa samoilla kursseilla. Laajasti lukenut mies. Erityisosaaminena oli Venäjän kirjallisuus. Hän osasi kieltä.

Viimeinen tapaaminen sairaalassa pari kuukautta sitten. Ei puhettakaan mistään vakavasta. Suunnitelmissa ensi kesä, vaikka hänestä aavisti, että sitä ei tule. Kyllä hän itsekin sen tiesi, näin luulen.

Ystävän, kaverin muistoa kunnioittaen.

Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...