Ässät ja ärrät

Mikään ei ole vaikeampaa kuin kirjoista luopuminen.

Tämän vanhan totuuden kohtasin taas kerran, kun aloin tutkia, löytäisinkö hyllyistäni tilaa parillekymmenelle uudelle kirjalle, jotka ovat pitkään sijainneet työhuoneeni pöydällä ja lattialla. Hyllytilaa ei ole ainoallekaan. Jotain pitäisi ensin heittää pois.

Päättäväisellä katseella hain hyllyistä sen näköistä kohtaa, jonka kimppuun armoa antamatta hyökkäisin. Kaunokirjallisuus sai tällä kerralla vapautuksen, sillä sitä olen viimeksi harventanut. Syyniin joutui nyt hylly, jonka laidassa lukee Kielitiede. Se on saanut kauan pysyä koskemattomana.

Ja mikäpä kirja osui ensimmäisenä käteeni!

Fonetiikan oppikirja melkein puolen vuosisadan takaa. Muistot alkoivat vyöryä. Tämän oppikirjan ja siihen liittyneen harjoituskurssin suoritin 1972 Tukholman yliopistossa, ja se oli yksi elämäni hankalimmista kursseista.

Teoriapuoli kyllä sujui mutta käytännön harjoitukset eivät. Kielistudiossa yritettiin oppia itse tuottamaan mallin mukaan monenlaisia vieraita äänteitä. Erityisen hankalia olivat ruotsalaiset murreäänteet sj ja r. Aivan toivottomaksi meni tuottaa omassa kurkussaan äänne "sydsvensk skorrande r.

Ranskalainen r sujui paremmin. Riikinruotsalaisille kurssikavereille muistan opettaneeni tauolla aitosuomalaisen Ruotsissakin kuuluisan r-pitoisen kirosanan oikeaa ääntämistä. Jostain sitten tuli idea kokeilla, miltä maistuisi yhdistää hienostunut ranskalainen r tähän alkuvoimaiseen suomalaiseen kirosanaan.

Kaikkihan toki tietävät Edit Piaf -tyylisen "Pigalle-r-konsonantin", sen, joka alkaa hiljaisena hyrinänä jossain syvällä sappikivien seudulla ja vauhtiin päästyään nousee ylös kurkkuun ja saavuttaa kaihoisan huipennuksen lauetessaan, l´amourrrrr. Mutta kuinka moni on kokeillut tätä samaa suomalaisessa sanassa perrrkele? Minäpä olen, ja oikein riikinruotsalaisia opiskelijoita harjoitusaineistona käyttäen.

En tietenkään voi heittää pois kirjaa, johon liittyy näin värikkäitä muistoja. Jatkan kirjojen harvennusta joskus toiste. Ensin kuitenkin luen tämän kirjan läpi kerratakseni vanhoja taitoja. Kuvassa teoriaa juuri ässään ja ärrään liittyvistä kohdista.

 

 

Synkkää aikaa 2

On yö, kello on yli kaksi. Ulkona on pimeää. Tori on tyhjä, mitään ei ole tekeillä. Synkäksi ajaksi tätä voi sanoa, Brechtiäkin muistaen. Korona ja kaikki, vaikka siitä Brecht ei tiennyt.

Tänä yönä synkkä aika joko hieman hälvenee tai sitten synkistyy entisestäänkin. Tai sitten sekä hälvenee että synkistyy. Tieto suunnasta alkaa virrata televisiosta pienen hetken kuluttua. Aion katsoa.

Tämä kirjoitus on jatkokertomuksen kakkososa. Ykkösosa löytyy kohdasta 14. marraskuuta 2016. Sen kirjoitin neljän vuoden takaisesta yöstä, jonka vietin sairaalassa. Siellä koettiin potilaiden ja henkilökunnan yhteinen tyrmistys.

Siitä yöstä on suora yhteys tähän yöhön. Sama asia esillä taas.

Nämä välissä eletyt neljä vuotta ovat olleet täynnä tyrmistystä. Ei ole voinut muuta kuin silmät selällään toljottaa Amerikan meininkiä. Siellä on mennyt kaikki sekaisin.

On vaikea ymmärtää, miten siellä on tällaiseen tilanteeseen tultu. Miten niinkin suuri osa kansasta on innostunut tällaisesta menosta.

Presidentti on löytänyt vahvimmaksi tukiryhmäkseen valkoisen konservatiivikristillisen oikeiston. On vaikea ymmärtää ajatuksen kulkua, jolla juuri konservatiivikristityt ovat löytäneet tämän presidentin ihanteekseen, jos ei nyt ihan uudeksi messiaaksi niin vähän siihen suuntaan, jonka lumoamina uskomattomat riekkujaiset ovat lähteneet vauhtiin. Pyssyt kädessä liput liehuen kaikki salaliittoteoriat, litteän maapallot, rasismit, valehtelut ja kaikki.

Minun on mahdoton nähdä tässä rymistelyssä kristillisyyden häivääkään. Minulle, uskonnoista vieraantuneelle, kristillisyys kuitenkin näyttäytyy  eurooppalaisen sivistysvirtauksen ja kulttuurin perustana, kaikista kummallisista  outouksistaan huolimatta.

Tämä yönä sitten selviää, jatkuvatko riekkujaiset. Vai jääkö ratkaisu auki, entä voittajaksi julistautuminen, häviön tunnustaminen, entä ääntenlaskun meno sekasotkuksi. Pahimmillaan alkaa ties minkälainen katusota. Maailma pidättelee jännittyneenä hengitystään.

(Selvennykseksi, jos joku lukee tämän kirjoituksen vuosia myöhemmin eikä ymmärrä, mistä puhun. Yhdysvalloissa on tänään presidentinvaalit, ehdokkaina Donald Trump ja Joe Biden. Tilannetta kuvataan kiihtyneeksi. TV-lähetys ääntenlaskennasta alkaa klo 02.30, nyt kellon on muutamaa minuuttia vaille.)

Hyvä hämäämään

"Mitäpä turhaan selittämään sanomisiaan! Toisille ei tarvitse, toisille ei kannata."

Tämän viisaalta mutta hieman ylimieliseltä kuulostavan ohjeen olen kirjoittanut täällä ennenkin. Se on pätenyt  likimain kaikkeen sanomiseen, mielipiteistä vitseihin.

Nyt olen huomannut erehtyneeni. Joskus kannattaa selittää. Jos ei muille, niin minulle kuitenkin. Tuli nimittäin tilanne, jossa minä en ymmärtänyt vitsiä mutta kaikki muut näyttivät ymmärtävän.

Paikalla oli muutama korkeasti sivistynyt musiikin ammattilainen, niitä tuttavia kun minulla riittää. Minä olin ainoa moukka, jonka taidot riittävät vain Ukko Nooan soittamiseen pianolla yksisormisesti. Ja tällaisessa seurueessa kuunneltiin klassisen musiikin vitsiohjelmaa (tässä linkki).

Kaikkia nauratti niin, minulla korkeintaan hymynväre toisessa suupielessä. Siinä piti nopeasti ratkaista, teeskentelenkö tajuavani. Minähän olen tunnetusti hyvä hämäämään.

En teeskennellyt, sillä se ei olisi ollut uskottavaa. Sen verran hyvin siinä porukassa minut tunnetaan.

Sitten jälkeenpäin sain yksityisopastusta ohjelman ideoihin ja viittauksiin. Kyllä minulle kannatti selittää.

 

 

Salassa pidettävää

  

Olen huolestuneena seurannut muutama päivä sitten julkisuuteen tullutta tapausta, jossa psykoterapiafirmalta on varastettu potilastietoja ja ruvettu kiristämään niillä sekä firmaa että potilaita. Tätä kirjoitettaessa poliisi ei ole edennyt rikoksen tutkimuksissa.

 Minua henkilökohtaisesti tapaus ei kosketa, mutta tuttavapiirissäni on ainakin yksi, jota koskee. Tiedän kyseisen henkilön taustat ja ymmärrän, että niiden julkisuuteen pääseminen olisi ahdistusta aiheuttava asia. Kyseessä on sukupuolen korjaamiseen liittyvä hoito. Tähän asti suvaitsemattomuus on tullut eräiltä kristillismielisiksi itsensä ilmoittaneilta tahoilta. Siinä on ihan kylliksi kestettävää, eikä se kaiketi ole loppumassa, sillä Sana on ikuinen. Lisää suvaitsemattomuutta ei kaivattaisi.

 Kiristys taitaa olla jossakin mitassa useimmille itse koettua. Minä muistan kouluvuosina joutuneeni muutaman kerran luopumaan viikkorahastani isompien poikien vaatiessa tupakkarahaa. Tappeluun kykenemättömänä nahjuksena en muuta voinut. Oli meitä muitakin, samantapaisin kriteerein valittu joukko.

 Eräs kaverini kertoi taannoin joutuneensa ns. hunaja-ansaan. Viehkeä neito oli saanut hänet mukaansa, ja kohtaamisen huipennuksesta oli sitten paljastunut ikävää kuva-aineistoa. Rahalla siitäkin selvittiin.

Minulla on hyvin tuore tapaus, tosin täysi hämäys. Forumina oli vanha kunnon internet. Tapauksen voi lukea liitteenä olevasta kuvasta.

 

En reagoinut mitenkään tähän kirjeeseen enkä siinä esitettyyn vaatimukseen. Mitään ei ole sen koommin kuulunut. Asia on tainnut lähettäjältä unohtua, sillä siitä tulee kohta kolme kuukautta.

Reagoimattomuus oli helppo toteuttaa, sillä kirjeessä kuvattua toimeliaisuutta ei ole tapahtunut. Niinpä siitä ei voi olla kuviakaan.

 Asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Ajatus eteni miettimään, voisiko osaavalla kuvankäsittelyllä tehdä sellaisen kuvamanipulaation, joka näyttäisi uskottavalta. Enpä välittäisi joutua sellaisen uhriksi.

 En käyttäisi sanaa ´ahdistus´, mutta jotain lievempää sen suuntaista tästä hetkeksi tuli. Mistä lähettäjä oli saanut privaattisähköpostini osoitteen? Onko odotettavissa lisää?  Olisiko pitänyt ilmoittaa poliisille?

Hiukan epäröin tämän julkistamista lisäharmien välttämiseksi. Siksi piilotin kuvasta kaikki tunnistamistiedot (nimi, osoite, päivämäärä), sillä arvelen, että samaa kirjettä on lähetetty muillekin kuin minulle.

 

 

Vilua ja nälkää

Villasukat jalkaan ja makuuhuoneen ikkuna yöksi kiinni. Tähän on taas tultu. Minusta on tullut vilukissa.

Ne villasukat ovat kyllä kauniit, kirkkaanpunaiset. Vähän liian väljät, sillä ne pyörivät helposti jalassa niin että kantapää kääntyy eteen. Ja liian paksut - ne eivät mahdu kenkään kun lähden kävelylle. Crocseihin mahtuisivat, mutta niillä ei tällainen muotitietoinen herra ei kehtaa kaupungissa ulos mennä.

Maalla kehtasin. Vain omassa pihassa.

Voikohan olla mitään tyylittömämpää pukeutumista kuin crocsit ja verryttelyhousut? Minulla molemmat olivat käytössä kaiken kesää - siis maalla.

Tätä kai joku kaupunkilaissnobi voisi sanoa kapinalliseksi käyttäytymiseksi (ikäkapinaksi? kultaisen / varttuneen iän kapinaksi?) Vielä kun olisi ollut Hankkijan lippalakki, niin kapinallisuutta ilmaiseva imagoposeeraus olisi ollut täydellinen. Ja miksei verkkopaitakin, mutta silloin taitaisi mennä jo liikaa turhapuroiluksi.

Crocsit ovat kyllä mukavat, se on myönnettävä. Ne saa jalkaan kumartumatta, ja se on tärkeää, kun usein lähtee ulos ja kohta palaa. Onnistuu helposti yöllä pimeillä portaillakin, kunhan muistaa, mihin kohtaan on ne riisunut.

Ettei mene liialliseksi kehumiseksi, pitää moittiakin. On crocseissa kaksi vikaa. Sateen jälkeen ei oikein voi pitää sukkia. Kun lähdin saunarakennuksen pienestä kirjoituskamaristani päärakennukseen syömään, matkalla on nurmikkoa. Siitä ei kuivin sukin selviä, sillä crocseissa on reunoilla ja päällä reikiä. En oikein ymmärrä, miksi. Miksi ne eivät voisi olla umpinaiset? Märät sukat ovat ikävät, mieluummin siitä menee paljain mutta palelevin varpain. Crocseilla ei myöskään kannata mennä hiekkatielle. Aina siinä pyörähtää kivensiru jalan alle eikä sitä saa pois pohjan kulhomaisesta kourusta ravistamalla. Pitää ottaa kenkä käteen ja kääntää ylösalaisin.

 

Villasukat ovat parhaat sisällä. Olen kokeillut myös Reinoja ja huopatossuja. Lämpimiä nekin ovat, mutta eivät sovellu lukunojatuolissa istumiseen jalat pyllyn alla, sillä niissä on kovia reunoja.

Tänä jouluna taitaa olla vaikeaa ostaa uusia villasukkia, sillä ilmeisesti perinteiset joulumarkkinat Vanhalla ylioppilastalolla ja Senaatintorilla perutaan epidemian vuoksi. Ehkä minun olisi syytä ensi kesänä ryhtyä omavaraiseksi villan tuottajaksi. Kesäkotini ympäristö olisi oivallista lampaiden pitoon. Varastorakennusten romukätköistä löysin kahdet karstat ja kolme rukkia. Eiköhän niillä pääsisi alkuun. Ja minähän osaan kutoa. Tai ainakin nuorena osasin, kunhan sain apua vaikeissa kohdissa, sellaisissa mutkapaikoissa.

Ai niin vielä tuo otsikon lupaama nälkä? Se riivaa tähän aikaan yöstä, kun olen syömättä klo 18:n jälkeen. Poikkeukset melko harvinaisia.

 

Sen vanhana oppii

Äskettäin tuli tilanne, jossa perinteen mukaisesti piti tanssia julkisesti. Se aiheutti etukäteispaineita, sillä tanssi on minulta jäänyt vähälle harjoitukselle sen jälkeen kun twist meni muodista.

Nyt piti tanssia oikein paritanssia yleisön katseiden kohteena. Onneksi tiesin varautua jo kuukausia etukäteen. Ymmärsin pyytää osaavaa yksityisopetusta. Opettaja ymmärsi syvällisesti stressaavan tilanteeni, ja taitavana pedagogina hän eteni kärsivällisesti odottamatta liikoja.

Vanhoina hyvinä aikoina kaltaiseni rokkijätkät eivät tanssineet valsseja, tangoja ja sen sellaisia (paitsi erään E:n kanssa Vehkakosken tai Hartun tai Rönnin rantalavoilla kesäisin, mutta E:n kanssa se oli aina hidasta, hyvin hidasta. Ei siinä paljon askelkuvioita opittu.)

Yksityisopetuksesta huolimatta pelotti, mutta karkuun ei päässyt eikä humalaan voinut juoda. Kasvomaski hieman helpotti, sillä punotus pysyi piilossa.

Hyvin se kuitenkin sujui. En tallannut kenenkään varpaille enkä edes morsiamen laahukselle. Videotallennukselta olen tarkalla katseella tutkinut suoritustani ja kelvolliseksi havainnut. Tallennukselta on lisäksi herännyt epäilyjä, että paikalla oli muitakin entisiä rokkijätkiä. Miten lie sulhanenkin - -

*   *   *

Ihan aasinsillan käyttökelpoisuutta osoittaen liitän loppuun vanhan mestarin Nils Ferlinin valssirunon (1930 - suom. Leena Krohn). Se ei mitenkään muuten kuin tanssin nimen osalta liity edellä kuvattuun juhlaan, mutta hieman ehkä siihen ilmapiiriin E:n kanssa siellä entisillä rantalavoilla.

(Kuva:   Beryl Cook)

 

Tolkun ihminen

 Tarkoitus oli, että aloitan kesällä polkupyöräilyn vuosien tauon jälkeen. Olin nimittäin huomannut, että uuden kesäkotini piharakennuksen tallissa on kaksi ihan kelvollisen näköistä polkupyörää. Ja lähiseudun kylätiet olivat oivallisessa kunnossa.

 Ei tullut mitään. Kummankaan polkupyörän takarenkaassa ei pysynyt ilma.

Nyt tietysti joku näppärä lukija voi ajatella, että korjasin renkaat  En korjannut, en uskaltanut. Minulla on siitä touhusta huono kokemus muutaman vuosikymmenen takaa. Korjaukseni rikkoi silloin myös päällysrenkaan, kun en osannut hellävaraisesti irrottaa sitä

Nuori sukulainen oli kyllä luvannut korjata renkaat, mutta hänelle löytyi joka käynnillä kiireellisempääkin korjaamista. Siinä ne pyörät sitten seisoivat somasti vierekkäin pihassa koko kesän. Satulat sentään ymmärsin suojata sateelta sinisillä roskapusseilla.

Lohdutin itseäni poliittisesta viestinnästä kuulemallani tiedolla. Viime eduskuntavaalien alla eräs nyt jo entinen ministeri kertoi  vastustavansa maahanmuuton ja naisten oikeuksien lisäksi polkupyöräilyä, sillä se on moraaliposeerausta, hyvesignalointia ja fillarikommunismia. Tolkun ihminen ei moiseen sorru.

Kävelyretket yöllä pitkin kyläteitä pääsivät sen sijaan kesän mittaan kohtalaisen hyvin käyntiin. Siinä on jotain lumoavaa.

Kävelyt pitää tehdä viipyillen, usein pysähtyen, ympäristöä havainnoiden. Kiirettä ei kannata pitää. Uutuudenviehätys teki kävelyihin lisäviehätyksen: oli ensimmäinen kesä näillä kyläteillä. Entisen kesäkodin rantatiet Längelmävedellä olivat 40 vuodessa käyneet vähän liian tutuiksi. Mikään ei koskaan muuttunut. Nyt kaikki oli uutta, linnunlaulukin.

Längelmävedellä kylän väki oli vuosikymmenien mittaan tottunut tapoihini, kuten yökävelyihini. Aina silloin tällöin joku kyläläinen ajoi autolla ohi ja näki minut tallustelemassa tai seisoskelemassa tien varressa. Nyt autoja kulki ehkä hieman enemmän, sillä tien varrella on enemmän asutusta. Jäin miettimään, mitähän ne miettivät huomatessaan oudon kulkijan kylätiellä aamuyöstä.

Kävelyyni on vähitellen tullut omituinen piirre. Huomaan yhä useammin  kääntäväni kädet selän taakse ranteesta kiinni pitäen. Vähän kuin Aku Ankan isovatsaiset rahakroisokset arvovaltaa lisäämään. Minulla se tuntuu tarpeelliselta pitämään selän ryhtiä suoremmassa. Ryhdillä tuntuu olevan kummallinen pyrkimys etukumaraan, mikä tekee askelista painavia. Selkä väsyy kovasti, kun se joutuu joka askeleella punnertamaan ryhtiä suoraksi. Siihen kädet selän takana tuovat kevennystä. Huomasin saman ilmiön iäkkäässä Jörn Donnerissa, kun hän sattui kadulla tai kapakassa vastaan tulemaan - lyhyilläkin matkoilla aina kädet selän takana ja ryhti kumara. Onkohan tämä jokin iän lisääntymisen myötä ilmenevä ongelma?

 

Nähdä nurkan taakse

Ruotsalaisen Leif G. W. Perssonin rikosromaaneissa poliisipäällikkö Lars Martin Johansson mainitsee usein yhden ominaisuuden, joka tekee poliisista hyvän. Hyvä poliisi "näkee nurkan taakse".

Sitä minäkin alkukesästä yritin, vaikka en poliisi olekaan. Arvelin näkeväni nurkan takana sellaisen syksyn, jolloin koronatilanne estää taas isojen yleisötilaisuuksien järjestämisen. Olihan keväälläkin kielto, että kymmentä suurempien porukoiden kokoontuminen ei ole sallittua.

Niinpä en ryhtynyt erityisimpiin valmisteluihin puheen valmistelemiseksi, kun tiedossa oli suunnilleen sadan ihmisen juhla. Näin nurkan taakse, että sellainen juhla joudutaan siirtämään pois lokakuulta jonnekin valoisampaan tulevaisuuteen. Ehtii sen puheen valmistella sitten myöhemmin.

Nyt alkaa näyttää huonolta (tai toisesta näkökulmasta hyvältä). Juhlaan on aikaa kolmisen viikkoa, eikä kiellosta ole merkkiäkään. Eikä minulla ole juhlapuhetta yhtään riviä.

Nyt alkaa hermo pettää. Taitaa olla pakko ruveta miettimään puhetta. Huomenna aloitan. Tai viimeistään viikonloppuna. Kiire tulee.

En siis taida nähdä nurkan taakse - onneksi en ole poliisi. Tosin on tässä vielä aikaa, mutta ei se nyt aivan korrektia taida olla pelkästään minun puuttuvan puheeni vuoksi ruveta toivomaan, että tautitilanteessa tapahtuisi äkillinen käänne huonompaan.

Puhuihan tästä samasta nurkan taakse näkemisen kyvystä jo Havukka-ahon ajattelijakin. Veikko Huovisen luoma Konsta Pylkkänen käytti siitä nimeä Kaukoviisaus. Nuo sitaatin viimeiset rivit kertovat harmillisen totuuden, että minä en ainakaan tämän tapauksen valossa ole kaukoviisas.

 

 

 

Matkoja mutkissa

 Tie perille on järkyttävän mutkikas. Viimeiset viisi kilometriä pitää ajaa kakkosella kapeaa ja kuoppaista hiekkatietä jalka valmiina äkkijarrutukseen. Tie kiemurtelee suurten tammien ja vaahteroiden alta vanhojen maalaistalojen navetan peräseinää hipoen. Jos sellaisessa kohdassa joku tulee mutkan takaa vastaan ja nokkakolari vältetään, ohittamispaikan löytäminen vaatii jommankumman peruuttamista väljemmälle paikalle.

Mutta kaikkeen tottuu. Oikeastaan kylätien tarkkuusajo on nautinto. Kyllä se ilmeettömän kiitämisen moottoritietä pitkin voittaa.

Tarkoitus oli viipyä mutkien takaisessa maalaisrauhassa ainakin syyskuun loppuun. Mutta tuli muitakin matkoja mutkiin.

Yskä alkoi jo ennen juhannusta. Ei siinä mitään yllättävää, niin on käynyt monena kesänä ennenkin, hyvin monena. Joskus syksylläkin. Sen tietää, että kun yskä alkaa, se ei hevillä pois lähde. Menee pari kuukautta ja sitten se häipyy itsekseen.

 Monena kesänä vuosien varrella on kuitenkin tullut käydyksi lääkärissä suunnilleen kuukauden köhimisen jälkeen. On määrätty keuhkoröntgen ja antibioottikuuri. Ei vikaa, ei vaikutusta. On kasvanut asenne, että sen kuvion toistaminen on turhaa.

Mutta nyt tapahtui jotain ennen kokematonta. Nieleminen ja haukotteleminen alkoivat kahden kuukauden kohdalla tuottaa kipua.

Minä haluan nieleskellä ja haukotella. Molempia, usein! Monta kertaa pitkin päivää. Ne ovat elintärkeitä kykyjä, joiden pitää olla jatkuvasti vapaasti käytettävissä.

Ei auttanut kuin lääkäriin. Helsinkiin, sinne virusten käärmeenpesään.

Tällaisena korona-aikana asiat menevät kuitenkin mutkikkaampaa reittiä. Lääkärin tutkimukseen piti mennä koronatestin kautta, kun on sitä yskääkin. Oli se odotushuone ikävä paikka maalaisidyllin jälkeen. Paljon mieluummin ajelisin niillä mutkaisilla kyläteillä ja haukottelisin omenapuun alla.

Testi ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä mutta ei niin pahakaan kuin oli peloteltu. Pahempi oli kurkun raapaisu litteällä tikulla - siitä tuli yökötysrefleksi. Ja tietysti keuhkoröntgen taas. Ja laboratorion verikokeet.

Nyt tulokset ovat tulleen, ja kaikki on kunnossa. Mitään vikaa ei löytynyt. Vain tulehdusarvo vähäisesti koholla.

Antibioottikuurilta vastoin odotuksia vältyin. Sen sijaan lääkäri määräsi kokeiltavaksi astmalääkettä. Minulla on nyt pieni vekotin, jota ensin napsautetaan ja sitten imaistaan keuhkot täyteen.

Astmaan en usko. Sen sijaan myöhemmin tulevaan allergiatestiin uskon enemmän. Jonkinlaista epäilyä siihen suuntaan olen näiden pitkien yskien kanssa tuntenut. Ei ehkä siitepöly- vaan jotain pöly- / home-allergiaa.

Nielaisu- ja haukottelukyky on ollut pikkuhiljaa palautunut, ihan itsekseen. Yskäkin on vähenemään päin. Nyt on harkinnassa, palaanko maaseudun mutkaisille kyläteille pysyäkseni viruksilta turvassa ehkä ihan pakkasen tuloon asti.

 

Kukkivat kummut

Vuosikaudet olen alkukesästä ajanut Längelmävedeltä Vaasaan ja pysähtynyt jossain Jalasjärven tienoilla keräämään tienpenkalta kimpun lupiineita. Kukkakimpun olen perillä ojentanut vanhallerouvalle, joka riemastui aina saadessaan mielikukkaansa.

Tänä kesänä en ajanut Vaasaan. Täältä etelästä sinne kannattaa mennä junalla - sitten kun virustilanne taas sallii. Lupiineita keräsin silti. Omalta tontilta. Paljon.

Sana "kerääminen" on väärä sana kuvaamaan toimintaani. Oikea olisi "repiminen". Niitä oli levinnyt tien reunalta viereiselle kukkaniitylle. Revin ne kaikki, ja nyt ne odottavat jätesäkeissä kuljetusta pois.

Muihin kukkiin suhtaudun suopeasi. Viime kerralla ystävällisissä kommenteissa annattiin tunnistusapua. Samaa toivon taas, sillä olen aloittelija ja uuden kesäkotini runsaat istutukset ovat minulle ennalta tuntemattomat.

Jotain sentään tunnistan itsekin, kuten unikon, alppiruusun ja pionin. Niitä täällä on, kuten kuvista näkyy. Lieneekö niillä tunnistettavia alalajeja, sitä en tiedä.

Mutta sitten on muita, joiden tunnistamista olen yrittänyt kirjojen ja nettisivujen avulla. Mutta tunnistaminen "jättää sijaa varteenotettavalle epäilylle", kuten juristit ongelman tyylikkäästi ilmaisevat.

Toinen tunnistamisen k

ohde on ollut ötökät. Niitäkin täällä on paljon. Puuha alkaa tuntua toivottomalta, vaikka käytössäni on oivallisia tunnistuskeinoja, sekä painettuja että digitaalisia. Mutta piruko niistä ottaa selvän, kun tuntomerkkinä on jokin viiksikarva tai mahapuolen juova.

Lintujen tunnistamista olen yritellyt myös. Monenlaista sirkuttajaa on kuulunut, yötä päivää. Eniten huomiota on herättänyt rantametsikön hullu käki, joka on nyt kukkunut kaiken aikaa 
toista kuukautta. Kaksikinsataa kertaa putkeen, sitten pieni paussi, ja sitten alusta taas.

(Lopuksi heräsi epäily, onko minulla kytemässä piilevä kotiseutukaipuu lapsuuteni Jyväskylään, kun huomasin kirjoittaneeni otsikoksi sitaatin Keski-Suomen maakuntalaulusta: " - - ah polut korpia kiertävät kaidat / kukkivat kummut ja mansikkamaat - - ". Kun tänne Kymenlaaksoon olen jotenkin päätynyt, eikä täällä korpia ole. Eikä tontillani mansikkamaata.)

Multasormi

On kuulkaa hämmentävää muuttaa kesäksi asumaan aivan vieraaseen paikkaan. Tähän ei taida ihan heti tottua.

Talo on vanha. Sillä on historiaa ja se näkyy joka puolella. Mutta siitä historiasta minä en tiedä juuri mitään. Jotain saa selville, kun katsoo tarkasti ympärilleen. 

Täällä on asunut herrasväkeä monessa polvessa. Oikein opettajia! Ympärillä on tavallisia maalaistaloja kivinavetoineen. Mutta tämä on koristeellinen talo. Terassissakin 96 pientä siroa ikkunaruutua ja pitsiverhot.

Pihalla näyttää kasvavan outoja kasveja. Niiden kanssa olen erityisen hämmentynyt, sillä osaamiseni on pahasti puutteellinen. Nyt olisi syytä osata, etten päästä tärviölle ilmeisen arvokasta pihapiiriä. Istutettuja kasveja näyttää nousevan tontilla joka puolella. Puutarhakirjani eivät taida olla kelvollisia lajintunnistukseen. 

Ensiksi huomio kiinnittyi päärakennuksen seinällä kiikkuvaan lehdettömään risukasaan. Ajattelin, että se on kuollut villiviini. Mutta nyt siihen on ilmestynyt lehtiä. Ei ole villiviini.

Jo syksyllä ensikäynnillä kiinnitin huomiota muutamaan oudon näköiseen puuhun - kuusia varmaankin. Nyt olen tarkkaillut, säilyttävätkö ne muotonsa vai pitäisikö niiden muotoa manipuloida.

Ensimmäisenä puhkesi kukkaan kaksi pensasta saunakamarin portaanpielessä. Nyt kukat ovat jo kuihtumassa. Villisti kukkivat myös tontin viisi isoa omenapuuta. Kahden latva näkyy kuvan rakennuksen takaa. Omenoiden lajia ei kai voi vielä mitenkään selvittää.

Nyt pihalle on puhkeamassa useita kukkia. Alppiruusut ovat nupuillaan, sen kasvin tunnistan. Sen sijaan tätä nopeasti kukkimaan puhjennutta punaista en ole vielä kirjoistani löytänyt.

Mielelläni otan vinkkejä vastaan blogia lukivilta asiantuntijoilta. Aikomukseni on raportoida lisää tällaisia kesän mittaan.

Maalaismaisema

Erilainen kaupunkielämä on jatkunut yli kaksi kuukautta. Siinä on ollut puolensa - sekä hyvät että huonot. Harmillisinta on ollut totaalistoppi kaupungilla kulkemiselle. Tällaiselle nirppanokalle kuin minä ei oikein tule tyytyväinen olo Keskuspuistossa kulkemisesta.

Pitäisi päästä maleksimaan keskikaupungilla. Sitä olen aina harrastanut mutta nyt en ole uskaltanut. Joku saattaisi aivastaa päin naamaa. Motivaatiota ovat vähentäneet myös suljetut ovet kaikkialla. Ei pääse museoihin, ei edes kuppiloihin.

Tässä on kyllä ristiriita. Olen lähipäivinä muuttamassa kesäksi maalle, ja siellä maalaismaisemassa maleksiminen tuottaa aina täyden tyydytyksen. Varsinkin yöllä kuljeskelu. Luulen, että tämä toteutuu taas siitäkin huolimatta, että uuden kesäkotini maalaismaisema on aivan tuntematonta seutua.

Vähän jännittää, pääsenkö henkisesti irti vanhasta kesänviettopaikastani pohjoisella Pirkanmaalla, jossa sentään vietin kesät lähes puolen vuosisadan ajan. Juutunko kaipaamaan sinne takaisin, kun minulla on aika vahva taipumus nostalgisiin tunnelmointeihin. Huomaan usein reissuillani hakeutuvani vilkaisemaan nuoruusvuosieni romanttisia tapahtumapaikkoja. Näin käy Jyväskylän lisäksi varsinkin Tukholmassa ja Amsterdamissa.

Moni asia on nyt uudenlaisella tolalla. Paikka on pienempi, enää ei löydy yösijaa eikä yhtäaikaista saunanlöylyä 16 vieraalle. Yövieraita mahtuu 6 ja löylyihin vain 4 kerrallaan. Yövaellusteni reitti on vielä aivan aavistamaton. Eiköhän sieltäkin yön laululintuja löydy. Löytyykö lepakoita suhahtelemaan taivaalla ja veden pintaa hipoen? Saa nähdä. Längelmävedellä niitä ole paljon.

Yhdestä asiasta moni varoitteli minua Längelmävedellä. Pitivät viehtymystäni hulluna. Nyt turvallisuus lisääntyy, kun viehtymykselleni ei enää ole mahdollisuutta.

Minulla oli voittamaton halu lähteä yön pimeydessä uimaan kauas järvenselälle. Siellä käännyin selälleni ja aloin kellua ja annoin aaltojen viedä. Siinä saattoi mennä puolikin tuntia, ja pidin sitä jonkinlaisena meditatiivisen kokemisen kaltaisena elämyksenä. Näin tapahtui erityisesti loppukesän täyspimeinä öinä. Vain sytytetty myrskylyhty laiturilla näkyi pienenä tuikkuna ja kertoi, mihin suuntaan palata. Muita valoja ei näkynyt missään.

Olihan se uhkarohkeaa, myönnän. Järvi on syvä ja matkaa rantaan useita satoja metrejä. Tosin paluumatkan puolivälissä oli pieni matalikko ja siinä kaislojen keskellä sileä litteä kivi, juuri sopiva loikoilupaikka yhdelle, ja kahdellekin, jos ovat hyvin lähekkäin. Mutta oli aika sattumanvaraista, osuiko siihen kaislikkoon pimeässä.

Tällaista laajaa uinti- ja kellumisvesistöä ei enää ole käytettävissäni. Uintimatkat taitavat jäädä alle sadan metrin.

Uudessa paikassa näyttäisi olevan erinomainen keittiökasveille sopiva puutarha. Sen otan ilman muuta käyttöön. Lisäksi siellä on monipuolisen näköinen koristekasvien puutarha. Olen tosin nähnyt sen vasta myöhäissyksyllä ja talvella, joten lajintunnistus on puutteellinen.

Siellä on myös pieni mutta asiallisesti varustettu verstas. Lisää työkaluja tuli myös muuttokuormassa, samoin vanhat haalarini. Verstastyöt aloitan linnunpöntöistä. Niitä ei entinen omistaja tainnut jättää ollenkaan, en ainakaan ole huomannut. Myös hyönteishotellin teko-ohjeet olen ottanut talteen.

Voi olla, että jatkan blogin pitoa harvakseltaan kesälläkin. Ainakin välineet siihen ovat käytössä. Aikaa kirjoitteluun luulisin olevan entisiä kesiä enemmän, sillä vierasruuhka vähenee eikä museoita tai kesätapahtumia ole luvassa. Mutta voi olla, että en ehdi, jaksa tai viitsi kirjoittaa. Sen näkee. Siltä varalta, että tämä jää viimeiseksi kirjoitukseksi tällä erää, toivotan lukijoille oikein riemullista kesää.

Vanha mestari

Korona-karanteeni taitaa monelle olla kova paikka. Minulle ei erityisempi. Olen oikein hyvin kotona viihtyvää sorttia. Mihinkään en muutenkaan matkustaisi. Luettavaa ja katsottavaa riittää. Ruoka tuodaan kotiovelle, juoma samoin. Mitäpä siis valittaisin!

Sitä paitsi en ole karanteenihommissa mikään aloittelija. Olen suorastaan entinen karanteenimestari.

Siitä kokemuksestani nyt vähän kehuskelen. 1970-luvun alussa asuin Tukholmassa, opiskelin mm. draamaa ja olin mukana monenlaisessa siihen liittyvässä toiminnassa. Paikallisessa Kellariteatterissa teimme harjoitustyönä August Strindbergin Uninäytelmän. (linkki)  Siinä esitin Karanteenimestarin roolin.

Turbaani päässä, haaremihousuissa, naama mustaksi värjättynä tämä hahmo hallitsee näytelmän keskipaikkeilla hurjaa kohtausta, jossa päähenkilöt joutuvat ahdinkoon ja sen myötä karanteeniin ja lopulta kidutuspenkkiin. Siis miehet joutuivat, kauniin naisen varasin muihin tarkoituksiin. Minulle siis hyvin sopiva ja luonteenomainen rooli.

Esityksiä oli parikymmentä kevättalvella 1971. Menestys oli suuri ja innostus vielä suurempi.

Että nyt tiedätte tämänkin. Monenlaisessa on oltu mukana. Esimakua tälle nykyiselle.

Näytteenä roolihahmoni dialogia ja siihen tehtyjä harjoitusmerkintöjä.

 

Uuteen suuntaan

Maallemuuton hetki lähenee. Se on minulle kuin seremoniallinen toimitus, aina samanlaisena toistuva. Paitsi että nyt se ei toistu samanlaisena.

Aina ennen muutto on suuntautunut kolmostietä pohjoiseen, Hyvinkään ja Riihimäen ohi Hämeenlinnaan. Siitä yleensä poistun moottoritieltä Hattulan, Pälkäneen, Kaivannon kanavan ja Kangasalan ohi Orivedelle ja siitä edelleen Längelmäelle.

Mutta nyt ensimmäistä kertaa matka suuntautuu itään E18-tietä ohi Sipoon, Porvoon ja Loviisan Pyhtään suuntaan. Ei ihan Kotkaan asti.

Matka on fyysisesti lyhyempi mutta henkisesti pitkä. Jännittää, miten tällaisesta uudistuksesta selviydyn. Huomaanko kääntyä Hämeenlinnanväylältä Kehä ykköselle? Melkein puoli vuosisataa sinne Längelmäveden suuntaan on jotenkin lukinnut ja kangistanut ajatukset. On oudon hankalaa poistaa mielestä, että mikään ei nyt menekään niin kuin ennen. Kaikki on outoa ja uutta siitä Kehä ykkösen liittymästä eteenpäin.

Uusi seutu on minulle vierasta. Kaikki pitää etsiä, kaupat, apteekit, ravintolat, museot, kirjastot. Siinä ja siinä, että edes perille löydän, niin monta pikkuteiden risteystä ja mahdollisuutta ajaa harhaan on matkan loppuvaiheessa. Navigaattoriin en aio vieläkään suostua. Toivottavasti.

Nyt on menossa se tärkeä vaihe, jossa valitsen kotoa mukaan otettavat kirjat ja elokuvat. Se on vaikeaa. Vaihtoehtoja on paljon.

Olen suuntautumassa elämäkertoihin. Kaukaa viisaasti olen vähän säästellyt niitä tähän tarpeeseen. Laukkuun ovat tulossa ainakin Ilmari Kiannon, Aleksis Kiven, Paavo Haavikon, Mirjam Tuomisen, August Strindbergin, Juice Leskisen, Gunnar Björlingin ja Agatha Christien elämänvaiheita ja tuotantoa esittelevät kirjat. Kiinnostavia kirjoja on lisäksi runsasti. Ehkä niitä löytää kirjastosta:  Michelle Obama, Göran Schildt, Sylvi Kekkonen, Aino Sibelius, Martti Mäkelä, Pentti Linkola, Jörn Donner.

Vaivaava ajatus liittyy muutamiin elämäkertateoksiin. Miten suhtautua, kun arvostamani kirjailija kirjoittaa kilpa-ajajasta tai toinen näyttelijästä ilmeisesti miehisiin rilluttelureissuihin vahvasti painottuen? Siis kun kirjoittaja on kiinnostavampi kuin kirjoittamisen kohde?

(Auto)hagiografioille kaikki arvostus, mutta nuorten miesten lystinpidot on niin loppuun kaluttu aihe, että niistä en enää erityisemmin välitä. Ehkä se on vain kademieltä siitä, mikä itseltä meni jo, mutta luettavaksi kaipaan jotain tasokkaampaa. Tässä malli nuoremmille.

P.S.  Älkää vielä toivotelko hyvää kesää. Ette minusta vielä pääse. Näihin pakkaushommiin menee ainakin viikko ellei kaksikin. Ja voi olla, että uudistan elämää silläkin tavalla, etten enää pistä tietokonetta kokonaan kiinni koko kesäksi. Ans kattoo ny.

Herne nenään

• Puurot ja vellit sekaisin
• On ilmoja pidellyt
• Pihalla kuin lumiukko / lintulauta
• Vetää aamukahvi väärään kurkkuun
• Kävi päälle kuin yleinen syyttäjä
• Reilu meininki
• Kello kaksitoista reikä reikä
• se on fifty - sixty
• Kehitys kehittyy
• Jäävuoren huippu
• Nupit kaakkoon
• Eipä ole nähty sitten kun viimeksi
• Kesä lyhyt mutta vähäluminen
• Että tämmöinen tapaus
• Pääsi tuulettamaan maalia
• Ei olla köyhiä eikä kipeitä
• Huutava pula
• Avasi maalihanat
• Antoi kylmän suihkun
• Näin on näreet
• Lapsenkengissä
• Jäitä hattuun
• Jesss
• Pitkässä juoksussa
• Elämä on
• Aikuisten oikeesti
• Mappi ö
• Karkasi mopo käsistä
• Elikkäs
• Rakettitiedettä
• Loppupeleissä
• Pyörii haudassaan
• Kuin hullu puuroa
• Ei mennyt niin kuin Strömsössä
• Alta aikayksikön
• Paita ja peppu
• Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Perhana! Minulta ihan menee herne nenään, kun tällaisiin kaiken aikaa törmää.