Iäkäs
sukulaismummo, jota käyn silloin tällöin tervehtimässä vanhainkodissa, pelkää
rahojensa puolesta. Hän epäilee, että hänen nukkuessaan huoneeseen tulee joku
etsimään hänen rahapiiloaan. Niinpä hänen pitää yrittää pysyä valppaana. Hän
tarkastaa piilon joka päivä - välillä monta kertaa päivässä.
Minä pidän
hänet rahoissa: vien mennessäni muutaman kympin ja autan niiden
piilottamisessa. Vastineeksi hän kirjoittaa minulle tilillepanokuitin, jonka
vien pankin maksupalveluun. Minuun hän luottaa niin paljon, että uskaltaa
näyttää tilinsä numeron.
Kulutus on
pientä: välillä ei piilokätköstä ole otettu euroakaan, välillä sieltä on otettu
pieniä summia, vaikkapa kotiparturin käyntiin. Ongelma on siinä, että mummo ei
aina muista, mihin tarkoitukseen rahaa on tarvittu. Silloin herää epäily, että
öinen hiippailija on löytänyt vaatekaapin hyllyllä sijaitsevien alushousujen
lahkeessa sijaitsevan rahakätkön ja vienyt sieltä puuttuvan summan.
Laskuja
hänelle tulee, ja niiden maksamiseen pitää kirjoittaa nimi ja tilin numero.
Siinä onkin vaikea kohta. Mummon käsi vapisee sen verran, että hän ei pysty
pitkää numerosarjaa pieniin ruutuihin kirjoittamaan. Siihen tarvitaan hoitajan
apua. Mutta mummo ei halua paljastaa hoitajille tilinsä numeroa. Hänellä on
sellainen käsitys, että jos hoitaja tietää tilin numeron, hän pystyy käyttämään
tiliä kuin omaansa.
Vakuuttelu
ei auta. Mummo on lukenut lehdestä varoituksia, että tietokoneet ovat
huijareita täynnä, erityisesti pankkiasioissa. Sellaisessa pelissä menettää
äkkiä rahansa. Minkäänlainen nettipankki ei tule kuuloonkaan. Hän haluaa
kirjoittaa nimensä laskuun, ja sitten joku hoitajista lähteköön viemään sen
pankin konttoriin, ja siellä kassaneiti maksaa sen suoraan laskun lähettäjälle -
ilman tietokoneita.
Tässä
asiassa minä olen joutunut turvautumaan vilppiin, sillä en minä ehdi juosta
siellä joka laskua hoitamassa. Olen salaa ja luvatta antanut vanhainkodin
toimiston tietoon mummon tilinnumeron. Siellä he hoitavat laskulapun maksupalveluun
- eikä tehdä tästä nyt numeroo!
* *
*
Huomenna
aion ohi ajaessani poiketa taas mummoa moikkaamassa. Tarkistin, että
lompakossani on muutama kymppi vietäväksi alushousujen lahkeeseen. Ihmettelin -
taas kerran - että lompakkoni on tolkuttoman paksu.
Kolikkolokero
on niin täynnä, että sinne ei mahdu edes viisisenttinen. Täynnä se on ollut iät
ajat, kolikkoja ei tule koskaan käytetyksi, ne ovat niin vaivalloisia. Eipä
ihme: löydän kolikkojen seasta aika monta ruotsalaista kolikkoa. Milloinkahan kävin
viimeksi Ruotsissa? Lisäksi löydän lokerosta kameran muistikortin ja kolme
pientä patteria, sellaisia joita käytetään pienissä vehkeissä, led-lampuissa,
kuulokojeissa ja muissa. En pysty muistamaan, mihin käyttöön olen patterit
aikonut ottaa.
Lompakossa
on myös paljon kuitteja, ravintoloista, bensa-asemilta, ruokakaupoista. Ja
sitten on jäsenkortteja, joita en ole koskaan käyttänyt.
Pois
kaikki turhat ja vanhentuneet.
Huomaan,
että vanhainkodin mummon vaikutus tarttunut minuun. En voi noin vain heittää
kortteja roskiin. Tunnistetiedot eivät
saa jäädä näkyviin. Kortti on leikattava moneen osaan, niin että nimi ja numero
katkeavat.
Kuvassa
korttisilppua. Yhdessä näkyy pätkä nimeä, toisessa pätkä numeroa, missään ei
kokonaista. Ettepä, hyvät lukijat, pääse käyttämään korttejani, vaikka kuinka
yrittäisitte.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti