lauantai 30. tammikuuta 2010

Kauan on kärsitty vilua ja...






Dessutom ajoi tänään autollaan ojaan.

Tapaus sattui aamupäivällä sakeimman lumipyryn aikaan pikkutiellä Karjalohjan suunnalla. Turma ei aiheuttanut vahinkoja, ei edes naarmuja autoon.

Dessutomilla on ollut ajokortti 40 vuotta, mutta en voi väittää olevani erityisen kokenut talviautoilija. Olen asennoitunut niin, että vältän liukkaita kelejä. Se ei ole ollut vaikeaa, sillä minulla ei ole paljon välttämättömiä ajoja. Käytän mielelläni julkista liikennettä aina kun mahdollista.

Auto lähti käsistä metsäisellä pikkutiellä, vastasataneessa lumessa. Vauhtia oli ehkä 35 - 40 km/t. Oli alamäki ja mutka oikealle, johon piti jarruttaa. Auto meni suoraan.

Lumipenkka oli vastassa. Ei se iso tyssähdys ollut, mutta sen verran molemmat vasemmanpuoliset pyörät upposivat penkan piilossa olleeseen ojaan, ettei auto omin voimin irronnut, eikä lykkäämälläkään. Lapiota olisi tarvittu.

Oli kylmä, noin 20 miinusastetta ja kova tuuli. Olin huonosti varustautunut. Samettihousut, ei pitkiä kalsareita, ei päähinettä. Toppatakki kyllä ja siinä huppu, mutta se ei ollut kätevä lykkäämisessä. Ohuet sormikkaat. Lenkkitossut. Aivan niin kuin umpikaupunkilaiselta sopii odottaakin.

Lykkäysyrityksissä tuli hiki ja lunta meni tossuihin. Kun lopetti, tuli vilu ja hyytävä kylmyys. Tiellä ei ollut liikennettä. Kännykkä oli mukana, mutta kenelle soittaisin?

Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden loistavin kuvaus talvisesta hädästä: Pentti Haanpään ”Noitaympyrä”. Siinä päähenkilö Pate Teikka joutuu yksin Kairanmaan korpeen arktisessa kylmyydessä. Loputon hiihtotaival umpihangessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä kuuluu susien ulvonta. Siinä on hengenhätä.

Onneksi minun tilanteeni Karjalohjan pikkutiellä ei ole yhtä paha. Kohta paikalle ajaa auto, avolava-Corolla. Riuska nuorimies pysähtyy, ottaa hytistään köyden, kiinnittää sen vetokoukkuun ja pelastaa minut hädästä. Eikä edes suostu ottamaan korvausta.

¤

Dessutomin on pakko myöntää, ettei hän ole asianmukaisesti varustautunut talviseen poikkeustilanteeseen - eikä oiken normaalitilanteeseenkaan. Lumeton ja lauha talvi on muodostunut normiksi, ja nykyinen tuntuu saavutetun edun menetykseltä.

Dessulla ei ole lakkia eikä pitkiä kalsareita. Lapsuuden vuosina Jyväskylässä sellaiset olivat itsestäänselvyys. Oli myös välihousut - ”raappahousut” - joita pidettiin kaiket talvet. Isoäiti kutoi paksuja villapaitoja, -lapasia ja -sukkia. Sellaiset tuntuvat nyt kaukaiselta menneisyydeltä. Parhaat talvijalkineet olivat pitkävartiset huopasaappaat eli töppöset. Niitä kyllä koulussa vähän pilkattiin, mutta silti kaikilla oli sellaiset. Hiihtoreissut Tuomiojärven taakse Laajavuoreen sujuivat notkeasti, kun yllä oli anorakki. Ei haitannut hirmupakkanenkaan.

Kun Dessu nuorena miehenä muutti Helsinkiin, hänellä oli lippalakki, korvaläpät ja duffelitakki. Muistikuva on, että ne olivat lämpimiä ja tyylikkäitäkin. Napit olivat kuin pieniä sarvia, ja vastakappale oli väljä lenkura, joka oli helppo saada kiinni. Oli lämmin huppukin ja isot taskut. Saakohan sellaisia enää mistään?

Talvisaappat olivat 80-luvulla mukavia - pehmeitä, väljiä, helppoja vetää jalkaan - joskaan eivät ehkä kovin tyylikkäitä. Ne eivät olleet nahkaa vaan jotain sinipintaista toppakangasta. Mihin ja miksi nekin katosivat?

Mutta eiköhän tämä nykyinen jää taas pitkäksi aikaa viimeiseksi pakkastalveksi, joten varustautuminen toiseen samanlaiseen olisi pessimististä liioittelua. Toivoa sopii.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Ja taas se J...no hiihdettiin Messilässäkin.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...