Kansakoulussa opittua

Dessu on kerännyt kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle kaikenlaista tavaraa - liian kanssa, sanoisi moni. Mutta siellä on hyvin tilaa, on luhtiaitta, jossa iso yläkerta. Sinne mahtuu. Dessu on tunnetusti vanha nostalgikko, jonka on vaikea luopua mistään.

Kokoelmaan on kertynyt mm. kansakouluaikaisia käsitöitä. On kaulin, lintulauta, kynttilänjalka, leikkiauto, pannunalusta, taulun kehys - ja jakkara.

Dessulle palautui kesällä mieleen jakkaran valmistusvaiheesta muistiin jäänyt tapaus.

¤ ¤ ¤ 

Dessun opettaja oli isokokoinen mies, hoikka ja harteikas ja ryhdikäs. Hänellä oli hieman kihara tukka, silmälasit ja aina samat vaatteet. Takki oli harmaa, sen sivutaskuissa läpät, kyynärpäissä paikat, rintataskusta pilkisti nenäliina, valkoinen paita, harmaa solmio, housut olivat harmaat, joskus prässätyt, vyö oli musta ja sillä tavalla kulunut, että soljen piikki oli repeyttänyt vyön kahden vierekkäisen reiän välin auki. Sukat olivat harmaat ja kengät mustat, kiiltävät. Hän asui viereisen puukoulun yläkerrassa vaimonsa kanssa.

Opettaja oli tiukka, isoääninen ja pelottava. Usein opettaja oli ”hoitamassa koulun asioita”, hän oli nimittäin johtajaopettaja. Sijaisena oli aina vaimo, ja silloin kuri oli löysää. Tuhmat kuitenkin joutuivat johtajaopettajan puhutteluun opettajainhuoneen kansliaan.

Veistoa opetti koulun vahtimestari. Hänestä ei oikein tiennyt: välillä hän oli hyvin kireä ja helposti suuttuva, mutta lopputunnista hänet saatiin aina pehmenemään, kun hän alkoi kertoa sotajuttuja. Työt pistettiin pois, istuttiin höyläpenkille ja kuunneltiin, miten Tolvajärvellä oli saarrettu, kaarrettu, hyökätty, vyörytetty ja peräydytty. Liitutaululle syntyi karttapiirroksia, joissa oli paljon nuolia. Tunnelma veistoluokassa oli silloin sellainen ”meidän miesten kesken”.

 Veistoluokka oli kellarikerroksessa. Jakkaran valmistamisen piirrokset oli annettu ja tarvittiin lautoja. Lautavarasto sijaitsi saman kellarikerroksen toisessa päässä pitkän käytävän laidalla. Dessu ja luokkatoveri Jouko P. saivat vahtimestarilta käskyn lähteä hakemaan pitkän laudan, josta sahataan sopivan mittaisia palasia.

Lähdimme menemään. Käytävän varrella oli monta ovea, ja meitä kiinnosti kurkistella, mitä ovien takana on. Yhden oven takana avautui portaikko alas. Uteliaita pikkupoikia kiinnostaa sellainen, ja lähdimme kurkistamaan, mitä siellä alhaalla on. Porraskuilu oli ahdas ja tunkkainen. Oli siellä jonkinlainen lamppukin, mutta varsin hämärää. Lämpö lisääntyi alaspäin mentäessä. Portaissa oli käännöstasanne vähän väliä, tuntui että syvälle mentiin. Jännittävää. Aloimme ymmärtää, että siellä on varmaankin koulun pannuhuone.

Yhtäkkiä alatasanteella nurkan takaa näkyy johtajaopettaja. Kauhea säikähdys. Hän huomaa meidät ja karjaisee, että tänne ei saa tulla. Pakenemme portaita ylös ja ahdistus seurauksista iskee sieluun. Olimme luvattomilla teillä ja johtajaopettaja näki meidät.

Haimme kiireesti laudan pinosta ja kannoimme sen veistoluokkaan. Yksi vähäpätöinen yksityiskohta nousi mieleeni. Oliko siellä kellarissa sittenkään pannuhuone? Ehkä siellä on jonkinlainen pesuhuone, sillä johtajaopettaja oli ilman takkia ja valkoinen paita auki ja paidan helmat housujen päällä. No, mistä näitä kellariloukkoja tietää.

Saimme Jouko P:n kanssa tehtäväksi hakea vielä monta lautaa lisää. Yhdellä hakureissulla sieltä kellarin ovesta pujahti ulos se uusi ensimmäisen luokan opettaja, nuori valkotukkainen nainen, joka asuu opettajien asuntolassa ja jolla on pieni mäyräkoira. Hän on niin hymyileväinen ja nauravainen, että hampaat loistavat. Ja hyvä laulamaan, hän hoitaa aina aamuhartauksissa virren, soittaa urkuharmonia ja laulaa niin että katto kohoaa.

Mitähän siellä kellarissa oikein oli? Varmaankin jonkinlainen toinen opettajainhuone.

Tänään täällä Helsingborgissa

Toivuttuaan kirjamessujen tungoksesta Dessu on pyrkinyt löytämään tilaa ja väljyyttä. Aavaa preeriaa tällä maailmankolkalla ei kuitenkaan ole eikä Pohjanmaan lakeuksille ole nyt halua siirtyä. Siksi Dessu on etsiytynyt väljimpään mahdolliseen paikalliseen maisemaan: meren rannalle. Meren katseleminen vastaa lähestulkoon sitä vapauden tunnetta, joka elähdyttää sielua kun soutelee tervatulla puuveneellä pitkin Längelmäveden selkää.

Käytännössä tämä tarkoittaa työmatkan tekemistä poikkeusreittiä pitkin. Tavallisesti Dessu kävelee Töölöntorilta pikkukatuja Eduskuntatalon takakautta kiertäen Arkadiankadulle ja edelleen rautatieaseman editse Yliopistokadulle ja siitä työpaikalle Kruununhakaan.

Poikkeusreitti - kuten tänään - kääntyy Kampin keskuksen kohdalla Albertinkatua kohti Rööperiä ja vanhaa Eiraa. Sieltä Engelinaukion kautta pääsee sujuvasti meren rantaan. Matka jatkuu rannan kävelytietä pitkin Kaivopuiston ympäri. Siellä on väljää.

Ursulassa tai Olympialaiturin terminaalissa tai Kauppatorin telttakahvilassa voi poiketa nesteytyksessä, jos matkan rasitus alkaa uuvuttaa. Kyllä alkoi. Apu tuli tällä kerralla cafe Ursulasta. Virkistyin niin, että päätin kiivetä Tähtitorninmäelle katsomaan vielä väljempää maisemaa. Haaksirikkoisten patsaalta näkee kauas yli  kaupungin, erityisesti Eteläsataman ja Katajanokan suuntaan.

Mutta sitten Kauppatorilla Dessu joutui varsinaiseen ruuhkaan ja olo oli taas kuin kirjamessuilla, paitsi että melua ei ollut. Väki oli hiljaa kuin kirkossa papin siunausta odottamassa. Tuijotettiin Kaupungintalon parvekkeen suuntaan. 

Kyllä Dessu tiesi jo kotoa lähtiessään, mikä siellä oli odotettavissa. Dessu pysähtyi kaltaistensa joukossa odottamaan ja suuntasi katseen ylöspäin. Otti taskustaan kännykkäkameran valmiiksi.

Naapurimaan tuleva hallitsija ja puolisonsa Länsi-Göötanmaan herttua saapuivat hetken kuluttua parvekkeelle. Prinsessa vilkutti vilkkaasti joka suuntaan, herttua oli vaisumpi. Prinsessa puhui jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Vasta televisiouutisista kuulin, että prinsessa oli puhutellut kansaa nimellä ”helsingborgs ...”

Vilkutimme. Japanilainen turisti kysyi, keitä nämä ovat. Päiväkodeista tuodut lapset heiluttivat viirejä. Mummot aplodeerasivat ja hihkuivat. Tunnelma oli ärsyttävän herttainen.

Kirjaruuhka

Empimisestään huolimatta Dessu meni kirjamessuille. Meni peräti kahteen kertaan, lauantaina ja sunnuntaina. Pitihän kutsuvierasliput käyttää, vaikka ei erityisemmin viihtyisikään. Lauantaina olin monta tuntia, sunnuntaina vain pistäydyin.

Dessu ymmärtää, että messut ovat tärkeä tilaisuus sellaisille kirjaihmisille, jotka asuvat etäällä suurista kirjakaupoista, pienkustantajista ja divareista. Sen sijaan niiden anti ei osu parhaimmalla tavalla Dessun kaltaisille helsinkiläisille, jolla kaikki nämä ovat kävelyetäisyydellä.

Dessu ei ole tungoksen ystävä - kukapa olisi. Kirjamessut ovat malliesimerkki tungoksesta. Ensimmäinen ärsyttävän pitkä jono oli jo vaatenaulakolle. Dessu ei ole myöskään kyynärpäätaktiikan ystävä. Moni näyttää olevan. Vaikka messuväki on ystävällistä ja sivistynyttä, vaadittaisiin jokin erityinen pujottelustrategia, jotta pääsisi haluamansa myyntipöydän ääreen. Yritys kurkistella muiden olkapäiden yli tuntuu kiusalliselta ja ajaa kurkistelijan etsimään toista myyntipöytää, jossa sielläkin jää helposti kurkistelemaan olkapäiden yli, ellei osaa pujottelustrategiaa. Dessu ei osaa.

Dessu on viettänyt melkoisen osan vapaa-ajastaan erilaisissa kirjakaupoissa ja divareissa sekä Suomessa että ulkomailla. Yksi elämän perusnautintoja on tutkia divarin hyllyjä järjestelmällisesti, yksi kerrallaan, järjestyksessä, hitaasti, kirjoja käteen ottaen, selaillen kaikessa rauhassa, välillä ehkä kauppiaan kanssa jutellen. Siihen menee helposti tuntikausia. Erityisesti entisessä Ervastin divarissa Kallion kaupunginosassa.

Messuilla sellainen ei käy. Divarit ovat kaikki yhdessä röykkiössä ja joka paikka täynnä ihmisiä. Tutkipa siinä hyllyä järjestelmällisesti ja selaile kirjoja, kun vaikeuksia on jo päästä hyllyn viereen. Yritin kyllä mutta en häävisti onnistunut. Paremmin onnistui katsella pienkustantajien uutuuksia. Niihin ei ollut erityisempää tungosta, mikä johtuu ymmärrettävästi erikoistumisesta jollekin tietylle alalle. Myös ruotsinkielisen kirjallisuuden osastoille mahtui helpommin.

Suurten kirjakauppojen ja mediayhtiöiden osastoille en edes yrittänyt mennä. Niiden myymälöihin pääsen kyllä milloin tahansa työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan.

Kirjojen ostamisessa Dessulla on pitkään ollut jarrut päällä. Syynä on Dessun huushollin tila. Kaikki hyllyt ovat tupaten täynnä. Uusille kirjahyllyille ei ole enempää sijaa. Jos uusia kirjoja hankkii, vanhaa pitää saada alta pois. Edellisestä tyhjennyksestä on jo vuoden verran aikaa.

Dessu kierteli messukojuja sen minkä ehti ja jos lähelle pääsi, otti ainakin esitteet. Ilmaisia aikakauslehtiä kertyi aika läjä. Monissa kojuissa oli tarjolla karamelli. Niitä Dessu keräsi - mutta vain taskuun. Eeva-lääkärin keväällä esittämät ukaasit pysyivät mielessä, sillä seuraava vastaanottoaika on lähellä. Karamellit tarjotaan vieraille.

Tuttuja kirjamessuilla aina tapaa. Messuista on tullut osaltaan näyttäytymispaikka. Ruoka- ja viinimessuille, jotka pidettiin viereisessä hallissa, Dessu ei mennyt lainkaan. Kirjoissa oli tarpeeksi katselemista - liikaakin.

Ostiko Dessu sitten mitään? Osti kyllä: yhden kirjan ja vaatetavaraa.

Se kirja oli vanha ja paksu, ” Levande svensk dikt från fem sekel” (1947). Hyväkuntoinen klassikko, jota olen etsinyt.

Ne vaatetavarat löytyivät Dekkariseuran kojusta. T-paita jossa komisario Palmun kuva. Iso nippu tyynyliinoja, joissa jokaisessa on nukkumiseen & rikoskirjallisuuteen liittyvä sitaatti: ”Syvä uni” / ”Big sleep” / ”God natt min älskade” / ”Yö vieraassa talossa” / ”Nukkuva kaunotar” / ”Nukkuva tiikeri”. Nämä tulevat pääosin joululahjoiksi ystäville.

Lahjaksi ja myös omaan käyttöön ostin muutaman patakintaan, joissa on komisario Palmu -logo. Luvassa hyvää ruokaa, kun on kunnon välineet.

Ennen joulua lähden kyllä vielä muutamalle ruuhkattomalle kirjakauppa- ja divarikierrokselle.

Kun Kusti polkee

Ensin Suomen Posti muutti nimensä ”virtaviivaisemmaksi”. Uuden nimen onnistuminen on kuitenkin kyseenalaista. Sehän ei edes rimmaa vanhaan lauluun. Kokeilkaa itse:

Kun Kusti polkee / niin Itella kulkee…

Nyt sitten virtaviivainen Itella menettää monopolinsa - kilpailun nimissä tietenkin. Tulee kilpailevia firmoja tekemään samaa kirjeiden ja pakettien jakelua. Kohta on varmaan Dessunkin ovella jonossa kirjeiden ja pakettien tuojia.

Dessu vähän epäilee. Riittääkö jaettavaa monelle firmalle? Kirjeiden määrä on vähentynyt, sillä harva enää kirjoittelee kirjeitä. Laskuja ja mainospostia kyllä riittää.

Dessu ei muista, milloin olisi viimeksi saanut oikean kirjeen. Kortteja tulee silloin tällöin kaukomatkoilla olevilta kavereilta. Ja tietenkin läjä joulukortteja, ei juuri muuta. Sama pätee Dessun itsensä lähettämiin. Viimeksi pistin oikean käsin kirjoitetun kirjekuoren postiin - anteeksi Itellaan - joskus keväällä. Se sisälsi surunvalitteluadressin.

Ei sellaisesta monelle firmalle jaettavaa riitä.

Toista on mainosposti ja laskut. Nekin ovat kuitenkin siirtymässä sähköiseen muotoon. Sen sijaan postimyynti taitaa olla lisääntymässä. Mutta ainakaan Elloksen paketteja ei kanneta kotiin, Dessun itsensä pitää hoitaa niiden jakelu Linnankoskenkadun postista kotiin Töölöntorin nurkalle. Tosin ei niitäkään ole vaivaksi asti ollut. Oli yksi ainoa ja siitäkin pari vuotta. Paketissa oli pyjama. Huono ja ruma, paljon rumempi kuin kuvassa, joka oli Itellan kotiin kantamassa paksussa kuvastossa. Mutta siitä en syytä Itellaa.

¤ ¤ ¤

Dessu ei oikein käsitä loputtoman säästämisen tarvetta - siihenhän kilpailuttamisella pyritään. Miksi ennen oli tässäkin asiassa varaa pitää yllä hyvää palvelua? Postikonttoreita oli joka kylässä ja niissä henkilökuntaa. Nyt useimmat postikonttorit sijaitsevat jossain Valintatalon eteisaulan nurkassa, maaseudulla enimmäkseen naapuripitäjän Valintatalon. 

Längelmäveden kesäkodin posti tuotiin ennen kotipihan tienristeykseen. Hakumatka oli sata metriä. Nyt Fiat Puntolla ajava mies ei tule lähellekään kotiristeystä vaan laatikko piti siirtää yli kilometrin päähän. Tie on hyvässä kunnossa, siitä se ei ole kiinni. Puntomiehellä on kiire.

Dessun lapsuudenkodissa Jyväskylässä Posti-Bertta kulki polkupyörällä. Siinä oli vankka etuteline laukulle. Bertalla oli aikaa pysähtyä juttelemaan laatikoilla odottavien kanssa. Usein hän tuli sisään kahville. Bertan mukaan saattoi laittaa myös lähtevät kirjeet, hän hommasi niihin postimerkit, tarvittaessa kirjekuoretkin. Aina ei tarvittu edes postimerkkiä, jos vastaanottaja asui saman piirin alueella. Muitakin asioita Bertta hoiteli, kävi esim. pyynnöstä hoitamassa apteekkiasiat.

Joulun alla joku kyläläisistä kiersi talosta taloon keräämässä Bertalle lahjarahaa. Yhteistyö pelasi molempiin suuntiin.

Dessua messuttaa

Dessu on aika ronkeli luonteeltaan, kuten vakituiset lukijat ovat joutuneet huomaamaan. Hänelle ei meinaa kelvata mikään. Aina natkuttamassa.

Piirre on epäilyttävä amerikkalaistyyppistä mutkattomuutta arvostavassa nyky-yhteiskunnassa. Dessunkin pitäisi kai ruveta positiiviseksi. Sitä oppisi lukemalla gurujen kirjoittamia oppaita, jotka ovat täynnä myönteistä elämänasennetta tyrkyttäviä mietelauseita ja muuta valoisaa menoa.

Ei se ole pelkkää amerikkalaisuutta. Suomessa sitä väitetään esiintyvän erityisesti suomenruotsalaisilla, joihin Dessunkin verenperintö osaksi suuntautuu. Tutkimusten mukaan valoisa asenne ja sosiaalisuus auttaa pysymään terveempänä ja elämään pidempään. Mikäpä ettei. Kun tanssaamme käsi kädessä juhannussalon ympäri ja laulamme yhteen ääneen, siinä vanhakin jo nuortuu. 

Mutta kyllä muutkin osaavat (tai osasivat?) ihan luonnostaan. Ainakin vanhat stadilaiset, niin kuin Stadin Arska Turtiainen kertoo:

- - Ne meni johonkin strantsuun tai bärtsille
ja pisti semmosen palaan mitä ne sano kokoksi
siihen oli traisattu kaikkia vanhoja botuja
ja krääsäveduja ja muita helvetin risuja
joku skulas haitaria tai jotain ja ne joras
ne piti toisiaan kännästä ja meni piirii - -
kässääks noin vaan tasajalkaa ympäri
ja ne sjungas kaikennäkösiä lauluja 
"Oi jos oisit armahain" ja muuta semmosta
mun mutsi osas niitä kun se oli snadi
mut ny se on unohtanu ne se sano
Ja sitte oli skutsissa joku fogeli
se sano kukkuu kukkuu koko yön
se kukku niin pirusti ett ne luuli et silta repee reva - - 

¤ ¤ ¤ 
Mitä Dessu nyt ronkeloi? Kaikkihan on hyvin, flunssa melkein ohi ja kirjamessut alkamassa. 

Sitäpä Dessu, että menisinkö messuille ollenkaan. Vapaalippu kyllä on, useitakin, mutta vanhasta kokemuksesta epäilyttää. Umpikaupallinen tilaisuus, valtava tungos ja hälinä, tunnelma kuin tivolissa, klovnitkin paikalla. Huono kuuluvuus. Tuttuja siellä kyllä tapaa, mutta niitä tapaa ilman messujakin. 

Miksi menisin messuille, kun Helsingissä on Akateeminen kirjakauppa ja monta kunnon divaria? Niissä minä käyn usein ja viihdyn mainiosti. Akateemisen kahvila on loistopaikka, siellä voi istua hiljaisesti tutkiskelemassa kirjoja tai tavata tuttuja.

En malta olla mainostamatta yhtä mielipaikkaani, joka sijaitsee melkein naapurikorttelissani Töölössä. Se on kansainvälinen divari & kulttuurikamari Arkadia. Harvinainen Helmi Helsingissä, Pohjoisella Hesperiankadulla. Ikkuna kadulle on suuri, ja omistaja Ian Bourgeot nostaa kätensä tervehdykseen ohikulkijalle. Kauppa on erikoistunut kirjallisuuteen, musiikkiin, arkkitehtuuriin, historiaan, elokuvaan, kuvataiteeseen ja muotoiluun. Kaiken aikaa on myös teematilaisuuksia ja taide-esityksiä. Paikka syntyi vasta pari vuotta sitten, mutta siitä on tullut melkoinen kulttuurikeskus. Suosittelen jokaiselle Töölössä kävijälle.

Tässä nettiosoiteet, joista saa käsityksen paikan luonteesta:

www.arkadiabookshop.fi 
www.arkadiabookshop.fi/blog/

¤ ¤ ¤ 
Kyllä Dessu luultavasti leppyy ja menee sinne kirjamessuille, kuten aina ennenkin, mutta positiivisuusoppaita en kyllä osta.

Ongelma vai ei?

Dessu luki lehdestä uutisen, että Italiaan tulee nyt kuri ja järjestys. Jo on aikakin.

Uutisen mukaan toimeen ryhdytään ensin kaupungissa nimeltä Castellammare

di Stabia, ja sieltä sen on tarkoitus valtakunnan kaikkiin osiin. Tositoimiin ryhtyy aluksi konservatiivinen kaupunginjohtaja Luigi Bobbio. Dessutom toivottaa hänelle onnea ja menestystä.

Nyt nimittäin kielletään ”erittäin lyhyiden vaatteiden” käyttö julkisilla paikoilla. Kiellon rikkomisesta mätkäistään 500 euron sakko. Oikein!  Tonnikaan ei olisi liikaa.

Sakonuhka koskee tulkintojen mukaan erityisesti minihameita, napapaitoja, korkokenkiä ja paljastavia farkkuja ja muita ”provokatiivisia” vaatekappaleita. 

Virallisen päätöksen lisäksi kaupunginjohtaja on päättänyt kieltää jumalanpilkan ja jalkapallon, jälkimmäisen tosin vain yleisissä puistoissa.

¤ ¤ ¤ 

Dessu kävi Roomassa pari viikkoa sitten ja havaitsi henkilökohtaisesti ongelman. Kaupungin kulttuuriaarteet tahtoivat jäädä vähälle huomiolle, kun katse eksyi harharetkille. Erityisesti haitta korostui Espanjalaisilla portailla, mutta Piazza Navona oli myös paha. Puhumattakaan Vatikaanista - edes paavia ei olisi huomannut jos olisi vastaan tullut.

Dessu on tullut ymmärtämään, että Italiassa kaikki, pääministeriä myöten, ovat joutuneet vaikeuksiin niukkojen vaatekappaleiden vuoksi. Lehdissä on kerrottu ikävistä pääministeriä kohdanneista mielenhäiriöistä.

Jalkapallo-ongelman Dessu olettaa korostuneen erityisesti Milanon seudulla. Eiköhän elämä yleensä ja pääministeri erityisesti rauhoitu, kun pannaan kielto päälle, mahdollisimman laajasti.

¤ ¤ ¤ 

Entä Suomi? Pitäisikö täällä seurata vanhan kulttuurimaan esimerkkiä?

Dessu kulki Aleksanterinkatua ja sattui poikkeamaan sisään siitä ovesta, josta ennen mentiin Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin suureen saliin. Siellä ei enää ole pankkitoimintaa vaan vaatekauppa. Siellä myytiin napapaitoja. Asiakkaat olivat ilmeisesti niitä kuuluisia pissiksiä. Niin katoaa maallisen mammonan kunnia (vaikka ei Dessu sitä pankkimeininkiäkään erityisemmin kunnioittanut.

Kyllä ne lyhyet vaatteet tännekin ovat tulleet, tulivat jo 60-luvulla, Dessu muistaa kyllä lukioaikansa kaunottaret minihameissaan. Miten voisinkaan unohtaa. Mutta ei niitä täällä tarvitse kieltää, sillä pääministerikin on vaihtunut. Ei ongelmaa.

Ketkuta ja jyrää

Viime viikolla flunssan kynsissä kituessaan Dessutom pyrki terapoimaan synkeää sieluaan taantumalla lapsen tasolle. Siis ihan vapaaehtoisesti, vailla häpeän tai nolouden tuntemuksia.

Regressioaikeeni ei tarkoittanut, että olisin ryhtynyt leikkimään autoilla tai pelkäämään pimeää tai ampumaan ritsalla, eikä sitä, että olisin hakenut pihalta tyttöjä, joiden kanssa alkaisin leikkiä lääkärileikkejä. Eikä edes sitä, että olisin ostanut kinuskia tai nallekarkkeja ja ahminut niitä suun täydeltä.

Mutta sitä se tarkoitti, että kaivoin kirjahyllyjeni perukoilta lapsuuteni aikaisia kirjoja, joita on tallella.

Ei niiden kanssa suuria elämyksiä syntynyt. Aikamatka eteni kohti murrosiän tavaroita, ja silloin eteeni ilmestyivät äänilevyt. Niitä on paljon tallella. On myös toimiva levysoitin.

Sieltä löytyi tehokasta sielun terapiaa. 

Tämän keinon olen kokeillut ja hyväksi havainnut ennenkin, entisten flunssien, kremppojen ja muiden matalapaineiden lieventäjänä. 

Olo parani heti, kun sain soimaan suurimpia aarteitani 60-luvun loppupuolelta. Tällä kerralla vuoroon tulivat:

Beatles, Abbey Road
Procol Harum, Procol´s Ninth
Jethro Tull, Aqualung
Cream, Disraeli Gears
Wigwam, Hard N´Horny 
Blood, Sweat and Tears (1968)
Moody Blues, Nights in White Satin

Nämä kaikki ovat minulla LP-levyjä, vanhaa vinyyliä, oikeita kunnon esineitä, isokokoisia. Niissä on kunnon pahvikotelo, kansikuva ja takakannen tekstit.

Tuntuu, että nykyaika menettää jotain merkittävää, kun LP-levyjä ei ole. CD-levyissä on kansikuva mutta ei samaa käsituntumaa kuin isossa pahvikotelossa. MP3-soittimessa ei ole mitään jäljellä (on Dessulla sellainenkin, ja Dessu arvostaa sen kätevyyttä!)

Dessu on Beatles-sukupolvea, herääminen uuteen aikaan tapahtui 1964 13-vuotiaana. Radion Kaleidoskooppi, Kahdeksan kärjessä ja Veijalaisen Pop-radio aiheuttivat massiivisen reaktion, jonka jälkiseuraukset jatkuvat vieläkin.

Vanhempien sukupolvi tyrmistyi ja reagoi enimmäkseen kielteisesti, ainakin siihen asti kun tuli Yesterday. Siinä kohdassa moni äiti heltyi.

Vielä vanhempi sukupolvi ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kysymys, kun 50-luvulla tulla tupsahti rock. Siitä oheinen teksti, jonka Dessu löysi Seura-lehdestä selatessaan kesäkotinsa ullakon loputtomia aarteita. Tuli häpeän ja nolouden tuntemuksia, toisin kuin omasta synkeän flunssasielun terapoinnista.

Nämä Creamit ja muut nostivat esiin hyvinkin nautinnollisia muistikuvia nuoren miehen näppyläisimmiltä mutta muutoin viriileimmiltä vuosilta. Sellaisissa tunnelmissa flunssakin äkkiä tokenee.

(Klikkaamalla kuva suuremmaksi!)

Pömpelit

Dessu katseli tarkasti Ylen Teema-kanavalta sunnuntai-iltana Taloraati-ohjelmaa. Se on jatko-osa oivalliselle Runoraati-ohjelmasarjalle. Taloraadissa kolme taiteilijaa kierteli Shanghain Expo-maailmannäyttelyssä muutamien maiden näyttelypaviljongeissa niitä arvioiden ja pisteitä antaen.

Dessun kiinnostus pohjautuu siihen, että hän oli kesällä aikeissa lähteä itse tutustumaan näyttelyyn. Muutamien yhteensattumien vuoksi aie kuitenkin jäi toteutumatta. Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut näyttelystä kaiken materiaalin, mitä olen käsiini saanut.

Ohjelmassa paikalla olivat toimittaja Minna Joenniemen kanssa koreografi Tero Saarinen, kuvataiteilija Jaana Partanen ja arkkitehti Tuomas Toivonen. Ison-Britannian paviljonki sai raadilta voittopisteet, Espanja jäi viimeiseksi. Suomen osastolle ei menty.

Yle yritti kyllä parhaan taitonsa mukaan kuvata paviljonkeja, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Arkkitehtuuri ei taipunut televisiokuvaan, katsojalle ei välittynyt kokonaisuus. Ulkokuva vielä onnistui mutta sisätilojen hahmottaminen oli mahdotonta.

Runoraati toimii televisiossa paremmin kuin Taloraati. Runojen esittely ja pisteytys on ollut onnistunut keino popularisoida suuren yleisön vieroksumaa taiteen lajia.

Expon rakennuksista sai omituisen käsityksen. Sisältö oli monessa tapauksessa täyttä performanssia. Joku raatilainen ilmaisi tunnelmansa osuvasti: ”On tehty pömpeli isolla rahalla.”

Pariisin maailmannäyttelyssä oli aikanaan liikkuvat jalkakäytävät, mutta myös pysyväksi osoittautuneita taideteoksia. Shanghaista en tiedä. Oli valtavia screenejä, valtavaa kuvavyörytystä, valtavaa äänimassaa. Jääköhän siitä mitään?

 Dessun mieleen nousee lastenkirja Babar Selestenkylän juhlissa (Laurent de Brunhoff 1954). Dessu-pappa luki aikoinaan tätä kirjaa (ja koko Babar-sarjaa) tyttärelleen, kun tämä oli pieni. Siitä tuli molemmille mieluinen kirja, johon palattiin usein. Siinäkin oli ihmeellisiä paviljonkeja, joihin pikku Babar-norsu ystävineen kävi tutustumassa. Niissäkin oli ihmeellistä nähtävää. Muistoissa eläväksi jälkivaikutelmaksi nousee, että lastenkirjailija tekstissään ja piirroksissaan onnistui tavoittamaan näyttelypaviljonkien ihmeellisen tunnelman paremmin. Niissä oli enemmän konkretiaa, vähemmän showmeininkiä. Mutta ei ole Ylen vika, että mahdottomasta ei saa syntymään kelvollista kuvaa. 

Rakkauden oppi?

Dessu on kasvavan ärtymyksen vallassa seurannut mellakkaa, joka on syntynyt ev.lut. kirkon liepeille. 25000 ihmistä on jo eronnut kirkosta reilussa viikossa ja lisää tulee.

Samalla Dessu onnittelee itseään, että ymmärsi erota kirkosta jo 36 vuotta sitten, ettei nyt tarvinnut.

 Dessun ero ei tapahtunut pikaistuksessa eikä silloin ollut Internetin tarjoamaa oikotietä. Dessu joutui menemään kirkkoherran puheille ja selittämään päätöksensä perustelut. Se keskustelu kesti parisen tuntia ja oli kaikin puolin antoisa. Vaikutelmaksi jäi, että kirkkoherrakin oli ymmärtäväinen. Hän jopa kiitti lopuksi hyvästä keskustelusta. Erosimme yhteisymmärryksessä.

Dessun kritiikki ei kohdistu uskontoon vaan kirkkoon, joka on kadottanut lähtökohtaiset ihanteensa, eettisen johtajuutensa. Kirkon pitäisi mielestäni olla yhteiskunnassa tinkimätön arvojohtaja. Näin Dessu on ymmärtänyt Jeesuksen antaman mallin. Nykykirkko on hukannut alkuperäisen ihanteensa.

Kirkkolaitoksen pitäisi Dessun katsannon mukaan olla eturintamassa puolustamassa heikoimpia ja halveksittuja, niitä ”syntisiä”. Dessu on lukenut Raamattunsa (samoin Koraanin) siten, että siinä etsitään oikeudenmukaisuutta ja hyväksyntää ja tukea niille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin yhteiskunnan vahvimpien silmissä. Dessu löytää Raamatusta sanoman, joka torjuu diskriminoinnin millä tahansa perusteella. Dessu luulee löytäneensä suuresta kirjasta rakkauden ja suvaitsevuuden radikaalia oppia, hyvin radikaalia, joka vaatii tasa-arvoa riippumatta sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä taustasta ja muista luokituksista.

Missä kaikki tämä idealismi on? Dessu näkee kirkossa monin paikoin täsmälleen päinvastaista. Kirkko on historiallisesti liittoutunut kaikkein pöyhkeimpien kanssa ja ollut tuomitsemassa yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoittelijoita. Vähemmistöt, erityisesti seksuaaliset, ovat joutuneet halveksinnan kohteiksi tasa-arvon pyrkimyksissään. Itsensä eettiseksi esikuvaksi asettanut instituutio ei ole tehtävässään uskottava. Siltä puuttuu arvojohtamisen ambitio.

Ajankohtainen homokiista on vain yksi yksityiskohta pitkässä sarjassa. Yhden puoluejohtajan ja muutaman muun ikävät puheet sattuivat osumaan suuren kansanjoukon omaantuntoon ja aiheuttivat massiivisen protestin. Mutta Dessu uskoo, että taas kerran julki lausuttu seksismi ja homofobia ja diskriminointi ”Jumalan nimissä” oli vain se viimeinen pisara, joka sai täynnä olevan maljan vuotamaan yli. Taustalla on paljon muutakin tyytymättömyyttä ja pettymystä.

¤ ¤ ¤ 

On kyllä myönnettävä, että kirkko on edennyt myös hyvään suuntaan, hitaasti. Eräät viimeaikaiset päätökset ja henkilövalinnat lupaavat parempaa tulevaisuutta. Kirkko ei kuitenkaan ole lähelläkään oikeudenmukaisuuden eturintamaa. Kaukana edellä kulkevat muut, esim. taide, tiede, osa poliittisista puolueista, osa mediasta.

Dessu ei usko jäljellä olevana elinaikanaan näkevänsä kirkkoa siinä kunnossa, että haluaisi liittyä siihen takaisin. Mutta aivan vilpittömästi hän toivoisi niin tapahtuvan.

Oireita ja lievitystä

Dessu kituu edelleen flunssan kourissa. Paljon on tullut ohjetta ja neuvoa, miten olo helpottuisi. Kiitän niistä.

Dessu on vähän ristiriitaisissa tunnelmissa hoitojen kanssa. Toisaalta hän pitää tehokkaimpana menetelmänä keittää vettä, sekoittaa siihen hömpsyn verran rommia ja lieventää makua hunajalla. Musta viinimarja on myös oivallista kuumaan veteen sekoitettuna, Ei kuitenkaan siihen samaan veteen, johon rommi on sekoitettu. Viinimarjaa Dessu kasvattaa kesäkodissaan Längelmäveden rannalla, ja sitä on pakastimessa. Ei kuitenkaan mehuna vaan kokonaisina marjoina, joten sitä on paha ruveta sekoittamaan.

Dessu tunnustaa olevansa pikkuisen höpsö luontaistuotteiden kanssa. Marjat ja yrtit ovat kyllä hyviä moneen tarkoitukseen, mutta Dessulla on kertynyt kaappiin lisäksi monenlaista tippaa, salvaa ja helmeä maailman kaikkiin vaivoihin.

Nyt tietysti jokainen skeptinen lukija hörähtää halveksivasti. Dessu on siis huuhaa-miehiä! 

 En tunnusta. Tunnustan vain olevani ymmälläni. Mikään tippa, salva tai pilleri ei ole koskaan auttanut minulla mihinkään vaivaan. Akupunktio kyllä paransi kerran lukkoon menneen selän.

Mutta Dessulla on kaksikin kaveria, jotka vannovat vaihtoehtohoitojen nimeen. Ja korostan, kaksi fiksua kaveria, mielestäni. Toinen on peräti diplomi-insinööri, ja niidenhän nyt ei luulisi haksahtavan mihinkään höpsötykseen. Ovat kertoneet Dessulle omakohtaisista hyvistä kokemuksista.

Olen siis ymmälläni. Päätin tiukasti, että en ole hurmahenkien huijattavissa. 

Päivän nukuin valkosipulia pyjaman rintataskussa. Nyt yön tullessa olen virkistynyt. Kirjoitan pätkän blogia. Sivelen tuoksuvaa salvaa ylähuuleen nenän alle ja otan hömpsyn sitä kuumaan veteen ja hunajaan sekoitettua rommia. Etsin hyllystäni tunnelmaan sopivan DVD-elokuvan. Sellainen löytyy. Se on Ingmar Bergmanin Nattvardsgästerna (”Talven valoa” - 1963). Siinäkin ollaan vilustuneita.

Voi Dessu parkaa

Dessun kurkkuun iski pöpö tai mikä lie röllipeikko. Nokka vuotaa, kurkku muuttui santapaperiksi, kuume nousi, viluttaa ja aivastuttaa. Ei edes Echinaforce auttanut.

Voi Dessu parkaa!

Dessu soitti sihteerilleen ja pyysi peruuttamaan alkavan viikon työt ja siirtämään sovitut tapaamiset muiden harmeiksi. Sihteeri terävänä tyttönä keksi heti kysyä, onko Dessu taas rymistellyt ulkona yöllä vähissä vaatteissa. Kehtasikin kenkkuilla.

Sihteerin viittaus kohdistuu edellisen flunssan syntyyn. Silloin oli maaliskuu ja paljon lunta ja Vuoronvarausviraston seminaari Raaseporissa. Dessu intoutui porukan mukana kekkuloimaan saunan jäähdyttelytauolla lumihangessa enkelinkuvia tekemässä. (ks. blogit 16.3. 2010 ”Tärkeintä on touhu” ja 12.3. 2010 ”Helsinginkadulta Raaseporiin”). Tuli kuumetauti ja sihteeri muisti, kun oli mukana.

 Nyt en ole kekkuloinut. Torstai-iltana olin kyllä kaverin mökillä Espoossa saunomassa ja uimassakin, tosin uskalsin uida vain polvien alapuolella sijaitsevilta osin, sillä vesi ei ollut enää lämmintä. Ei kai flunssa voi sellaisesta uimisesta tulla?

Huomenna maanantaina, jos suinkin jaksan, käyn Töölöntorin Alkossa ostamassa perinteisen flunssalääkkeen, pullon rommia. Vaikka se on pahan makuista, se on tepsivää sekoitettuna kuumaan veteen. Kokemusta on.

Jos sattuisi käymään niin onnellisesti, että tästä taudista joskus vielä tokenen, lupaan palata sekä töihin että blogeihin.

(Kuvassa Nuhanenä, valmistaja Espan enkelit OY)

Pitkää ikää!

Helsingin kaupunginkirjasto täyttää 150 vuotta.

Rikhardinkadun kirjasto on tietysti viihtyvyydeltä omaa luokkaansa, mutta se ei osu Dessun päivittäisille kulkureiteille, joten sen käyttö ei ole kovin runsasta. Sen sijaan Kymppikirjasto vanhassa Pääpostitalossa Rautatieaseman vieressä osuu. En nyt aivan päivittäin poikkea mutta usein kuitenkin. Sen sijainti on täydellinen. Kuljen sen sivuitse kaksi kertaa joka arkipäivä, kun kävelen työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin.

Kymppi on musiikkikirjasto. Voin liioittelematta sanoa, että musiikkikirjaston sijainti kulkureitilläni on avannut minulle aivan uudella tavalla musiikin maailman.

Musiikki on ollut taiteiden joukossa heikko kohtani, kuten olen aiemminkin monta kertaa tällä foorumilla kertonut. Tarkoitan nimenomaan taidemusiikkia. Rokki kyllä on tuttua, olen Beatles-sukupolvea, samoin iskelmäviihde, sitä kun kuulee koko ajan radiosta.

Musiikkimetodini on hieman omaperäinen. Selailen kotonani satunnaisesti musiikin tietosanakirjaa, ja kun silmiin osuu jotain kiinnostavalta tuntuvaa, käyn Kympissä etsimässä sen kuunneltavaksi. Yleensä löytyy. Kympissä on vanhanaikaisia pehmeitä ja mukavia laiskanlinnoja, joihin voi asettua työstä väsyneenä nauttimaan taiteesta.

Muistan ensimmäisen. Luin Juhani Peltosen Elmo-kirjaa. Siinä päähenkilö voittaa kultamitaleja olympialaisissa lajissa kuin lajissa. Andien talvikisoissa hän voittaa jääkiekon loppuottelussa Kanadan. Perinteistä tapaa noudattaen olympiavoittajalle aiotaan soittaa Maamme-laulu, mutta Elmo ei haluakaan kuunnella sitä, ”koska sen on säveltänyt ties kuka hampurilainen musikantti”. Hän tahtoo soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun.
Kisojen jury joutuu pitämään pikakokouksen ja suostumaan Elmon ainutlaatuiseen vaatimukseen. Niinpä ”Suomen kansallislaulun asemesta kaikui Andien talvikisojen jäästadionilla tuo Järnefeltin alati niin järkyttävällä lailla tunnelmoiva kehtolaulu radion välityksellä - - kotimaahankin, missä se kuunneltiin seisaaltaan hieman ristiriitaisin tuntein”.

Mutta Dessu suuressa sivistymättömyydessään ei muistanut Järnefeltin Kehtolaulua. Uteliaisuus virisi, joten etsin sen kirjastosta, kuuntelin ja nyt tiedän.

Siitä syntyi etenemismetodi, joka on jatkunut vuosikausia. Sattuma ohjatkoon, mitä kohdalle sattuu. Aivan äskettäin luin Matti Yrjänä Joensuun uuden Harjunpään. Siinä kaunis nainen seksin jälkeisessä raukeudessa pisti soimaan Pähkinänsärkijän levyn loppupuolelta: Pas de deux, Kukkien valssi… ”Oli hyvin tyytyväinen oloonsa.” 

Dessu etsi levyn, kuunteli ja yritti ymmärtää. Ja ymmärsi.

¤ ¤ ¤ 

 Kotikirjastoni on kuitenkin Töölö. Töölön kirjastoon Topeliuksenkadulla kuljen kotoani viidessä minuutissa. Sieltä lainaan kirjat, siellä käyn lukemassa lehtiä. Kotini kirjahyllyt ovat kerta kaikkiaan täynnä, vaikka yritän vähän väliä raivata niihin tilaa. Kirjoja on kellarikomerossa ja ullakkohäkissä. Kirjoja olen kuskannut suurin määrin kesäkotiini Längelmäveden rannalle, ja sielläkin alkavat hyllytilat loppua. Missään ei ole laajentumistilaa. Olenkin antanut itselleni ehdottoman ohjeen karsia kirjaostoksia ja pidättäytyä vain kaikkein välttämättömimpään. Niinpä olen yhtä enemmän siirtynyt Töölön kirjaston lainaaja-asiakkaaksi.

Dessu onnittelee Helsingin kaupunginkirjastoa, läheistä ja hyvässä kunnossa säilynyttä ystäväänsä, 150-vuotismerkkipäivän johdosta. Tapaamme usein ja viihdymme hyvin yhdessä. Toivotan pitkää ikää. Ainoa uhka tulee politiikan huipulta. Siellä on puolue, joka haluaisi alentaa veroja karsimalla kulttuuripalveluja. Mutta kyllä me sen uhan selätämme.

Sattuipa kerran... osa 2

Dessu poikkesi äskettäin Kustaankartanon vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Täti on suhteellisen hyvässä kunnossa. Muisti ulottuu kauas menneisyyteen. Uudet asiat unohtuvat, mutta väliäkö niistä. Täti on kova puhumaan, kunhan kuuntelijoita on paikalla, eikä aina tarvita kuuntelijaakaan. Tarinat ovat muistiin merkitsemisen arvoisia ajankuvia menneiltä vuosikymmeniltä.

Edellisen kerran kirjoitin tädin kertoman tarinan tälle palstalle 19. maaliskuuta 2010. Nyt tulee uusi. Tässäkin nuoret ovat luvattomissa puuhissa ja poliisi tulee paikalle. Sopii siis jatkoksi eiliseen blogiini.

Nauhoitin tädin puheen ja muokkasin sitä tiivistäen mutta kaiken olennaisen säilyttäen. Tapahtuma ajoittuu vuoteen 1945. Tätini, tarinan päähenkilö, on silloin ollut 17 - 18-vuotias.

Taustaksi: Sotavuosina oli ollut yleinen tanssikielto. Sodan päätyttyä sitä alettiin vähitellen purkaa. Tanssilupa oli ainoastaan ohjelmallisten iltamien lopussa yhden tunnin ajan.

¤ ¤ ¤ 

”Ei sellainen lupa meille nuorille riittänyt. Me halusimme tanssia, tanssia vuosien rästit pois. Tuttavapiiriimme kuului varsinainen aarre, Kaukasen Lasse, hanurinsoittaja, joka oli aina valmis musisoimaan, missä ja milloin vain. Eräänä elokuun iltana oli kylän raitille kokoontunut iso joukko nuoria. Siinä jutellessa joku keksi ehdottaa "tanssikalliolle" menoa. 


Kaikkihan sitä kannattivat. Tarvittiin enää vain Lasse hanureineen ja sitten mentiin. Vaikka kallio oli vain kolmen kilometrin päässä, minä en tämmöisen huvipaikan olemassaolosta tiennyt mitään. Innostuneena olin menijöiden etunenässä. 


Paikka oli sellainen siloinen kallio, hieman vino, lähellä järven rantaa. Metsää ja matalaa puskaa kasvoi ympärillä. Siihen aikaan ei sillä suunnalla ollut vielä taloja, ja luulimme, että hauskanpitomme ei häiritse sivullisia.


Emme siis aikailleet, kun pääsimme kalliolle. Se oli suoraa toimintaa alusta alkaen. Lasse veteli hanuristaan valssia, jenkkaa polkkaa ja me pyörähtelimme niin sydämen halusta. Sitten vaihtui tanssikappale: "Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat viedään Tuonne, tuonne Kyöpelinvuoren taa, ettei meitä, ettei meitä, vanhat pojat saa …" Sitä tanssittiin yleensä tyttöpareissa. Keskittyneenä raatikon rytmeihin tanssin työkaverini Tyynen kanssa keskellä kalliota. 


Mutta eikös mitä. Myöhemmin sain tietää, että eräs tarkkakorvainen uskovainen oli kuullut kesäillassa hanurin sävelet ja noussut pyöränsä selkään ja lähtenyt tekemään ilmoitusta nimismiehelle tästä jumalattomasta menosta. Nimismies ylimpänä lainvalvojana lähetti paikalle kolme riuskaa poliisia. Oli sanonut, että siitä tanssimisesta on nyt tultava loppu. Kalliolla oli siis käyty samoissa puuhissa aikaisemminkin.


"Tanssi seis!" 


Komento kajahti hämärässä kesäillassa. Kolme virkapukuista poliisimiestä oli ilmestynyt kuin taikurin hihasta tanssikallion reunustalle. Ilonpitomme loppui siihen paikkaan. Lassen hanurista kuului vain vaimea luraus, jonkinlainen loppuhenkonen. Sitten ei mitään. Emme hoksanneet edes pusikkoon piiloutumista. Kaikki kävi niin nopeasti. Seisoimme paikoillamme täysin lamaantuneina. Polvet tutisivat. 


Pakoyritykset kiellettiin jyrkästi ja kaksi poliiseista palautti muutamia uhkarohkeita yrittäjiä. Kolmas veti lehtiönsä esiin ja ryhtyi kirjaamaan lainrikkojien nimiä ja osoitteita. Lainrikkojien nimilista aloitettiin minusta. Ei luvannut hyvää. Kotimatkalla ei naurattanut. Minua pelotti ja itketti. Miten kerron asian äidille? Mitä sanotaan työpaikalla? Jos tulee haaste käräjille, on pyydettävä työstä vapaata ja äidin tultava oikeuden istuntoon koska olen alaikäinen. 


Kesä vaihtui syksyksi. Mitään kuulusteluja tai haasteita ei kuulunut. Tanssijupakka tuntui jääneen kesän muistojen joukkoon. Ei aivan. 


Olin siihen aikaan kunnan leivissä, työpaikkani oli kunnantoimisto. Kesän ja syksyn aikana olin hakenut uutta työpaikkaa. Palkkaa piti saada enemmän, sillä aikuiseksi varttuvan nuoren tytön rahantarve kasvoi. Suunnittelin kaupunkiin muuttamista, enkä ollenkaan ajatellut, että kaupunkielämä se vasta kalliiksi tulisi. 


Sain viimein kiikariin uuden työpaikan lähikaupungista, Jyväskylästä. Palkka olisi ollut huomattavasti parempi mutta asuntopula nousi muuton esteeksi. Vanhempi työtoverini Tyyne oli suunnitelmista tietoinen. Koska olin toimiston nuorin työntekijä, lankesivat asiatytön tehtävät minulle. 


Kunnallislautakunnan esimies oli kiireinen isäntämies kaukaa syrjäkylältä, joka muutaman kerran kuukaudessa kävi kunnantoimistossa allekirjoittamassa papereita ja neuvottelemassa kunnankirjurin kanssa sekä johtamassa lautakunnan kokouksia. Usein tämä esimies käski minua käymään asioillaan, laskuja maksamassa, mitä milloinkin. Kerran hän käski minut nimismiehen kansliaan hoitamaan jonkin asian. 


Olin jo lähdössä, kun Tyyne ehdotti että hän menisi, koska halusi oikaista selkäänsä ja hengittää raitista ilmaa. Kävihän se päinsä. Tuokion kuluttua Tyyne palasi ja hieman arvoituksellisen näköisenä kehotti minua töistä päästyäni menemään suoraan nimismiehen puheille. 


Miksi? Pahat aavistukset alkoivat kiertää päässä. Nimismies varmasti vaatii selvityksen niistä kesällisistä tansseista. 


Koska käsky oli käynyt, oli toteltava. Koputin peloissani nimismiehen oveen ja kutsun saatuani astuin huoneeseen. Tervehdin, sanoin nimeni ja jäin odottamaan ovensuuhun. Mutta se ei ollutkaan kuulustelu. Nimismies sanoi kuulleensa, että olin vaihtamassa työpaikkaa ja tiedusteli, kiinnostaisiko työskentely hänen kansliassaan. 

 Hämmästyin. En ollut osannut tulkita Tyynen arvoituksellista ilmettä. Tämä oli taas yksi niitä hänen jekkujaan. Totta kai nimismiehen tarjous kiinnosti. Kaupunkiin muutto jäisi haaveeksi, ainakin toistaiseksi. Siirtyisin nyt vain kunnalta valtiolle. Palkassa ei valitettavasti ollut paljon eroa, mutta päätös syntyi heti. Aloittaisin työt uudessa työpaikassa jo joulukuussa. 


Myöhemmin Tyyne kertoi, että nimismies oli ollut puheliaalla päällä ja alkanut kysellä häneltä työntekijää kansliaansa. Koska Tyyne tiesi muuttosuunnitelmistani, niin olipa vain sen kummemmin miettimättä tehnyt oman ehdotuksensa. Ja sitten pikku narraus minulle. 


¤ ¤ ¤ 


Valtion leipä on pitkä ja kapea, sanotaan. Olihan se - kumpaakin. Nimismiehen kansliassa aikaa vierähti yli neljä vuosikymmentä, aina eläkkeelle siirtymiseeni saakka. 


Luvattomat tanssit otin puheeksi vasta juhlassa, joka vietettiin, kun siirryin eläkkeelle. Yksi niistä poliisimiehistä, jotka meidän tanssimme niin äkisti lopettivat, istui paikalla. Hän muisti tapauksen hyvin. Tanssien osanottajaluettelo oli joutunut mappi Ö:hön. Kun poliisi oli esittänyt raporttinsa nimismiehelle, tämä oli pitkää nimilistaa silmäiltyään arvellut lainrikkojien ottavan opikseen kun näkivät virkavallan jämerän toiminnan. Oli vielä lisännyt, että tanssinkipeille taisi olla rangaistusta jo siinä, kun karkelot lopetettiin heti alkuillasta.  Vanha vallesmanni oli oikeassa."

Kuvassa täti (oik.) ja Tyyne suunnilleen niihin aikoihin.

Kultainen nuoruus

Dessu luki Ilta-Sanomista skandaaliuutisen. Oikeuskanslerimme oli hurjassa nuoruudessaan joutunut kerran Tampereella juoppoputkaan. Junassa oli tullut kallistelluksi kuppia.

Tapaus tarjoaa pakinoitsijoille ja pilkkakirveille herkullisen aiheen. Jossakin joku jo irvisteli, että taitaa tapaus mennä kokemattomuuden piikkiin, sillä osaava alan mies humaltuisi pohjoisen junassa vasta Oulun ja Kemin välillä. Dessun silmissä uutinen luo vähän hissukan oloiseen kansleriin uutta särmää.

Juristikoulutuksen saaneen miehen ammattipätevyys sen sijaan joutuu epäilyksen alaiseksi. Yleinen käsityshän on, että juristi puhuu niin itsensä kuin asiakkaansa kuiville vaikka minkälaisesta pinteestä, oli kunto mikä hyvänsä. Dessulla on tästä henkilökohtaista kokemusta.

¤ ¤ ¤ 

Liisankadulla, samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike, asui ammoisella 1970-luvulla alivuokralaiskämpässä oikeustieteellisessä opiskeleva Neiti. Dessu vähän yritteli lähempää tuttavuutta.

Eräänä loppukesän iltana Dessu ja Neiti istuskelivat ravintola Bulevardian yläparvella. Kun valomerkki tuli, Neiti muisti, että kämpillä taisi olla avaamaton pullo Egri Bikaveria. Lähdettiin kävellen rantakatuja pitkin kohti Liisankatua. Matka oli pitkä, mutta mikäs kiire, yö oli lämmin.

Kaivopuiston laiturille istuttiin huilaamaan. Keksittiin, että kuutamouinti olisi nyt poikaa. Mikäpä siinä, vaatteet pois ja mereen. Uinnin jälkeen kuivateltiin ihoa siinä laiturilla vaaka-asennossa ja tilanne muuttui ns. intiimiksi, totta kai. Sellaisessa mielentilassa käy niin, että tietoisuus suuntautuu yhteen ainoaan lähellä sijaitsevaan kohtaan eivätkä aistit pysty havaitsemaan ympäristön tapahtumia.

Kunnes tuli herätys:

- Jaahas. Hajaannutaanpas!

Kaksi isoa ja rumaa poliisisetää seisoi siinä vieressä ja heidän mustamaijansa seisoi kadun laidassa. Suusta kuului tämä mellakkapoliisin klassinen repliikki. Intohimon merkit lakastuivat sillä sekunnilla. Pääsisikö pakoon? Ehkä uimalla Suomenlinnan suuntaan?

Komennettiin pukeutumaan ja sitten sisälle maijaan. Mainittiin sanoja kuten siveettömyys, säädyttömyys, sukupuolikuri, julkinen paikka, sakkorangaistus, kuulustelu, putka. Taisi tulla mainituksi esiaviollisuuskin.

Mutta onneksi paikalla oli juristi, tosin vasta opiskelija mutta ilmeisen osaava. Neiti selvitti konstaapeleille, miksi tuon ja tämän mainitun rikkomusnimikkeen tunnusmerkit täyty. Lisäksi Neiti alkoi suoltaa sekaan tarinaa, kuinka kaksi rakastavaista tässä viettää viimeistä iltaa yhdessä ennen pitkää pakollista eroa, joka johtuu siitä ja tästä velvollisuudesta, kuinka ymmärtämättömät perheet ja sukulaiset vainosivat rakastavaisia, kuinka sijaa läheisyydelle ei kodin kielteisyyden vuoksi löytynyt, varattomille nuorille. Ilmiselvä muunnelma Veronan kuuluisasta rakkausdraamasta. - Ymmärtäväthän herrat konstaapelit, ovathan herrat kai olleet nuoria ja rakastuneita itsekin?

 Mikään tässä tarinassa ei ollut totta, mutta vähitellen konstaapelit pehmenivät, ymmärsivät, suorastaan liikuttuivat melodramaattisesta tarinasta. Ei tullut Dessulle ja Neidille sakkoa, ei putkaa. Jos tarinaa olisi vielä pidemmälle jatkettu, olisimme varmaankin päätyneet kuutamouinnille kaikki neljä yhdessä, niin liikuttunut oli tunnelma.

Konstaapelit lähtivät autollaan, Dessu ja Neiti jatkoivat aamun jo sarastaessa matkaa kävellen käsi kädessä rantakatuja pitkin sinne Liisankadulle, jossa odotti pullo Egri bikaveria.

Hyvät juristit eivät joudu putkaan.

ununu-talo

Edellisessa blogissani tuli mainituksi ununu-talo. Myös kommentissa sana mainittiin.

"Maalaistollo" ihmetteli, mikä se sellainen on. Muutama vastaus tuli. Jatkan siitä.

 Ununu-talon löydät kun lähdet Töölöntorilta Topeliuksenkatua kohti pohjoista. Se on siinä heti alussa oikealla puolella Töölön kirkkoa vastapäätä, katunumero on 3.

Omituinen nimi tulee ikkunoiden alapuolella olevasta "tekstistä". Toisin kuin väitetään, en usko, että siinä "lukee" talon nimi. Pikemminkin kyse on koristeista, ornamenteista, jotka muistuttavat kirjainmerkkejä u ja n.

Dessu juoksi iltahamärissä ottamaan kuvan talosta.

Maku ratkaisee

Hufvudstadsbladet kirjoitti tänään Mat & vin -palstallaan aiheesta, joka miellyttää Dessua. Toimittaja oli käynyt tutustumassa ruokapiirin toimintaan Herttoniemessä.

Käsite ”ruokapiiri” tarkoittaa joukkoa ihmisiä, joka ostaa ruoanlaiton raaka-aineensa yhteistilauksena joltakin lähiseudun viljelijältä. Sen tilaamisessa ja jakelussa tarvitaan talkoomeininkiä, ja sitä tuntuu nykyaikanakin löytyvän. Suosituimpia tuotteita ovat juurekset, marjat ja viljatuotteet sekä monenlaiset lihavalmisteet. Useat tuottajat välittävät myös ulkomaisia luomutuotteita, yleisimmin hedelmiä.

Luomuruokaa käyttävät ruokapiirit ovat reaktio suurten kauppaketjujen teollisia valmisteita vastaan. Dessun mielestä syytä onkin protestoida. Dessu on syvästi ärtynyt kauppaketjujen myymälöiden tasoon. Töölöntorin liepeillä ei ole jäljellä ainoatakaan tasokasta ruokamyymälää sen jälkeen kun Nybergin Herkku lopetti. Aikoinaan täällä oli kauppahallikin, Tunturikadulla, siinä mihin sitten tuli Q-teatteri. Mutta se on mennyttä aikaa. Nykyisistä Alepoista ja K-marketeista ei saa edes kunnollista leipää. Kaikki on jättiläisleipomoiden mautonta bulkkitavaraa muovipussissa.

Pienessä putiikissa olisi miellyttävämpi asioida. Tässäkin - kuten nykyisin kaikessa - on bisnesajattelu ajanut laaduntavoittelun ohi. Manner-Euroopan suurissa kaupungeissa näkee vielä jostakin kumman syystä pikkuputiikkeja. Ruokakulttuuri kukoistaa vielä.

Dessua ihmetyttää, miksi helsinkiläiset ruokakaupat häviävät laadussa maaseudun pikkupaikkakuntien marketeillekin. Leipä-, liha- ja kalatiskejä ei täällä ole kuin Kauppahalleissa. Tavallisissa myymälöissä kaikki on pakattu muoviin. Kesäasuntoni lähiseudun myymälät ovat laadukkaampia, niissä bulkkituotteiden rinnalla on usein pientuottajien laatutavaraa. Jokapäiväinen rievämme - olisipa sitä Helsingissäkin.

Pitäisi ajaa esikaupunkien markettiin, niissä saattaa olla tuorettakin tavaraa. Dessu innostuu silloin tällöin nousemaan viereisen ununu-talon edustan pysäkiltä bussiin ja ajamaan Kannelmäen markettiin. Bussi 41 vie melkeinpä ovelta ovelle. Siellä on jopa tuoretta kalaa. Mutta markettiin tai muuhun ostoshelvettiin meno tökkii sielua, ihan periaatteen vuoksi. On siinä ekologinenkin näkökulma. Tomaatteja Espanjasta, lampaanlihaa Uudesta Seelannista.. Olen näissä asioissa vastarintamiehiä. Siksi tavallisimmin ostan Alepasta paketin Reissumies-ruisleipää enkä juuri muuta. Sillä pärjää.

Dessu voi vain harmitella, ettei hän itse varmaankaan koskaan voi osallistua minkäänlaiseen ruokapiiriin, ellei sitten eläkkeellä. Dessu menisi mielellään mukaan, mutta esteenä on se, että hän syö ruokansa jokseenkin säännöllisesti työpaikan ruokalassa ja liikkeellä ollessaan ravintoloissa.

Jos olosuhteet olisivat toisenlaiset, Dessu voisi olla kasvissyöjä. Opiskeluvuosina kollektiivissa asuessaan hän aika pitkälle olikin. Sen kokemuksen perusteella tiedän, miltä tomaatin pitäisi oikeasti maistua, kun se kasvatetaan luonnonmukaisesti. Mutta marketeista ei sellaista saa. Längelmävedellä kesäisin kasvatan mausteyrttejä kotitarpeiksi ja ystäville tuliaisiksi. Enkä tumpelo ole kokkinakaan. 

Onkohan tämäkin sitä kuuluisaa muistin likiarvoisuutta, kun tuntuu että ennen oli laadun tajua ruoassakin? Kokonaan eri asia tietysti on, kuka pystyi sitä laatua itselleen ja perheelleen ostamaan.

Filmihullun valitus

Dessu luki lehdestä ikävän uutisen: elokuvateatteri Bristol suljetaan.

Miksi aina käy näin? Dessu ei ymmärrä bisnesmeiningistä mitään, mutta silti ihmetyttää. Maalla on vielä pieniäkin elokuvateattereita toiminnassa mutta Helsingissä kaatuvat kaikki muut paitsi monisaliset mammutit. Luulisi Bristolin kokoisen jättiläisen keräävän sen verran katsojia, että toiminta kannattaisi. Vaan eikö voittoa tule tarpeeksi?

Bristol on iso teatteri Aikatalossa Ateneumin takana, mutta saleja on vain yksi. Sijainti on erinomainen, se on suurten ihmisvirtojen vieressä aivan rautatieaseman lähellä. Se on suurten ensi-iltojen teatteri. Dessu on nähnyt siellä monta hienoa uutuutta.

Helsingissä ei kohta ole jäljellä muita kuin isoja multiplex-teattereita. Se on murskatappio elokuvakulttuurille. Vielä 90-luvun alussa korttelikinoja oli jäljellä. Dessu, joka on aina ollut filmihullu, nautti suuresti tilanteesta ja poikkesi elokuvissa harva se päivä, sillä ensi-iltojen lisäksi kaupungista löytyi aina klassikoita.

 Viimeistään nykyisellä vuosikymmenellä elokuvakulttuuri on kääntynyt pelkäksi bisnekseksi, josta kulttuuri on kadonnut. Tennispalatsi, joka miljööltään olisi oivallinen kulttuuritila, on enemmänkin popcorn-myymälä. Klassikoita sieltä on turha etsiä.

Dessun kotikulmilla Töölöntorin lähellä oli vielä 80-luvun lopulla useita miellyttäviä pikkuteattereita. Sitten ne kaikki katosivat muuhun käyttöön.

 Kolmessa minuutissa kodistani pääsin Adloniin. Se oli aivan Töölöntorin kulmalla Runeberginkadulla. Nyt se on naisten jumppasali. Kaikki kunnia naisten jumpalle, mutta ihmettelen, miten se voi kannattaa mutta elokuva ei.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen Olympiastadionin suuntaan pääsin Coronaan Mannerheimintielle. Nyt se on Jehovan todistajien valtakunnansali. Se ei liene kaupallista toimintaa. Ihmettelen, tuottavatko lahjoitukset enemmän kuin pääsyliput. Vuokrakulut taloyhtiölle lienevät molemmilla samat.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan pääsin Ritziin Hesperiankadulle. Siitä oli vain muutama askel kulman ympäri ravintola Eliteen, kantakapakkaani. Siellä monet kerrat istuttiin ja keskusteltiin elokuvan jälkeen. Nyt se on biljardisali. Kaikki kunnia biljardille, mutta ihmettelen, tuottaako pelaaminen enemmän voittoa kuin elokuvan pääsyliput.

 Ja paras kaikista: kahdeksassa minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan ja sitten Museokadun kulmasta oikealle pääsin Cinemaan. Se oli varsinainen helmi - Mårten Kihlmanin intohimoisesti hoitama pieni teatteri. Museokatu 44:n sisäpihalla sijainneessa salissa oli vain muutamia kymmeniä istumapaikkoja ja epämukavat penkit mutta aina laatuohjelma. Dessu vei sinne vaihtuvia tyttöystäviään saamaan elokuvasivistystä illan aluksi, ennen Eliteen poikkeamista. Erityisesti Marx-veljesten sarjat jäivät muistiin. Mikä se nyt on? En tiedä. Enkä jonkinlainen varasto. Porttikäytävä on suljettu kalterilla. Kuva on otettu kalteriportin raosta, lähemmäs ovea ei päässyt. Tätä en ihmettele yhtä paljon kuin edellisiä. Uutta Kihlmania ei noin vain löydy. Niin pienen paikan pyörittäminen vaatisi todellista filmihullun intohimoa, eikä sellaista enää löydy.

Maailman keskipisteessä

Dessu kävi työmatkalla Roomassa. Edellisestä käynnistä ehti kulua 18 vuotta. Nuorempana siellä tuli käydyksi monta kertaa, joten ei kaupunki aivan vieras ole.

Pitkästä poissaolosta huolimatta kaupungissa ei ollut havaittavissa merkittäviä uudistuksia. Paikat olivat pysyneet entisellään. Rakennuskanta on vanhahtavaa. Ilmeisesti siellä ei ole kaupunkisuunnitteluvirastoa Helsingin malliin, joten uusille parkkihalleille tai wow-arkkitehtuurin tyylisille hotellihankkeille ei ole järjestynyt sijaa. En tiedä, eikö edes mafia toimi paikallisena grynderinä tai eikö maasta löydy liikemiehiä, jotka suunnittelisivat marketteja, bensa-asemia, ideaparkeja tai pilvenpiirtäjiä. Vai onko Rooman kaupunginhallitus muuten vaan penseä innovaatioille? Vatikaanista nyt puhumattakaan.

¤ ¤ ¤ 

Neljässä päivässä ei paljon ehdi, kun työtapaamiset veivät suurimman osan ajasta. Jotain sentään.

Pietarinkirkon torni. Sinne on joka kerta pakotettava itsensä kiipeämään, ilman sitä Roomassa käynti ei tunnu todelliselta. Pitkät ahtaat kierreportaat, kuluneet askelmat. Hengästyneenä tulee miettineeksi, onko porraskäytävä kaventunut vai Dessu turvonnut. Ei se näin ahtaalta ennen tuntunut.

Vatikaanin museoiden lyhyet turistireitit. Enempää en ehtinyt. Sinne pitäisi jäädä kuukaudeksi, vuodeksi tai oikeastaan loppuelämäksi. Ei pitäisi mennä tällaiselle pikajuoksulle, siitä jää vain paha mieli.

Borghesen galleria. Dessun suosikkimuseo Roomassa. Ei pelkkää madonnankuvaa. 

Fontana di Trevi. Sen äärellä malja Ihanalle Elämälle, villille nuoruudelle, naisille ja Anita Ekbergille. Ja vielä toinenkin malja.

Pantheon. Suvaitsevuuden varhainen mestariteos. Jopa Dessun kaltainen puolipakana tuntee aitoa tarvetta hiljentyä isojen asioiden miettimiseen.

 Colosseum. Muurit ovat sortuneet, keisarit kadonneet katsomoista mutta leijonat ovat ikuisia (katso tarkasti kuvassa näkyvää portaikkoa - siellä se menee!) Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi.

Piazza Navona. Illanistujaiset kollegojen ja ystävien kanssa upealla paikalla aukion laidan ravintolassa.

Herrat Ankka, Barks ja Rosa

Matkalaukkua pakatessaan Dessu juoksi vielä kirjakauppaan ostamaan tekijän nimikirjoituksella varustettua kirjaa - tai useampaakin. Joulu on jo ovella ja lahjoja on syytä hankkia.

Kirjojen ja nimikirjoitusten kerääjänä Dessu on ollut tehokas jo vuosikymmeniä. Tällä kertaa haussa oli Don Rosa, Aku Ankan piirtäjä.

Dessu lukee Aku Ankkaa puolisäännöllisesti, vaikka ei erityisemmin osaa arvostaakaan lehden nykytasoa. Toista oli Carl Barksin aikoihin. Niistä ankkareista Dessu kuten huomattava osa Suomen lapsista oppi lukemaan. Parhaat tarinat jäivät koko elämän kestävinä kuvina mieleen. Niitä parhaita tarinoita on paljon.

Dessu muistaa olleensa parikymmentä vuotta sitten Kauppatorin laidalla yleisön seassa tervehtimässä Barksia, joka oli tullut vierailulle. Hän oli jo ikämies, yli 90-vuotias. Muistaakseni hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Hänet tuotiin hienolla avoautolla kaupungintalon eteen, jossa hänelle oli järjestetty vastaanotto kuin valtiovieraalle.

Nimikirjoituksella varustettu Barks-kirja jäi kuitenkin haaveeksi.

¤

Dessu epäilee usein jääneensä muistojensa vangiksi. Olenko ikääntynyt hapannaama, joka ei suostu hyväksymään, ettei kaikki ole kuin ennen? Eivät Aku Ankatkaan.

Dessu tuntee Don Rosan piirtämiä Ankkoja mutta ei ole erityisen innostunut. Kuitenkin Rosa on laajalti arvostettu ja jo nyt klassikon asemaan nostettu.

 Dessun mielestä Barksin sarjat olivat ja ovat edelleen aivan toista luokkaa. Niissä oli kertomisen iloa, mielikuvitusta ja huumoria, niissä oli lapsenmielistä hassuutta. Kuvat olivat ilmeikkäitä ja sommittelultaan väljiä.
Rosan kuvat ovat kyllä taitavia, mutta niissä häiritsee tavaton ahtaus ja yksityiskohtien runsaus. Näkee, että niitä varten on nähty vaivaa ja tehty paljon taustatutkimusta. Samalla ne ovat kuitenkin muuttuneet jonkinlaisiksi vanhojen myyttien ja maantieteellisten faktojen näyttämöksi, johon on sitten sijoitettu ankkahenkilöitä seikkailemaan supersankareiden elkein. Tarinat ja kuvat ovat kireitä, rentous ja sydämellinen hassuus puuttuu.

Suomalaista lukijaa tietenkin hivelee, että Suomikin on päässyt esille Rosan tuotannossa. ”Sammon tarina” tuo ankat Helsingin kaduille kalevalaiseen aiheeseen väljästi liittyvässä seikkailussa. Mikäpä siinä, tarina on vauhdikas ja melskettä riittää, mutta barksilainen ilmapiiri on siitä kaukana.

Dessu, vanha kääkkä, toivoisi, että ankat pysyisivät Ankkalinnassa Iineksen, Mummon, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan ja Teppo Tulpun seurassa Roopen rahasäiliön lähimaisemissa eivätkä rymyäisi ympäri maailmaa seikkailemassa kuin mitkäkin teräsmiehet.

¤ ¤ ¤ 

Dessu on nyt pakannut matkalaukkunsa ja lähtee perjantaina illalla Siljan laivalla Tukholmaan ystäviä tervehtimään ja katsomaan, miten kuningaskunta on toipunut prinsessahäistä ja katastrofivaaleista. Tukholmasta Dessu lentää maanantaina työmatkalle Roomaan yhdessä ruotsalaisen ja norjalaisen kollegansa kanssa. Tavoitteena Italiassa on auttaa paikallista vuoronvarausorganisatiota kehittämään toimintojaan, jotka Berlusconin hallituskaudella ovat auttamattomasti jääneet jälkeen eurooppalaisesta kehityksestä. 

Matkalukemisena ei ole Aku Ankka vaan uusi Harjunpää, jonka myös ostin kirjakaupassa käydessäni. Palaan kyllä Töölöntorille, kunhan ehdin.

Kuva: Carl Barks: Roope-setä, maailman rikkain mies (Aku Ankka 2 / 1953)

Puute ja kurjuus

Dessutom kävelee päivittäin työmatkansa Töölöntorilta Kruununhakaan. Matka kulkee ydinkeskustan läpi - Elielinaukio, rautatieaseman edusta ja Ateneumin ympäristö ovat vakituinen osa reittiä. Reitillä ei voi välttää näkemästä kerjäläisiä.

Näky pistää mietteliääksi. Dessutom on lukenut monenlaista kannanottoa siihen, pitäisikö kerjäläisten kuppiin antaa rahaa. Useimmat kannanotot ovat antamista vastaan, ja asiallisia perusteluja on esitetty. Kerjäläisongelmaan kerrotaan liittyvän rikollisuutta, ehkä ihmiskauppaakin. Ongelma pitäisi hoitaa kerjäläisten kotimaassa, Romaniassa.

Dessutom ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole antanut kerjäläisille kolikkoaan, mutta asia vaivaa. Kadulla ryysyissään istuvat ihmiset näyttävät oikeasti köyhiltä. Useimmiten he ovat iäkkäitä naisia. On vaikea uskoa, että nämä ihmiset henkilökohtaisesti ovat huijareita tai rikollisia. Systeemin taustoista on vaikea sanoa mitään.

 Dessutom on oikeasti ymmällään. En osaa ratkaista kantaani. Tämä on niitä toisaalta- ja toisaalta-asioita.

On selvää, että olisi parempi, jos ongelma hoidettaisiin Romaniassa. Mutta niin ei näytä tapahtuvan, ei ainakaan nopeasti. En täysin ymmärrä mistä kiikastaa. Eikö EU pysty pakottamaan jäsenmaataan? Puuttuuko poliittinen tahto? Maksaisiko liikaa?

Dessu kunnioittaa suuresti vapaaehtoisihmisiä ja -järjestöjä, jotka ovat tulleet apuun. Mutta vapaaehtoistyöhön liittyy periaatteellinen ongelma.

Äskettäin luin lehdestä, että joukko amerikkalaisia miljardöörejä on luvannut lahjoittaa puolet omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Microsoftin omistaja Bill Gates taisi olla aloitteentekijä. 

Hyvä niin, oikein hyvä. Mutta toisaalta…

Kaikkialla länsimaissa on vahva poliittinen trendi alentaa veroja. Britannian uusi konservatiivinen pääministeri on tässä erityisen aloitteellinen. Ruotsin vaalitulos ennakoi samaa asennetta. Gallupit lupailevat samaa Suomeenkin ensi kevään vaaleissa. 

Verojen alentamisen kääntöpuoli on, että valtio selviäisi vähemmällä rahalla, kun vapaaehtoiset - toivottavasti - alkaisivat yhä enemmän hoitaa valtiolle perinteisesti kuuluvia asioita.

Ei nykyäänkään valtio kaikkea hoida. On uskonnollisia yhteisöjä, vapaaehtoistyötä tekeviä järjestöjä ja monenlaisia idealisteja ja filantrooppeja, jopa yksityisiä yrityksiä ja armeija, jotka osallistuvat avun keräämiseen. Tarvitsijoita riittää Suomessakin leipäjonoista sotaveteraaneihin, lastenkodeista yksinäisiin vanhuksiin.

Sekö on tavoite, että yhä suurempi osa Suomen ja maailman inhimillisestä hädästä hoidettaisiin hyväntekeväisyyden kautta niin, että avun saisivat ne, joille lahjoittaja haluaa avun antaa? Valtioille nämä miljardöörit eivät rahojaan lahjoita, vaikka se olisi ainoa, joka pysyisi demokraattiseen harkintaan avun suuntaamisessa. 

Yhteiskunnan rakenteet saavat heikentyä ja tuottaa uusia köyhiä ihmisiä niin, että yhä enemmän kurjuutta syntyy filantrooppien autettavaksi.

Verorahoja miljardimäärin säästyy näin pelastamaan vaikkapa kriiseihin itsensä pelaavia pankkeja. Eikö voisi ajatella, että pankkisutkit menisivät kuppi kädessä rautatieaseman nurkalle kerjuulle ja valtiot hoitaisivat ihmisten hätää?

Enkö enää osaa?

Dessu kuului lukiovuosinaan siihen porukkaan, jota opettajat kutsuivat nimellä ”takanurkan pojat”. Siis opettajien mieliharmit, joilla riitti häsläystä keskenään tunnit kaiket. Opiskelulle ei siinä huomiota riittänyt.

Vakavan opiskelun Dessu aloitti noin kuukautta ennen ylioppilaskirjoitusten alkua. Onneksi ei jäänyt viime tinkaan.

Niinpä kirjoitukset menivät varsin hyvin. Tuli useita laudatureja, ja paikka yliopistossa avautui ensi yrittämällä.

¤ ¤ ¤ 

Vielä varttuneessakin iässä kouluajat muistuvat mieleen kirkkaasti. Viime vuosina koulu on ilmestynyt usein uniin, myös painajaisiin. Toistuva kauhukokemus on ollut uni, jossa joudun yllättäen uudestaan ylioppilaskirjoituksiin. Pitäisi ikään kuin kylmiltään puolustaa laudatureitani.

Paniikki iskee, kun en osaa mitään, en sanan sanaa kielen kokeessa. Ruotsin kieli näyttää aivan vieraalta, se ei ole ruotsia ollenkaan. Tulen perusteellisesti nolatuksi.

¤ ¤ ¤ 

 Samantapaisia nolouden kokemuksia tulee joskus valveillakin. Dessu selaili äskettäin laajasta arkistostaan sitä mappia, johon olen säilönyt yliopisto-opintojeni tenttipapereita. Tuli vastaan useita sellaisia papereita, joissa kysytään aivan hämäriä juttuja. Kuvassa yksi sellainen. 

Nyt kylmiltään pistesaalis taitaisi jäädä niukaksi, ellen sitten kokeneen ja varttuneen kirjoittajan kyvyllä onnistuisi pyörittelemään näennäistietoja sen verran, että tentin tarkastaja vakuuttuisi.

Täytyy vain ihmetellä, mihin katosivat ne tiedot, joita ei koskaan ollutkaan.

Niin vähän on aikaa

Dessutom sättii välillä itseään holtittomista elintavoista. Sättiminen on onneksi pysynyt lempeänä ja ymmärtäväisenä, joten tapojen muuttumisesta ei ole juurikaan pelkoa.

Dessu on joissakin asioissa - ei kaikissa - kiitollinen siitä, että vanha ”kunnon” elämäntapa on jäänyt pois käytöstä, erityisesti kaupungeissa. Vanhassa agraariyhteiskunnassa noudatettiin sananlaskuihin kiteytyneitä viisauksia. Yksi niistä oli ”Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää”.

Dessu ei pärjäisi, jos sellaista normia pitäisi noudattaa. Talo häviäisi.

Dessu ei pääse illalla nukkumaan eikä aamulla sängystä ylös. Olen ns. yökukkuja. Maalla Längelmäveden kesässä se taipumus saavuttaa huippunsa. Kesäyössä Dessu jää kuljeskelemaan, katselemaan, kuuntelemaan, istuskelemaan, mietiskelemään, haaveilemaan, suunnittelemaan, aikomaan ja joskus harvoin jopa ryhtymään. Aamusta ei ole väliä.

Työkauden aikana Töölöntorin kulmalla pitää ryhdistäytyä, mutta vain hieman. Totinen yritys on päästä sänkyyn klo 02.00 mennessä. Dessu kiittää kaikkia tuntemiaan ja outojakin henkiolentoja siitä, on keksitty joustava työaika. Dessulla se joustaa joka aamu. Työpaikalla Vuoronvarausvirastossa asiasta ei ole tullut ongelmaa. Ovat varmaan tyytyväisiä kun välttyvät kärttyisältä äijältä.

Pysyvä epäilyni on, mahtaako maailmassa olla yhtään ihmistä joka nousee halukkaasti aikaisin lähteäkseen  töihin. Miten ihanaa onkaan kääntyä vuoteessa ja käydä nukkumaan toisella kyljellä ”vielä viideksi minuutiksi”. Varmistaakseni miellyttävän olotilan jatkumisen olen askarrellut yöpöytäni herätyskelloon erään pienen mutta tärkeän rakenteellisen innovaation.

Joutenolo on muutenkin aina ollut vahva puoleni. Se ilmenee mm. johdonmukaisena pyrkimyksenä hoitaa asiat vähällä vaivalla. ”Vie mennessäs, tuo tullessas” -periaate säästää monta turhaa askelta. On vanhan kansan viisauksissa hyviäkin.

Toisaalta ei ole mitenkään hohdokasta olla tekemättä mitään, jos ei oikeasti ole mitään tekemistä. Joutilaisuus maistuu hyvältä vain silloin, kun se on kiellettyä. Iltapäivätorkut kesken työpäivän - siinä on nautintoa.

Toisaalta Dessu väittää olevansa aika täsmällinen. Kun on jostain sovittu, Dessu ei myöhästy. En ole kuin se tunnettu kestoministeri, jonka sanotaan aina olevan äärimmäisen täsmällisesti puoli tuntia myöhässä joka paikasta, vaikka näyttääkin kulkevan aina puolijuoksua.

Mannapuuroa ja mansikkaa

Pirkanmaa on perinteisesti rauhallista seutua, mutta jopa siellä saattaa kesäisin esiintyä ukkosmyrskyjä. Tuli elokuun alun pimeä yö, kun salamointi valaisi etelänpuolisen taivaanrannan. Ukkonen nousi jostakin Roineen suunnalta. Sieltä se aina nousee, siitä minulla on vuosikymmenien kokemus.

Dessu oli saunonut ja istunut iltaa vanhan kaverinsa Hermusen kanssa. Hermunen on peto heittämään löylyä mutta silti ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri. 

Kylässä oli myös Sohvi, Brysselistä vaarilaan lomalle tullut kahdeksanvuotias tyttärentytär. Hän kuitenkin meni aikaisin nukkumaan eikä tiennyt mitään ukkosesta.

Hermunen ymmärsi heti salamoinnin huomattuaan, että nyt pitää hakea taskulamppu tai kynttilöitä esille. Insinöörin epäluottamus tekniikkaan taitaa olla suurempi kuin meidän tavallisten tallaajien. Oli syytä varautua sähkökatkoon. Umpipimeässä olisi vaikea löytää sisälle tupaan saati sitten oikeaa huonetta ja omaa sänkyään.

Dessu haki taskulampun mutta patterit olivat lopussa. Kynttilä löytyi mutta vain yksi. Lisäksi hain tulitikkuaskin ja kynttilänjalan. Se on kolmihaarainen, itse koulun veistotunnilla noin kymmenvuotiaana valmistamani. Pistin ne porstuan ovensuun hyllylle, sen löytää käsikopelolla, tulipa kuinka pimeää tahansa. 

 Ja pimeys tuli.

Ukkonen riehui aikansa ja meni sitten matkoihinsa. Jossain idempänä se aiheutti pahaa tuhoa, mutta meillä päin ei tullut suurempaa vahinkoa. Mutta siitä emme vielä yön pimeydessä tienneet.

Tuli aika mennä nukkumaan. Sähkö oli edelleen poikki. Vattenfallin miehet olivat varmaan metsissä etsimässä linjoille kaatuneita puita. Työ on varmasti vaikeaa pimeässä kaatosateessa.

Aamuyöstä muutaman tunnin nukkumisen jälkeen tuli äkkiherätys. Iso ääni. Ensimmäinen unensekaisen säikähdyksen isku oli, että nyt salama osui mökkiin. Mutta heti perään tajunta löysi vaihtoehdon. Ei ukkonen tuota tällaista ääntä. Jotain muuta on tapahtunut.

Sähkö oli palannut. Vattenfallin asentajat olivat löytäneet vikapaikan. Radio tuvan nurkassa oli pamahtanut päälle. Volyymi oli suurella, Sohvi oli sitä illalla kuunnellut ja sähkön katketessa se oli jäänyt päälle.

Joku lauloi radiossa ”Mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa…”

Aarretta etsimässä

Längelmäveden hellekesän vieraiden virrassa yksi oli erityisen odotettu. Hän tuli Brysselistä. Hänen nimensä on Sofia (”Sohvi”) ja ikää hänellä on kahdeksan vuotta.

Sohvi oli ensimmäistä kertaa yksin matkustanut vanhempiensa kotimaahan. Ennen Längelmävedelle saapumistaan Sohvi oli kaksi viikkoa toisen isoisänsä luona Kallaveden rannalla. Sieltä Roope-vaari haki tyttärentyttärensä juuri niinä päivinä, jolloin helleaalto laskeutui yllemme täydellä tehollaan.

Ilman hellettäkin Sohvilla oli julki lausuttu tavoite: hän haluaa uida Suomen jokaisessa järvessä. Kolmenkymmenen asteen paahde antoi idealle perusteita, vaikka Roope-vaarin Toyotassa onkin kelpo tuuletus.

Roope-vaari, joka on kaikkea kiirettä inhoava mies, hyväksyi toiveen. Matkareitti Kuopiosta Längelmäelle suunniteltiin niin, että ajetaan pikkuteitä ja pysähdytään jokaisella uimarannalla, joita reittimme varrella näkyviin tulee. Monta niitä tulikin, kun Kuopiosta köröteltiin kohti Jyväskylää. Uimapuvut eivät ehtineet kuivua ennen kuin kastuivat taas. Roope-vaari itsekin - vanha uimamaisteri - ui jokaisella pysähdysspaikalla.

Kuopion torilta oli molemmille ostettu hellehattu. Se johdatti matkalaiset kaksiääniseen yhteislauluun uimarantojen välitaipaleilla. ”Isoisän olkihattu” on niitä lauluja, jotka Roope-vaari osaa ulkoa ja Sohvi oli nopea oppimaan.

Jyväskylässä syötiin ja käytiin taas uimassa. Tuomiojärvi on Roope-vaarin kotijärvi, jossa hän ui jo pikkupoikana. Kerroin Sohville juttuja niiltä ajoilta. Sitten matka jatkui. Poikkesimme uimarantojen lisäksi kahteen vanhaan puukirkkoon - Petäjävesi ja Keuruu - katsomaan, olisiko ovella vaivaisukko. 

Perille saavuttiin iltahämärissä. Vaikka monessa järvessä olimmekin uineet, totesimme, että muutama Suomen järvi jäi vielä uimatta. Ensi kesänä sitten.

Längelmäveden kaksiviikkoisen merkittävin tapahtuma oli yöretki saareen. Roope-vaari toimi soutuveneen kapteenina virka-aseman mukainen virkalakki päässä. Matkasimme veden yli pienelle saarelle teltta ja ylenpalttiset eväät mukanamme. Lisäksi mukanamme oli salaperäinen aarrekartta, joka antoi aiheen olettaa, että saarella on muinaisten merirosvojen piilottama aarre.

 Teltta pystytettiin, nuotio sytytettiin, herkullisia eväitä syötiin ja sitten alettiin tutkia karttaa. Se oli vaikeaselkoinen, mutta vähitellen pääsimme oivallukseen, mistä kannattaa etsiä. Vaivalloisten etsintöjen tuloksena aarre todella löytyi saaren rannan kivenkolosta. Ja sattui niin onnellisesti, että siellä oli juuri sellainen kaulakoru, jollaista Sohvi oli aina toivonut.

Sen kunniaksi syötiin lisää herkullisia eväitä. Sitten mentiin telttaan nukkumaan.

¤ ¤ ¤ 

Kun loman lopussa ajoin Sohvin Vantaan lentokentälle, lauloimme taas ”Isoisän olkihattua” mutta uimassa emme poikenneet. Päätimme soutaa saareen taas ensi kesänä. Siellähän saattaa olla enemmänkin aarteita.

Urkki 110 v

Katsoin äsken Teemalta arkisto-ohjelmia Kekkosesta, nyt kun syntymästä on 110 vuotta. Mies ehti moneksi. Minäkin tapasin kaksi kertaa

 Dessu on Kekkosen ajan lapsia. Ei ole muita oikeita presidenttejä. Kekkonen hoiti asiat, miehessä oli munaa, suksi luisti ja homma sujui - uskoakseni myös rock´n roll.

Hautajaispäivänä seisoin suuren väkijoukon seassa presidentinlinnan edessä, kun hautajaissaatto pysähtyi hetkeksi. Siitä kuva.

¤ ¤ ¤ 



Aikakausi on nyt toinen. Kaikki muuttuu. Tuttu historianopettaja näytti kopion oppilaansa koepaperista.
Oli historian koe. Kysyttiin Kekkosen aikakautta.

” Urho Kekkonen oli Suomen presidenttinä melkein koko Jää-kauden ajan, mutta hän tuli vanhaksi ja tukka oli lähtenyt päästä. Hän suojeli Suomea itäänpäin ja katsoi uteliaasti länteenpäin mutta ei voinut mitään, vaikka oli reipas mies ja hiihti ja kävi saunassa muiden presidenttien kanssa. Jää-kausi suli pois Neuvos-liiton ja USAn väliltä aika pian kun Kekkonen oli kuollut ja ne ovat taas ystävällisissä väleissä."

Hyviä päiviä

Dessu on jälleen töölöytynyt kahdeksan längelmävetisen päivän jälkeen. En saata kauniimmin sanoa: olivat hyviä päiviä.

Päivänkulussa oli kolme elementtiä: liiterityöt, kirjoitustyöt ja saunominen.

Liiterityöt tarkoittivat ensin viimekesäisten koivuklapujen pilkkomista ja pinoamista liiteriin. Ensi kesää varten kaadoin rannan lepikkoa ja pajukkoa, karsin oksat, raahasin rangat liiterin eteen, sahasin metrin pätkiksi ja pistin pinoon. Muutama paksumpi koivukin tuli mukaan.

Kirjoitushommat sijoittuivat siihen hetkeen, jolloin hämärä jo maille hiipi. Nettikirjoittelusta pysyin visusti poissa, sen sijaan sepittelin perusteita Vuoronvarausviraston ensi vuoden budjettiin ja laadin kansainvälisen projektiemme tavoitteita. Dessu myöntää olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän voi tehdä merkittävän osan virkatyöstään ilman velvollisuutta olla paikalla virastossa. Kunhan valmista tulee, mies voi sijaita missä tahtoo tekstejä kirjoittaessaan. Ja valmista tuli, vaikka mies sijaitsi kaukana Pirkanmaalla.

Saunominen sijoittui yön pimeyteen, myrskylyhty vain valaisi pihaa. Vilvoittelu tapahtui laiturilla istuen - pitkään ja hartaasti pimeyttä yksinäisyydessä aistien. Siinä on pyhyyden häivähdys sellaisena kuin minä sen ymmärrän. 

Kahtena iltana saunomaan tuli myös naapurin isäntä. Silloin jäähdyttelyyn kuului myös kuulantyöntö - se on vanha perinteemme. Pimeys tietenkin häiritsi: kuulan löytäminen heinikosta oli vaikeaa ja putoamiskohdan löytäminen mahdotonta. Kisan voittajaa ei saatu selville, mutta väliäkö sillä. Dopingtesteistä ei kuitenkaan ollut pelkoa.

¤

Laiturilla yksin yössä istuessaan Dessu taas kerran mietiskeli elämänsä kulkua. Miten ihmeessä hänestä on tullut päällikkö stressaavaan helsinkiläisvirastoon? Nuorena haaveet veivät aivan toisaalle. Dessu halusi tulla tukkijätkäksi.

Suomi-filmit selvästikin ohjasivat ammattihaaveita. Niissä laulu raikui ja haitari soi ja romantiikkaa riitti rannoilla. Oli Humu-Pekkaa ja riiustelua. Helismaa ja kumppanit taisivat olla sukupolveni vaikuttajayksilöitä.

 Ei tullut Dessusta tukkijätkää, mutta läheltä liippasi taas Längelmäveden liiterissäni. Syntyi puupino. Virastossa istumisen vastapainoksi sellaisen työn kokemus on lähellä taiteen tekemisen kokemusta.

Andrej Tarkovski sanoi jossain, että ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu. Vahvistan ajatuksen.

Kun puupino syntyi ja kasvoi, siinä on luovuutta, omilla käsillä tekemistä, valmiiksi saattamista. Tuli tyrnevä olo, kun valmista katselin.

Ketsuppikepponen

Dessulla oli hiljattain ilo osallistua työkavereiden kanssa juhlaan, jossa yhdistyivät laidunkauden päättäjäiset ja tilaisuuden viehättävän emännän läksiäiset Vuoronvarausvirastosta. Hän siirtyi syyskuun alusta merkittävään yliopistovirkaan.

Juhla vietettiin pienellä porukalla emäntämme kesäpaikassa Etelä-Savossa. Oli vielä helle, mutta jo pimeä yö. Oli suunnilleen täysikuun aika. Tilaisuuden huipentuma oli kylpeminen ikivanhassa savusaunassa ja sen jälkeinen kuutamouinti.

Saunan jälkeinen tarjoilu tapahtui tunnelmallisessa huvimajassa myrskylyhtyjen loisteessa. Tarjoilu oli tyylikkäästi salaattipitoinen, olihan joukko naisvaltainen, kuten virastommekin. Mutta meille kahdelle mukana olevalle äijälle oli huomaavaisesti varattu äijäruokaa, sitä suomalaisperinteellistä. Sitä nimitettiin Rosvo-Roopen dieetiksi (”…söivät mitä saivat ja joivat tuutingin…”) 

Dessu otti Rosvo-Roopen ruokaa vain vähän ja paljon salaattia, aivan niin kuin Eeva-lääkäri on ohjeistanut. Ja santsauskierroksellakin aivan vähän, pikkiriikkisen verran. Mutta silloin Dessulle tapahtui pieni vahinko. Hänhän on tunnettu rähmäkäpälä, kuten joissakin viime talven blogikirjoituksissani olen tunnustanut.

 Äijäruokaa sisältävälle lautaselle oli tietenkin syytä lisätä mausteita, mm. ketsuppia. Dessu otti ketsuppipullon, avasi korkin, käänsi alassuin, ravisteli ja pusersi. Ei tullut mitään.

Dessu ravisti kovemmin ja pusersi. Ei tullut vieläkään mitään. Jotenkin tukossa?

Dessu ravisteli oikein voimalla ja pusersi. Nyt tuli. Äänikin tuli, se tuttu ketsuppipullon ääni, aika kiusallinen.

Tähtäin oli ravistelussa mennyt sentin pari harhaan. Pullo pruikkasi suoraan syliin, vaaleille kesähousuille. Sekös nauratti seuralaisia. 

Emäntämme kiirehti ottamaan rullasta talouspaperia pyyhkiäkseen tahran. Viime hetkellä hän kuitenkin jarrutti, kun tajusi, missä kohdassa tahra oli. - Autanko…?

Seurueesta joku yllytti: ”Joo joo, käy kiinni, kyllä Dessu tykkää.”

Huonot kengät

Dessu yritti kesällä aloittaa kuntoilun Längelmäveden rantatiellä ja metsäpoluilla. Keväällä tuli Eeva-lääkäriltä sellainen käsky.

Kuntoilu tarkoittaa minulle kävelyä, ei juoksua. Nuorena olen kyllä treenannut juoksuakin, aluksi keskipitkiä matkoja, mutta siitä ei tullut mitään. Vastaan tuli puolen kilometrin kohdalla kuolemaa enteilevä puuskuttaminen, ja matkanteko loppui siihen.

Pikajuoksu sujui paremmin mutta ei loistavasti sekään. Kavereiden kanssa harjoiteltiin, sekuntikellokin oli käytössämme, joten ilmapiiri oli suotuisa suurille saavutuksille. Mutta kun 100 metrin tulokseni juuttui ilmeisen pysyvästi noin kuuden sekunnin päähän lajin maailmanennätyksestä, motivaatio alkoi hiipua. Toisaalta eihän kuusi sekuntia ole ollenkaan paljon. Lähellä maailman huippua oltiin…

Vuonna 1962 tuli uusi laji, seiväshyppy. Suomen pojat innostuivat Pentti Nikulan maailmanennätyksestä ja pystyttivät tellinkejä kotipihoihin. Kasa sahanpuruja toimi pehmusteena. Laji on teknisesti vaikea ja raja tulee siinäkin vastaan aika alhaisissa korkeuksissa, jos ei ole osaavaa valmentajaa ohjaamassa. Luontaista lahjakkuutta se myös vaatii, kuten kaikki lajit. Meillä Jyväskylän pojilla raja tuli vastaan jossain kahden ja puolen metrin paikkeilla, ja niin varmaan kaikkialla muuallakin. Eikä meillä tietenkään ollut lasikuituseivästä niin kuin Nikulalla vaan urheiluliikkeestä ostettu kolmimetrinen bambuseiväs. Tulokseen vaikutti myös sahalta saatu puurima. Se oli pysyvästi keskeltä reilusti notkollaan.

Lahjakkuus, ruumiinrakenne, taipumus - niitä urheilussa pitää olla, muutoin laji ei luonnistu. Suomalaisen miehen perusformaatti on lyhytjalkainen ja tukeva. Tämä päti nuoreen Dessuunkin, ja niinpä juoksu- ja hyppylajit eivät kovin hyvin luonnistuneet. Sellaisella rakenteella taipumus viittaa heittolajeihin.

Keihäänheitto on yhtä helvettiä, sitä tekniikkaa ei opi. Keppi lähtee aina lentoon huonossa asennossa. Tämän sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuulantyöntö on toista, se sujuu tekniikasta suuremmin piittaamatta, kun riski mies voimalla runttaa. Kuulantyönnöstä onkin tullut vakiolaji kesäasunnollani Hiljaistenmiestenlaakson rantaniityllä. Kun äijien kesken pidämme saunailtoja, jäähdyttelytauolla pulahdamme ensin järveen, sitten otamme dopingia ja työnnämme kuulaa. Hyvä laji, siihen minullakin on luontaisia taipumuksia.

Jos luontaiset taipumukseni kehittyvät edelleen samaan suuntaan, ennen pitkää tulee harkittavaksi, siirtyisinkö harrastamaan sumo-painia.

Mutta miten kävi kesän kävelykuntoilulle? Voinko kertoa Eeva-lääkärille, että tapahtui hänen tahtonsa?

Alkukesä näytti lupaavalta. Olin juhannukseen mennessä kymmenkunta kertaa lenkillä. Mutta jalat alkoivat kipeytyä. Ensin tuli askelluskipua jalkapohjan kaareen, sitten nilkkaan, sitten akillesjänteeseen. Meno muuttui kivuliaaksi. Jatkoin kuitenkin, mutta sitten alkoi tulla kipua pohkeeseen. Penikkatauti?

 Soitin tutulle fysioterapeutille ja selitin oireet. Hän kysyi heti, millaiset kengät minulla oli. Selitin. Tuomio oli yksiselitteinen. Aivan kelvottomat. Ei vanhoilla kävelykengillä pidä lähteä treenaamaan.

Huonot kengät pilasivat vakavan yritykseni. Ostin uudet, ohjeiden mukaiset. Kalliit. Mutta sitten tuli helle eikä helteessä jaksa.