Tolkun ihminen

 Tarkoitus oli, että aloitan kesällä polkupyöräilyn vuosien tauon jälkeen. Olin nimittäin huomannut, että uuden kesäkotini piharakennuksen tallissa on kaksi ihan kelvollisen näköistä polkupyörää. Ja lähiseudun kylätiet olivat oivallisessa kunnossa.

 Ei tullut mitään. Kummankaan polkupyörän takarenkaassa ei pysynyt ilma.

Nyt tietysti joku näppärä lukija voi ajatella, että korjasin renkaat  En korjannut, en uskaltanut. Minulla on siitä touhusta huono kokemus muutaman vuosikymmenen takaa. Korjaukseni rikkoi silloin myös päällysrenkaan, kun en osannut hellävaraisesti irrottaa sitä

Nuori sukulainen oli kyllä luvannut korjata renkaat, mutta hänelle löytyi joka käynnillä kiireellisempääkin korjaamista. Siinä ne pyörät sitten seisoivat somasti vierekkäin pihassa koko kesän. Satulat sentään ymmärsin suojata sateelta sinisillä roskapusseilla.

Lohdutin itseäni poliittisesta viestinnästä kuulemallani tiedolla. Viime eduskuntavaalien alla eräs nyt jo entinen ministeri kertoi  vastustavansa maahanmuuton ja naisten oikeuksien lisäksi polkupyöräilyä, sillä se on moraaliposeerausta, hyvesignalointia ja fillarikommunismia. Tolkun ihminen ei moiseen sorru.

Kävelyretket yöllä pitkin kyläteitä pääsivät sen sijaan kesän mittaan kohtalaisen hyvin käyntiin. Siinä on jotain lumoavaa.

Kävelyt pitää tehdä viipyillen, usein pysähtyen, ympäristöä havainnoiden. Kiirettä ei kannata pitää. Uutuudenviehätys teki kävelyihin lisäviehätyksen: oli ensimmäinen kesä näillä kyläteillä. Entisen kesäkodin rantatiet Längelmävedellä olivat 40 vuodessa käyneet vähän liian tutuiksi. Mikään ei koskaan muuttunut. Nyt kaikki oli uutta, linnunlaulukin.

Längelmävedellä kylän väki oli vuosikymmenien mittaan tottunut tapoihini, kuten yökävelyihini. Aina silloin tällöin joku kyläläinen ajoi autolla ohi ja näki minut tallustelemassa tai seisoskelemassa tien varressa. Nyt autoja kulki ehkä hieman enemmän, sillä tien varrella on enemmän asutusta. Jäin miettimään, mitähän ne miettivät huomatessaan oudon kulkijan kylätiellä aamuyöstä.

Kävelyyni on vähitellen tullut omituinen piirre. Huomaan yhä useammin  kääntäväni kädet selän taakse ranteesta kiinni pitäen. Vähän kuin Aku Ankan isovatsaiset rahakroisokset arvovaltaa lisäämään. Minulla se tuntuu tarpeelliselta pitämään selän ryhtiä suoremmassa. Ryhdillä tuntuu olevan kummallinen pyrkimys etukumaraan, mikä tekee askelista painavia. Selkä väsyy kovasti, kun se joutuu joka askeleella punnertamaan ryhtiä suoraksi. Siihen kädet selän takana tuovat kevennystä. Huomasin saman ilmiön iäkkäässä Jörn Donnerissa, kun hän sattui kadulla tai kapakassa vastaan tulemaan - lyhyilläkin matkoilla aina kädet selän takana ja ryhti kumara. Onkohan tämä jokin iän lisääntymisen myötä ilmenevä ongelma?