tiistai 11. syyskuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 7

 

Kohde 7: Linnanmäki  

Sattuneesta syystä - jota en tässä käy tarkemmin selvittelemään - jouduin kohta maalta palattuani käymään Linnanmäellä. Se on paikka, jota inhoan. Olen joutunut monissa huvipuistoissa käymään, Tampereen Särkänniemessä, Kouvolan Tykkimäellä, Tukholman Gröna Lundissa. Sama asenne koskee kaikkia.  

Arvelen inhoni alkusyyksi harmillista tapausta Gröna Lundissa joskus 70-luvun alussa. Minulla oli nätti tyttö kierroksessa. Ensin oli käyty juomassa tuopillinen, sitten ajettiin lemmentunnelissa joutsenten selässä, sitten käytiin tuopillisella, sitten ajettiin vuoristoradassa ja sen lopussa iski pahoinvointi, molemmille.  

Minkäänlaiseen vemputtimeen tai hölskyttimeen en ole sen koommin suostunut menemään. Katson maasta, kun muut menevät. Katsominenkin tekee häijyä.  

Linnanmäelle on rakennettu uusia vekottimia, entistä hirveämpiä. Jostain käsittämättömästä syystä jotkut - erityisesti nuoret - näyttävät nauttivan niistä.  Vielä käsittämättömämpää on, että jotkut fiksut ja järkevät ihmiset - sellaiset kuin sihteerini neiti B. - pitävät hölskyttämisestä. Minä en antanut ylipuhua itseäni vaan seisoin tukevalla maankamaralla ja katselin muualle. Kamerakaan ei tullut mukaan.  

Kuvassa Linnanmäki näkyy Töölönlahden yli Finlandia-talon viereiseltä kalliolta. Kauempaa katsoen paikka näyttää ihan siedettävältä.  

*   *   *   

Kirjoitussarjani "Kävelykierroksia Helsingissä" loppuu tällä kertaa tähän. Sarja voi jatkuakin, kunhan ehdin kävellä lisää kierroksia ja jos niillä löytyy uusia aineksia.  

Kierroksillani en ole katsellut mitään vanhaa, vaikka kierrosteni varrella sijaitsee vaikka mitä historiallista. Kyse ei ole arvostuksen puutteesta.  

Kyse on siitä, että olen halunnut katsella kotikaupunkiani uusin silmin. Olin kesän pois kaupungista, kokonaista kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii näköjään tapahtua valtavasti. Kuvaamiani kohteita ei ollut olemassa toukokuussa, kun poistuin paikkakunnalta. Osa oli rakenteilla, mutta ei valmiina.    

En siis voi väittää, että Helsingissä elettäisiin pysähtyneisyyden aikaa. Koko ajan tapahtuu. Mukaan ottamani kohteet sijaitsevat kaiken lisäksi lähellä toisiaan aivan ydinkeskustassa, melkeinpä vierekkäin. Uusia kaupunginosiakin on tekeillä: Jätkäsaari, Kalasatama. Länsimetro on tekeillä. Niitä en nyt kuitenkaan noteeraa, sillä niistä on vaikea näpätä havainnollista valokuvaa.  

Jos minä kohtaan hyvin tuntemassani kaupungissa näin monta uutta asiaa kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, voi vain kuvitella miten uudelta kaupunki tuntuukaan sille, joka Helsingissä harvoin. Minulle nämä ovat muistiinpanoja ensivaikutelmasta. Se unohtuu nopeasti, kun jokapäiväiseen ympäristöönsä tottuu.  

Henkilökohtaisten kokemusten ja muistojen säilyminen on kiinni siitä, miten onnistuu arkistoimaan oman menneisyytensä tärkeät dokumentit. Kirjat, valokuvat ja äänilevyt yleensä säilyvät, mutta millaisia jälkiä jää kokemuksista ja tapahtumista, joissa oli mukana.  

Suuri osa tietysti joutaa unohtuakin, ja jonkin verran saattaa olla sellaista, minkä unhoon jääminen on jopa toivottavaa. Mutta sitten on se nostalgiaa nostattava aines. Siitä ei yleensä ole jäänyt mitään muuta kuin pään sisällä kätköissä oleva aines.  

Onneksi on ihmisiä, jotka ovat tallettaneet aikakausien sisältöjä puolestamme. Niitä kutsutaan dokumenteiksi. Yhden sellaisen katsoin äsken Yle Teemalta. Tekijä oli Lasse Naukkarinen, jonka 70-vuotisjuhlaksi filmi oli valmistunut. Teoksen nimi oli "Olipa kerran utopia".   

Olipa tärkeä dokumentti, ainakin minun henkilökohtaisen elämäntaipaleeni muistojen kuvaajana. Vaikka filmi oli tekijänsä päiväkirjaa vuosikymmenten läpi, siinä oli paljon minullekin tuttua sieluntilaa ja asenneilmapiiriä 1960-luvulta eteenpäin. Tuntui, että tuossa minäkin olin mukana. 
 
 
 

 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Olin minäkin.

iisi



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...