Katsoin
televisiosta elokuvan "Leppymättömät" (Unforgiven - ohj. John Huston
1959). En muista sitä ennen nähneeni.
Päätös
katsoa perustui suuriin tähtiin. Ohjaaja on yksi Hollywoodin kultakauden
merkittävimmistä, samoin pääosien näyttelijät
Burt Lancaster ja Audrey Hepburn. Tällaisilta tekijöiltä voi odottaa
paljon. Audrey kuuluu ikiaikaisiin suosikkeihini. Kukapa voisi vastustaa
sellaisia teoksia kuin Kaunis Sabrina, Loma Roomassa, Nunnan tarina, Aamiainen
Tiffanylla, Huhu, Funny Face ja Rakkautta iltapäivällä.
Katsomispäätökseen
liittyi myös epäröintiä. Westernit eivät ole koskaan olleet minulle mieleen. Miten
Audrey pärjää Villissä Lännessä? Yksittäisiä poikkeuksia on, mutta genre on
pysynyt minulle vieraana. En ole ymmärtänyt niihin liittyvää katsojien intoa.
Villi länsi on amerikkalaista folklorea aidoimmillaan ja siitä on tehty valtava
määrä kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia.
Lajityypin
katsojat ovat ymmärtääkseni valtaosin miehiä. Niinpä kai minunkin pitäisi olla
innostunut, mutta kun en ole. Penseyteni syytä ja syntyä en osaa selittää.
Karjapaimenet, intiaanisodat, rosvot, ryöstöt, pyssysankarit ja hirttäjäiset
muut vakioainekset ovat laadultaan sen verran yksioikoisen totista meininkiä,
että en jaksa innostua, sillä vivahteikkaampiakin lajityyppejä tiedän.
Syntyipä
siinä ristiriitaisia mietteitä, kun hentoinen Audrey ammuskeli isolla pyssyllä
intiaaneja, latasi ja laukaisi, uudestaan ja uudestaan.
Ei
tämäkään elokuva saanut minua muuttamaan asennoitumistani lajityyppiin.
Mieluummin katson Audeyta muissa rooleissa. Myös Huston on ansainnut maineensa
kokonaan toisentyyppisillä teoksilla.
* *
*
Tänään
jaettiin pelikieltoja muutamille jääkiekkoilijoille, jotka olivat sikailleet.
En osaa sanoa, olivatko riittäviä.
Samoin
kuin westerneihin, minulla on aika nurjamielinen asenne jääkiekkoon. Tai ei
lajiin sinänsä, se oli ihan kelpo peli sellaisena kuin minä sen koin
pikkupoikana Jyväskylän jääkentillä. Ammattilaistasolla se kuitenkin menee
aivan liikaa bisnes edellä. Siitä vastenmielisyyteni.
Olen
käynyt jäähallin katsomossa tasan yhden kerran. Siitä on vuosia ja se kerta
riitti. Tapahtuma oli kamala. Jäällä tapeltiin verissä päin ja humalainen
katsomo mylvi kannustusta.
Tuli vahva
tunne, että tappelu oli parasta mahdollista myynninedistämistä. Seuraavien
otteluiden kiinnostusarvo lisääntyi, pääsylippujen myynti kasvoi ja mainostajat
riemuitsivat suurista katsojamääristä. Saman mekanismin luulen toimivan
edelleen, riippumatta muutamien otteluiden pelikielloista ja muutaman sponsorin
vetäytymisestä. Bisnes pyörii ja rahaa tulee.
* *
*
Kuva on
luvatta näpätty yksityiskohta Kalervo Palsan taulusta, joka oli kesänäyttelyssä
Serlachiuksen Honkahovi-museossa Mäntässä pohjoisella Pirkanmaalla. Heijastuma
taulun lasipinnassa vertautukoon erääseen toiseen heijastumaan, joka on viime
päivinä herättänyt kohua. Kuvaa ei siis ole näpännyt kuvausryhmä eikä sitä ole
näpätty myöskään Lumialla, vaan tavallisella taskukameralla. Heijastumassa
näkyy maisema vastapäisestä valtavan kokoisesta salin ikkunasta: honkia kasvaa,
niin kuin museon nimi ilmaisee. Kauempana mäenrinteen alapuolella on kaunis
järvenranta.
Mainiota
kuvaa voi tarkastella suuremmassa koossa klikkaamalla sitä hiirellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti