keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Äijämeininkiä





Katsoin televisiosta elokuvan "Leppymättömät" (Unforgiven - ohj. John Huston 1959). En muista sitä ennen nähneeni.  

Päätös katsoa perustui suuriin tähtiin. Ohjaaja on yksi Hollywoodin kultakauden merkittävimmistä, samoin pääosien näyttelijät  Burt Lancaster ja Audrey Hepburn. Tällaisilta tekijöiltä voi odottaa paljon. Audrey kuuluu ikiaikaisiin suosikkeihini. Kukapa voisi vastustaa sellaisia teoksia kuin Kaunis Sabrina, Loma Roomassa, Nunnan tarina, Aamiainen Tiffanylla, Huhu, Funny Face ja Rakkautta iltapäivällä.  

Katsomispäätökseen liittyi myös epäröintiä. Westernit eivät ole koskaan olleet minulle mieleen. Miten Audrey pärjää Villissä Lännessä? Yksittäisiä poikkeuksia on, mutta genre on pysynyt minulle vieraana. En ole ymmärtänyt niihin liittyvää katsojien intoa. Villi länsi on amerikkalaista folklorea aidoimmillaan ja siitä on tehty valtava määrä kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia.  

Lajityypin katsojat ovat ymmärtääkseni valtaosin miehiä. Niinpä kai minunkin pitäisi olla innostunut, mutta kun en ole. Penseyteni syytä ja syntyä en osaa selittää. Karjapaimenet, intiaanisodat, rosvot, ryöstöt, pyssysankarit ja hirttäjäiset muut vakioainekset ovat laadultaan sen verran yksioikoisen totista meininkiä, että en jaksa innostua, sillä vivahteikkaampiakin lajityyppejä tiedän.  

Syntyipä siinä ristiriitaisia mietteitä, kun hentoinen Audrey ammuskeli isolla pyssyllä intiaaneja, latasi ja laukaisi, uudestaan ja uudestaan.  

Ei tämäkään elokuva saanut minua muuttamaan asennoitumistani lajityyppiin. Mieluummin katson Audeyta muissa rooleissa. Myös Huston on ansainnut maineensa kokonaan toisentyyppisillä teoksilla.  

*   *   *    

Tänään jaettiin pelikieltoja muutamille jääkiekkoilijoille, jotka olivat sikailleet. En osaa sanoa, olivatko riittäviä.  

Samoin kuin westerneihin, minulla on aika nurjamielinen asenne jääkiekkoon. Tai ei lajiin sinänsä, se oli ihan kelpo peli sellaisena kuin minä sen koin pikkupoikana Jyväskylän jääkentillä. Ammattilaistasolla se kuitenkin menee aivan liikaa bisnes edellä. Siitä vastenmielisyyteni.  

Olen käynyt jäähallin katsomossa tasan yhden kerran. Siitä on vuosia ja se kerta riitti. Tapahtuma oli kamala. Jäällä tapeltiin verissä päin ja humalainen katsomo mylvi kannustusta.   

Tuli vahva tunne, että tappelu oli parasta mahdollista myynninedistämistä. Seuraavien otteluiden kiinnostusarvo lisääntyi, pääsylippujen myynti kasvoi ja mainostajat riemuitsivat suurista katsojamääristä. Saman mekanismin luulen toimivan edelleen, riippumatta muutamien otteluiden pelikielloista ja muutaman sponsorin vetäytymisestä. Bisnes pyörii ja rahaa tulee.  

*   *   *    

Kuva on luvatta näpätty yksityiskohta Kalervo Palsan taulusta, joka oli kesänäyttelyssä Serlachiuksen Honkahovi-museossa Mäntässä pohjoisella Pirkanmaalla. Heijastuma taulun lasipinnassa vertautukoon erääseen toiseen heijastumaan, joka on viime päivinä herättänyt kohua. Kuvaa ei siis ole näpännyt kuvausryhmä eikä sitä ole näpätty myöskään Lumialla, vaan tavallisella taskukameralla. Heijastumassa näkyy maisema vastapäisestä valtavan kokoisesta salin ikkunasta: honkia kasvaa, niin kuin museon nimi ilmaisee. Kauempana mäenrinteen alapuolella on kaunis järvenranta.                                                                            

Mainiota kuvaa voi tarkastella suuremmassa koossa klikkaamalla sitä hiirellä.

 

 

Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...