Eilen
kirjoitin kilpailuvietistä. Väitin, että minulta se puuttuu.
Kommentissa
tuntematon kirjoittaja kysyi näin:
"Jos kilpailuvietti ei ole
sinua vienyt elämässä eteenpäin - niin oletko miettinyt mikä? Ei kai sentään
kateus?"
Harvinaisen
osuva kysymys. Pisti miettimään.
Kysyjän
lähtöoletus on oikea: olen päässyt elämässä eteenpäin. Vaatimattomista oloista
lähteneenä tunnen tehneeni ns. luokkaretken. Voin pitää itseäni monella tavalla
hyväosaisena. On ylempi korkeakoulututkinto, arvostettu ammattiura,
päivääkään en ole ollut työtön, talous on kunnossa.
Minä
olen siis pikemminkin kadehtimisen kohde. En kylläkään ole huomannut, mutta eihän
sellaista huomaa.
Olenko
ihan oikeasti välttynyt kilpailulta?
En
ole koskaan hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin, vaikka maisterin-tutkintoni
ei ollut vielä aivan valmis. Suostuin ja siihen jäin yli 30 vuodeksi. Ei
merkkiäkään kilpailusta työpaikan saamiseksi.
Uralla
etenemiseen oli useita tarjouksia, mutta niistä kieltäydyin. Tunsin viihtyväni
siinä tehtävässä, missä olin. Työnantajani toimintavisioon sen sijaan en ollut
tyytyväinen. sillä en oppinut koskaan arvostamaan sitä oheispuuhastelua, mikä
pyöri lähipiirissä. Oppositioasenteeni ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän
työnantajaani. En tainnut olla riittävän aggressiivinen.
Voi
kyllä olla, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin tehnyt samaa työtä
jonkun toisen työnantajan palveluksessa. Mutta kilpailua en näe tähän
liittyvän. En koskaan hakenut uutta työpaikkaa, vaikka niitä oli tarjolla.
(Kerran hain kyllä määräaikaista yliopistotyötä, mutta tavallisella maisterilla
ei ollut mahdollisuutta kun tohtoreitakin riitti.)
Entä
se kateus? Olenko tuntenut sitä?
Kun
oikein tarkasti harkitsen, täytyy myöntää, että kyllä. Mutta se ei liity uralla
menestymiseen.
Olen
tuntenut kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla on suurempaa taiteellista
lahjakkuutta kuin minulla itselläni.
Olen
työni puolesta ja muutenkin päässyt tutustumaan huomattavaan määrään eri alojen
taiteilijoita, kirjailijoihin, teatteri- ja elokuvaväkeen, kuvataiteilijoihin,
muusikoihin. Olen läheltä nähnyt kehittyvää nuorta lahjakkuutta. Olen nähnyt,
miten lahjakkuus yhdistettynä intohimoiseen työntekoon on johtanut
onnistumisiin.
Minulta
itseltäni se ei onnistunut, vaikka nuorena yrittelin. Siitä olen tuntenut
kateutta.
3 kommenttia:
Ei elämässä menestymiseen tai edistymiseen todellakaan tarvita mitään kilpailuviettiä tai kateutta. Ennemminkin niiden puutetta, sanoisin jopa. Onnellisinta tietysti on, jos voi tehdä mielityötään, sellaista jota muuten kumminkin harrastaisi, ja tietysti erityisen miellyttävää on vielä sekin ettei työpaikan saamisesta tarvitse taistella. Meillä näköjään on samanlainen menneisyys, se että työpaikat on saatu pyytämättä ja työn antajan omasta halusta. Menestys tulee siitä että tekee työnsä hyvin. Kumpikaan meistä ei myöskään näytä olleen konformisti. Se saattaisi osoittaa, että samanlaisuuden / tasapäisyyden vaatimus työyhteisöissä ei välttämättä ole niin suuri kuin joskus arvellaan.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että sattumalla oli valtava merkitys. Esimerkiksi näin:
Että sattui olemaan vanhemmat, jotka jaksoivat kannustaa ja maksaa lukukausimaksuja, vaikka murrosikäinen pisti aivan ranttaliksi koulunkäynnin ja jäi luokalle.
Että sattui lukiossa innostava sijainen juuri siihen tärkeään aineeeen.
Että sattui tapaamaan kapakassa oikean henkilön, joka pyysi töihin, vaikka ei ollut vielä valmis.
Että sattui olemaan Helsingissä juuri sinä päivänä.
Että talossa sattui vapautumaan juuri sopiva virka juuri sopivalla hetkellä.
Jääkiekon puolelta kerrotaan, että hyvän pelaajan laukoma kiekko lipsahtelee vahingossa maaliin useammin kuin huonon pelaajan laukoma...
Lähetä kommentti