Kohde 7:
Linnanmäki
Sattuneesta
syystä - jota en tässä käy tarkemmin selvittelemään - jouduin kohta maalta
palattuani käymään Linnanmäellä. Se on paikka, jota inhoan. Olen joutunut
monissa huvipuistoissa käymään, Tampereen Särkänniemessä, Kouvolan Tykkimäellä,
Tukholman Gröna Lundissa. Sama asenne koskee kaikkia.
Arvelen
inhoni alkusyyksi harmillista tapausta Gröna Lundissa joskus 70-luvun alussa.
Minulla oli nätti tyttö kierroksessa. Ensin oli käyty juomassa tuopillinen,
sitten ajettiin lemmentunnelissa joutsenten selässä, sitten käytiin
tuopillisella, sitten ajettiin vuoristoradassa ja sen lopussa iski pahoinvointi,
molemmille.
Minkäänlaiseen
vemputtimeen tai hölskyttimeen en ole sen koommin suostunut menemään. Katson
maasta, kun muut menevät. Katsominenkin tekee häijyä.
Linnanmäelle
on rakennettu uusia vekottimia, entistä hirveämpiä. Jostain käsittämättömästä
syystä jotkut - erityisesti nuoret - näyttävät nauttivan niistä. Vielä käsittämättömämpää on, että jotkut
fiksut ja järkevät ihmiset - sellaiset kuin sihteerini neiti B. - pitävät
hölskyttämisestä. Minä en antanut ylipuhua itseäni vaan seisoin tukevalla
maankamaralla ja katselin muualle. Kamerakaan ei tullut mukaan.
Kuvassa
Linnanmäki näkyy Töölönlahden yli Finlandia-talon viereiseltä kalliolta. Kauempaa
katsoen paikka näyttää ihan siedettävältä.
* *
*
Kirjoitussarjani
"Kävelykierroksia Helsingissä" loppuu tällä kertaa tähän. Sarja voi
jatkuakin, kunhan ehdin kävellä lisää kierroksia ja jos niillä löytyy uusia
aineksia.
Kierroksillani
en ole katsellut mitään vanhaa, vaikka kierrosteni varrella sijaitsee vaikka
mitä historiallista. Kyse ei ole arvostuksen puutteesta.
Kyse on
siitä, että olen halunnut katsella kotikaupunkiani uusin silmin. Olin kesän
pois kaupungista, kokonaista kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii näköjään tapahtua
valtavasti. Kuvaamiani kohteita ei ollut olemassa toukokuussa, kun poistuin
paikkakunnalta. Osa oli rakenteilla, mutta ei valmiina.
En siis
voi väittää, että Helsingissä elettäisiin pysähtyneisyyden aikaa. Koko ajan
tapahtuu. Mukaan ottamani kohteet sijaitsevat kaiken lisäksi lähellä toisiaan
aivan ydinkeskustassa, melkeinpä vierekkäin. Uusia kaupunginosiakin on
tekeillä: Jätkäsaari, Kalasatama. Länsimetro on tekeillä. Niitä en nyt
kuitenkaan noteeraa, sillä niistä on vaikea näpätä havainnollista valokuvaa.
Jos minä
kohtaan hyvin tuntemassani kaupungissa näin monta uutta asiaa kolmen kuukauden
poissaolon jälkeen, voi vain kuvitella miten uudelta kaupunki tuntuukaan sille,
joka Helsingissä harvoin. Minulle nämä ovat muistiinpanoja ensivaikutelmasta.
Se unohtuu nopeasti, kun jokapäiväiseen ympäristöönsä tottuu.
Henkilökohtaisten
kokemusten ja muistojen säilyminen on kiinni siitä, miten onnistuu arkistoimaan
oman menneisyytensä tärkeät dokumentit. Kirjat, valokuvat ja äänilevyt yleensä
säilyvät, mutta millaisia jälkiä jää kokemuksista ja tapahtumista, joissa oli
mukana.
Suuri osa
tietysti joutaa unohtuakin, ja jonkin verran saattaa olla sellaista, minkä unhoon
jääminen on jopa toivottavaa. Mutta sitten on se nostalgiaa nostattava aines.
Siitä ei yleensä ole jäänyt mitään muuta kuin pään sisällä kätköissä oleva aines.
Onneksi on
ihmisiä, jotka ovat tallettaneet aikakausien sisältöjä puolestamme. Niitä
kutsutaan dokumenteiksi. Yhden sellaisen katsoin äsken Yle Teemalta. Tekijä oli
Lasse Naukkarinen, jonka 70-vuotisjuhlaksi filmi oli valmistunut. Teoksen nimi
oli "Olipa kerran utopia".
Olipa
tärkeä dokumentti, ainakin minun henkilökohtaisen elämäntaipaleeni muistojen
kuvaajana. Vaikka filmi oli tekijänsä päiväkirjaa vuosikymmenten läpi, siinä
oli paljon minullekin tuttua sieluntilaa ja asenneilmapiiriä 1960-luvulta eteenpäin.
Tuntui, että tuossa minäkin olin mukana.
1 kommentti:
Olin minäkin.
iisi
Lähetä kommentti