Rättisitikka

Rättisitikka

”Nostalgia on muistin laupiasta likiarvoisuutta”, sanoi kirjailija Riku Korhonen jossakin äskettäin. Voi se olla niinkin, mutta toivottavasti ei aina.

Elokuvassa ”Yö kuuluu rakkaudelle” (Louis Malle 1958) ajeltiin vähän väliä Rättisitikalla. François Truffaut´n ”400 kepposessa” (1959) Pariisin kadunvarsilla niitä seisoi joka kahvilan edessä. Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” -elokuvassa (1960) niitä näytti jo olevan Pariisi täynnä.

Kaikki nämä elokuvat on äskettäin esitetty televisiossa, ja ”400 kepposta” näyttää tulevan taas pikapuoliin.

Rättisitikka eli 2CV on Dessutomin muistin laupiaan likiarvoisuuden mukaan autojen mestariteos. Nostalgiani harminpaikka sijaitsee siinä kohdassa elämääni, jolloin tätä autojen taideteosta ei enää valmistettu.

Rättäri oli Dessun ensimmäinen auto. Ostin käytetyn ”sätkän” lukioaikojeni kesälomatienasteilla heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Sillä oli tyylikästä kurvata niiaillen lyseon pihaan.

Vallitsee kovin virheellinen käsitys, että nuoret neidot suosivat rajuja menopelejä ja niiden kuskeja. Ainakaan oman kokemukseni mukaan Jyväskylässä ”apinakiikku” ja sen kuski ei lukiolaistyttöjen suosiossa hävinnyt Datsuneille ja muille, joiden tehot riittivät vinguttamaan renkaita asfalttiin ja esittämään nelipyöräliukuja - tai ainakin niiden yrityksiä.

Erityisesti taide- ja runotytöt nousivat mielellään sätkän heijaavaan syliin, vaikka se ei sudi eivätkä renkaat käryä. Lähipaikkakunnan varuskunnan everstin tytär kuitenkin joutui kuulemaan isänsä pilkallisia kommentteja, kun isä oli yösydännä luurannut verhonraosta ja nähnyt, millaisella kulkupelillä tytär tuotiin kotiovelle.

Myönnetään - Sitikasta ei ole hyökkäysvaunuksi.

Etuovet aukesivat väärään suuntaan, vaihde oli kuin kävelykepin koukku, lasinpyyhkimien huiskinta tuntui nopeutuvan vauhdin kiihtyessä, alamäessä vauhti nousi lähelle satasta. Autoilun historian mukavimmat istuimet.

Millään muulla henkilöautolla ei olisi onnistunut isojen tavaroiden kuljetus. Kokemusta on: muuttokuorma Pasilasta Punavuoreen kulki. Katto rullalle ja takaluukku pois tieltä - ja massiivikaappi ja kirjoituspöytä kyytiin.

Tällaisilla mestariteoksilla Dessu ajeli pitkään ja kiersi monet kokoontumiset ja festivaalit. Yhteishenki oli osa kulttuuria. Kohdatessa oudotkin tutustuivat ja maantiellä vastaantulevalle vilkutettiin.

Rättisitikka hahmottuu näin jälkikäteen osaksi ranskalaisen elokuvan uuden aallon luomaa henkistä maisemaa ja eurooppalaista nuorisokulttuuria.

Toinen vähän samanlainen oli Tipparellu.