sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Casablancan lumo


Jos joku niin Casablanca ansaitsee nimityksen ”elämää suurempi elokuva”. Tänään se tuli taas televisiosta. Taas se piti katsoa, taas se teki vaikutusen aivan samoin kuin joskus kauan sitten ensimmäisellä kerralla.

Kylmät väreet hivelevät selän ohellä aivojen mielihyväkeskusta aivan kuin eroottinen kosketus, kun Ingrid Bergman astuu ensimmäistä kertaa Rickin kapakkaan. Teho perustuu - jo Aristotelen Runousopissaan korostamaan seikkaan - siihen, että katsoja tietää enemmän kuin kohtauksen henkilöt.

Katsoja tietää, tai ainakin aavistaa, että tulossa on kohtaaminen, jossa on paljon vanhaa latausta. Kohtaus etenee vähitellen hivuttamalla. Siinä käytetään samaa hitaan etenemisen nautiskelua kuin kuopiolaisen jääkiekkojoukkueen lentävässä lauseessa ”älä laakase, naatitaan!”.

Ensin tulee musiikki, kaikkien sentimentaalisten laulujen isoäiti, As Time go by. Siinä tuoksuu neworleansilainen karkeakurkkuinen musta jazz, melankolisen itsesäälinen whiskyhumala hämyisessä tupakansavuisessa kellariklubissa. Siinä tuoksuu kadotettu onni, jonka soisi palaavan.

Sitten tulee lähestyminen mutta ei vielä havaintoa siitä, kuka lähestyy.

Sitten tulee tunnistava katse.

Ingrid Bergman, Ruotsin toiseksi suurin lahja maailman elokuvakulttuurille, on osassaan loistava. Ainakin jokainen mieskatsoja osaa eläytyä Humphrey Bogartin menetyksen tuskaan ja uuden mahdollisuuden epäröintiin. Takautuma Pariisissa koettuun lyhyeen onneen on näyttelijätaidon mestarinäytteitä.

Yhteinen ajelu Pariisissa avoautossa Ingridin tukka hulmuten tekee pienin elein suuren vaikutuksen. Lähikuvan ilmeissä näkyy nuoren rakastumisen onni ja tulevaisuudentoivo. Muuta ei tarvita. Katsojalla on mihin samastua.

Yleensä yrmeä Bogart onnistui kerrakin näyttämään onnelliselta. Hän hymyilee ja on täynnä valoisuutta kuin murrosikäinen poika palattuaan ensikuhertelultaan ja saatuaan luvan tulla toistekin.

Mutta paha maailma jyrisee taustalla ja lähestyy. Katsojalla on siinäkin mihin samastua. Toisin näillä kahdella erityisen paha maailma, pahempi kuin useimmilla samastujilla. Se erottaa rakastavaiset. Tämäkin useimmille katsojille tuttu kokemus omasta menneisyydestä.

Sitten uusi kohtaaminen Casablancassa. Maailma on tullut hulluksi, ja menneet rakkaussurut ovat siinä myllytyksessä sivuseikka. Tai eivät kuitenkaan. Lataus on jäljellä.

Maailma on täynnä petosta, kieroilua, poliittista juonittelua ja väkivallan pelkoa. Vain kyynisellä asenteella voi selvitä. Vain viekkaimmat pärjäävät. Miten sellaisessa maailmassa voisi luottaa edes entiseen rakastettuun, joka hänkin petti keskellä kauneimpia odotuksia silloin kerran siellä Pariisissa.

Casablancan mestarillisuus syntyy erityisesti siitä, että siinä liittyvät yhteen yksilökeskeinen rakkausjuoni ja uhkaava historiallinen tositilanne. Ja samassa kapakassa istuvat sekä hyvä että paha, varstarintamies ja natsit. Ja jokunen epätoivoisesti puolueetonkin.

Ja lopun kuolematon repliikki: ”Luulenpa, että tämä on kauniin ystävyyden alku, Louis.” Siinä miesten välinen luotettava kaveruus - olkoonkin viekkaiden pelien pohjustama - nousee epäluotettavien ja hämmentävien naissuhteiden tilalle.

Katsokaa vain ympärillenne, nykyhetkessäkin.
- - - 
Tervehdin uutta lukijaa, Päiviä. Toivottavasti viihdyt. Huomaan, että olemme vanhoja tuttuja.

2 kommenttia:

Päivi kirjoitti...

Elämää suurempi elokuva, ehdottomasti! Casablanca on yksi niistä elokuvista, jonka soisi kuuluvan ehdottamasi elokuvakasvatuksen opetussuunnitelmaan.

Anonyymi kirjoitti...

Aivan samaa mieltä. Kaikki tässä mv-kuvassa on täydellistä.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...