Uskottavaa ja uskomatonta

Kova kiistely on käynnissä koulun juhlien lauluista. Oikeusasiamiehen virasto on lausunut vanhat loitsut Suvivirrestä ja muista. Jopa työpaikkani tupakkahuoneessa asia otettiin esille, vaikka ei siellä yleensä näin maallisiin aiheisiin huomiota kiinnitetä.

Me vähän varttuneemman sukupolven edustajat muistelimme oman kouluaikamme käytäntöjä. Silloin 1960-luvulla kouluissa pidettiin aamuhartaus joka jumalan aamu. Koko koulu marssitettiin jonossa juhlasaliin, jossa asetuttiin suoriin riveihin kuin sotaväen osastot ja kuunneltiin saarna, jonka opettajat pitivät vuorojärjestyksessä. Lopuksi laulaa möläytettiin virsi, jonka säesti musiikinopettaja urkuharmonilla (onko nimi oikea tuolle kuvassa näkyvälle soittimelle?). Virsikirja piti kaikilla olla kädessä, luokanvalvoja piti aina ovella tarkastuksen.

Jotkut opettajat puhuivat saarnoissaan hieman maallisempia kuin toiset. Puheen lopussa piti kuitenkin aina olla rukous. Siinä kohdassa kuului panna kädet ristiin ja pää eteenpäin kenoon. Latinanopettaja kiihottui aina hurmioon puheessaan, eikä siitä meinannut tulla loppua. Melkein joka aamu joku pyörtyi, mutta latinanopettajan pitämissä rukouksissa pyörtyjiä oli aina monta. Heidät raahattiin salista ulos, muut jatkoivat. Jotkut kyllä fuulasivat pyörtymisen kanssa. Ilmeisesti kaikki kuitenkin toipuivat ja pääsivät aloittamaan oppitunnin normaalisti.

Hartaushetki koski kaikkia, uskovaisista pakanoihin, ilman poikkeusta. Uskonnottomia tai vierasuskoisia ei ollut, tai ainakaan heitä ei noteerattu. Olen kuitenkin ollut ymmärtävänäni, että valtakunnassa oli silloinkin voimassa laki uskonnonvapaudesta.

Olisin valmis väittämään, että 60-luvun koululaisten kokemukset aamurukouksista olivat omiaan vieroittamaan heidät uskonnollisesta intoilusta. Minulle ainakin jäi siitä touhusta yksiselitteisen vastenmielinen muistikuva. Rippikoulun kävin mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Samoin teki aika suuri osa sukupolvestani. Asennetta ovat vahvistaneet kaikki myöhemmät Salama-sodat ja homo-sorrot.

Nykykoulussa ei enää ole tuollaisia. Edistystä siis tapahtuu, vaikka aina emme sitä huomaa.

Kulttuuriperinteet on kokonaan toinen asia. Kulttuurimme on niin kristinuskon läpäisemää, että yleissivistykseen kuuluu tuntea uskonnon suuret kertomukset, tavat ja merkitykset. Tästä näkökulmasta pidän liioitteluna yritystä poistaa Suvivirsi ja muut perinteiset menot koulun juhlista. Kauniita perinteitä ne ovat.

Monelta taholta väitetään, että kielto olisi nöyristelyä maahanmuuttajien suuntaan, ennen kaikkea islamin suuntaan. Olen eri mieltä. Tunnen jonkin verran maahanmuuttajia, olen keskustellut monen kanssa, enkä ole koskaan havainnut oirettakaan siitä, että he "loukkaantuisivat" kantaväestön tavoista ja perinteistä. Sellainen väite on populististen maahanmuuttokriitikoiden propagandaa ja tarkoituksellista syyllistämistä. Kireäasenteisia olisi etsittävä jostakin vapaa-ajattelijoiden suunnalta.

Irrationaalit

Naapurissani asuu ydinvoimamies. Hän on kyllä perimmältään ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri, hänellä on jopa kaksi kissaa, Hanni ja Gali (oik. Hannibal ja Caligula), jotka ovat olleet minulla joskus yöhoidossa. Oikein mukavia nekin, vanhoja, laiskoja ja lihavia.

Emme me kovin usein tapaa, mutta aina välillä. Hän sanoo vähän virnuillen, että ajatteluni on "irrationaalia", kun en osaa innostua ydinvoimasta.

Hän näkee vaivaa perustellakseen minulle ydinvoiman siunauksellisuuden. Hän selostaa minulle alan uusia innovaatioita, joiden ansiosta turvallisuus on saavuttamassa niin suuret mittasuhteet, että maailmassa ei toista niin turvallista paikkaa ole kuin ydinvoimalan naapurissa. Siellä elämä on lauhaa ja leppoisaa kuin varpailla villatohvelissa.

Olen kerran vuosia sitten käynyt retkikunnan mukana Loviisan voimalassa. Minusta se oli pelottava paikka. Pelko räjähdyksestä iski jo siinä vaiheessa kun laitos näkyi vasta kaukana horisontissa. Harmikseni en osaa väitellä naapurini kanssa teknisistä ratkaisuista, sillä ydinenergiatiede ei ole minun alaani. Minulle asia on periaatteellinen, elämänkatsomuksellinen, ei tekninen.

Naapurini mielestä tällainen on irrationaalista hörhöilyä. Sopuun emme ole päässeet, emme saa toisiamme käännytetyksi. Parempi on puhua vaikkapa kissoista.

Tunnen minäkin ihmisiä, joita pidän irrationaalisina. Yksi etäinen sukulaiseni on pappi. Hän vastustaa joustamattomasti naispappeutta ja kaikkea muuta mitä vastustaa voi. Hän ei suostunut tulemaan paikalle lapsenlapsensa häihin, koska vihkipappina oli nainen. Ei kuulemma ole liitto pätevä Herran silmissä.

Naisia tämä kirkonmies kyllä arvostaa, mutta aivan muissa tehtävissä, ja joustavakin hän osaa tarpeen tullen olla. Hän oli osannut joustavasti siirtää omaan pätevään avioliittoonsa liittyvät uskonasiat tunniksi tai pariksi kerrallaan vähemmälle huomiolle kulkiessaan takavuosina virkamatkoilla lähikaupungissa. Tuli jälkipuheita ja ongelmia ja pätevällä tavalla solmittu liitto loppui.

Kirkon tilanne ei oikeastaan minulle kuulu, sillä en ole jäsen. Voivat minun puolestani tehdä siellä niin kuin tahtovat, mutta kyllä sydän suree. Kansankirkolla olisi mielestäni tärkeä tehtävä, kunhan vain pääsisivät siellä selvyyteen tällaisista irrationaalisista asioista. Suotuisia merkkejä kyllä on.

Mielessäni on jo pitkään kytenyt idea saattaa tämä naispappeuden vastustaja joskus nokikkain sihteerini neiti B:n kanssa. Neiti on nimittäin "kiivas" miespappeuden vastustaja ja poikkeuksellisen sanavalmis persoona. Hän ei kirkkoon mene niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Voisi seurata kiinnostava keskustelu.

Nikean kirkolliskokous

 

Olen paperille painetun sanomalehden ystävä. Minulle tulee kotiin tilattuna kasi sanomalehteä: Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Molempiin minulla on myös nettilehden lukuoikeus, mutta mieluummin luen paperilehteä. Taidan olla vanhakantainen, sillä en usko ihan lähiaikoina luopuvani printtimedian suosimisesta.  

Aamulehdestä luovuin, sillä se meni heppoiseksi. Kesäisin kuitenkin olen vielä jatkanut sen lukemista, sillä asun kesät pohjoisella Pirkanmaalla, ja siellä se on paikallislehti.  

Monesta asiasta voi Hesaria ja Höblää kritisoida, mutta ovat ne kuitenkin laatutuotteita verrattuna iltapäivälehtiin. Niitä olen boikotoinut ihan ilkeästä periaatteesta. Vain harvoin niissä on lukemisen motivoivaa ainesta. Oikeastaan ainoa pysyvämpi motivaatio lukea niitä on kirkollinen. Nikean (Nikaian) kirkolliskokous vuonna 325 teki päätöksen, jonka seurauksena minä joudun ostamaan iltapäivälehdet tämän viikon loppupuolella.  

Nikean kirkolliskokous päätti, että pääsiäistä vietetään kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeisenä sunnuntaina. Se päivä on tänä vuonna 31. maaliskuuta, siis aivan pian. Tähän kirkolliskokouksen päätökseen sekä Sanoma osakeyhtiö että Konstsamfundet ovat sitoneet lehtiensä ilmestymisen. Kumpikaan tilaamani lehti ei ilmesty sunnuntaina eikä maanantaina.  

Jotain luettavaa minulla kuitenkin pitää aamukahvipöydässä olla. Siksi joudun vastentahtoisesti tekemään myönnytyksen ja ostamaan kahden iltapäivälehden viikonloppunumerot.  

*   *   *    

Samaisella kirkolliskokouksen päätöksellä nastarenkaiden käyttöaika Suomessa päättyy kevätpäivän seisausta seuraavan täysikuun jälkeistä viikonloppua seuraavana maanantaina, selkosuomeksi sanottuna pääsiäisen jälkeisenä maanantaina. Tänä vuonna siis 8. huhtikuuta.  

Moneen arkiseen asiaan vaikuttavia päätöksiä kirkkoisät siellä Nikeassa tekivät vuonna 325. Mahtoivatkohan arvatakaan? Nastarenkaiden vaihtoon on vielä aikaa, mutta iltapäivälehtiin ei. Kuva kertoo iltapäivälehdelle tyypillisen uutislinjan. Tällaisen lukuaineiston kimppuun kirkkoisät minut lähipäivinä johdattavat, kun en ilmankaan osaa olla. Kiitos siitä.

 

 

Äkäisen näköiset

 

Muistikuva yliopiston kasvatustieteen seminaarista kaukaa 1970-luvulta:  

Iäkäs professori pisti meidät opiskelijat miettimään, millaisia ominaisuuksia on hyvällä opettajalla. Kaikenlaisia ehdotuksia tuli: oikeudenmukainen, huumorintajuinen ja ties mitä.  

Lopuksi professori itse esitti näkemyksensä: hyvällä opettajalla on kaksi välttämätöntä ominaisuutta: 1) Iso mies 2) vihaisen näköinen.  

Ilmeestä saattoi päätellä, ettei professori ehkä aivan vakavissaan ollut. Ainakaan käytännössä näin ei ole Suomen kouluissa toimittu. Opettajien enemmistö on naisia, ja silti pisatutkimusten kärjessä keikutaan.  

Ehkä professori muisteli vanhanajan lukkarinkoulua? Vanhojen kirkonmiesten olemukseen liittyi ankaruus. Tämä tuli mieleeni, kun luin Länsi-Uusimaasta ongelmasta, joka on kasvanut suuriin mittoihin Vihdin seurakunnan lastenkerhossa. Siellä vanhan pappilan kerhohuoneen seinällä riippuu kuva kahdesta entisajan kirkkoherrasta.   

Kuvat ovat pelottaneet kerhon lapsia. Kirkkoherrat ovat synkkäilmeisiä, mustiin pukeutuneita, aivan kuin jotain mörköjä. Sellainen tulee painajaisiin. Luuraako äkäisen näköinen kirkkoherra yöllä sängyn alla ja kömpii sieltä esiin. Nyt kuvat on vanhempien vaatimuksesta päätetty siirtää pois lasten kerhohuoneen seinältä.  

*   *   *    

Vihdin tapauksesta mieleeni nousee toinen muistikuva kaukaa 1960-luvun alusta. Olin silloin noin kymmenvuotias. Vietin kesälomaa maalla sukulaistalossa.  

Minut pistettiin toimittamaan asiaa kirkonkylään. Piti hakea tilattu papintodistus. Menin polkupyörällä salkku tarakalla ja tarkasti ohjeistettuna, miten pappilassa piti toimia. Muistan, että jännitin.  

Koputin vanhan pappilan kanslian oveen. Kuului mörähdys. Uskalsin avata oven. Siellä istui vanha ryppynaamainen kirkkoherra ison kirjoituspöydän takana ja tuijotti minua. Jotenkin onnistuin tervehtimään ja selittämään asiani. Minulla oli lappu mukana, jossa selitettiin, että tälle pojalle saa antaa sen tilatun todistuksen. Ojensin lapun kirkkoherralle. Hän luki sitä pitkään, vilkaisi välillä minua. Muistan tuijotuksen ja suun asennon: huulet olivat tiukasti yhdessä ja suupielet alaspäin. Sitten kirkkoherra kysyi möreällä äänellä:  

- Kenenkäs poikia sitä ollaan?  

Hätäännyin aika lailla. Tällaiseen minua ei ollut ohjeistettu. Jotain sain soperretuksi. Kirkkoherra otti pöydältä silmälasit, pyöreälinssiset, joiden sanka piti pujottaa kuin koukku korvan taakse. Sitten hän tuijotti pitkään minua sanomatta mitään. Suupielet edelleen alaspäin.  

- Onkos pojalla pysynyt Jeesus mielessä?  

Nyt tuli jo pakokauhu. En muista mitä vastasin. En varmasti mitään tolkullista. Onneksi muisti on armollinen. Jotenkin kuitenkin pääsin sieltä pois. Paperi tuli salkkuun ja maksu maksetuksi. En muista, tuliko painajaisia sängyn alta kysymyksiä heittävästä kirkkoherrasta.   

Kuvissa ne Vihdin lastenkerhon kaksi kirkkoherraa, ylempänä W. J. P. Hidén (maalannut K. Rein) ja Aukusti Oravala (maalannut Veikko Vionoja). (- Minun kertomukseni tapahtumapaikka ei ollut Vihti)

 

Shemeikat

 

Katsoin äskettäin taas kerran Aki Kaurismäen elokuvan Juha (1999). Tämä pieni helmi on hyvin korkealla arvostuslistallani.   

Kaurismäki keksi tehdä Juhani Ahon romaanista mykkäelokuvan. Idea toimii. Väkevä kolmiodraama saa ansaitsemansa toteutuksen. Se on kuvaus viattoman ja puhtaan suomalaisuuden katoamisesta. Se ei kuitenkaan kuvaa kaukaista menneisyyttä, niin kuin Ahon romaani. Se kuvaa nykyisempää aikaa.   

Juha ja hänen vaimonsa Marja ajavat sivuvaunullisella moottoripyörällä kotiin päin oltuaan markkinoilla myymässä kasvattamiaan kaaleja. Kaikki on hyvin, elämä on hallinnassa. Aurinko paistaa pariskunnalle.  

Turmeltunutta maailmaa edustava Shemeikka ajaa urheiluautolla, joka menee rikki juuri Juhan ja Marjan talon kohdalla. Ystävällinen Juha auttaa pulaan joutunutta.  

Vieraan maailman viekoitukset tulevat Shemeikan mukana. Hän iskee silmänsä Marjaan, joka mielistyy. Juha ei huomaa mitään, ennen kuin on myöhäistä. Shemeikka vie Marjan synkkään betonimaailmaan, jossa aurinko ei näy. Lopussa käy huonosti.  

*   *   *    

Näitä legendaarisia Shemeikkoja riittää, kuvio on tosielämästä tuttu.   

Moraalistakin on asiaan liittyen puhuttu. Bisneksen suurmestari Björn Wahlroos selvitti taannoin kirjassaan, että liiketoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille, ei miettiä moraalikysymyksiä. Senhän me kaikki olemme toki havainneet ja yrittäneet ottaa oppia, jotta paremmin elämässä menestyisimme.  

Kaupungilla maleksiessani olen havainnut ilmiöitä, joissa liikemaailma ja Shemeikka kohtaavat. 

Yksi reaalimaailman legendaarinen Shemeikka on nyt joutunut mannekiiniksi liiketoiminnalle, joka kaupallistaa Kaurismäen elokuvan asetelman.   

Kuva, joka peittää kerrostalon seinän Fredrikinkadun ja Pohjoisen Rautatiekadun kulmassa, edustaa tätä uutta elämää, sitä, joka Shemeikan mukana saapui Juhan ja Marjan idylliseen maailmaan. Olen varma, että näin innovatiivinen bisnesidea tuottaa omistajilleen valtavasti rahaa. Suurmestarin ohjeet osoittautuvat taas kerran loistaviksi. Isänmaallisuuttakaan ei ole unohdettu: Suomen lippu on osa kuvaa. Bisnes pyörii, siinä sivussa Suomi nousee lamasta!  

Mainoskuvaa katsoessa katse kiertää kerrostalon kulman taakse. Siellä näkyy Temppeliaukion kirkko. Sen seinässä ei ainakaan vielä kiiku julisteita, vaikka kirkkokin kärsii rahapulasta. Rippikouluajoiltani muistelen, että kirkolla oli jotain kielteistä sanottavaa Shemeikan toimialan asioihin. Ehkä se ei ollut tärkeää. Kirkollahan on tärkeämpääkin puuhaa, esim. miettiä, keitä rakastuneita voidaan vihkiä, keitä ei.  

(Suurenna klikkaamalla kuva, jotta näet lukea yksityiskohdatkin)

 

 

 

Kävelykierros Helsingissä 5

Kohde 5: Hiljaisuuden kappeli
 

Kirjoitin kappelistahieman epäluuloisia ajatuksia jo viime talvena , kun rakennustyö oli kesken ja pressut peittivät rakennuksen. Nyt kappeli on valmistunut.  

Sijaintipaikka on keskeinen, siitä kulkevat valtavat ihmisvirrat editse joka päivä. Matkakeskus ja kaksi ostoshelvettiä sijaitsee aivan vieressä (Kampin keskus ja Forum). Kaukana eivät ole myöskään Sokos ja Stockmann. Rautatieasemalle on vain muutama sata metriä.  

Hiljentymiselle on kaupungin ydinkeskustassa itsestään selvä tarve. Eri asia on, miten se käytännössä onnistuu. Minun käydessäni ei onnistunut. Kappelin ovella oli nimittäin sellainen ihmispaljous tungeksimassa sisään, että luovuin suosiolla yrityksestä.  

Kappelin arkkitehtuuri on niin omintakeinen ja huomiota herättävä, että siitä on tullut turistinähtävyys. Miten onnistuu hiljentyminen, jos sisällä on ainainen virta katsojia, jotka eivät ole tulleet hiljentymään vaan katsomaan rakennusta. Sopii epäillä. Ainakin minä tarvitsisin hiljentymiseen suhteellisen yksinäisen olotilan. Ei onnistu ruuhkan seassa. On aavistettavissa, että ohikulkevien impulssi käydä kurkistamassa sisään ei aivan heti lopu.  

Kappeli on yhden uskontokunnan omistama ja siellä päivystää tämän uskontokunnan henkilökuntaa valmiina keskustelemaan. Uskon ja toivon, että linja ei kuitenkaan ole torjua tai yrittää käännyttää muunuskoisia tai uskonnottomia. Mikään Pántheion, kaikkien jumalien temppeli, sellaisena kuin Rooman Pantheon antiikin aikana oli, Kampin kappeli ei kuitenkaan valitettavasti ole.  

Kappelin arkkitehtuuri on silmiinpistävää, ehkä liiankin silmiinpistävää siinä ympäristössä. Kun seison keskellä Narinkka-toria ja katson kappelia, tuntumakseni tulee, että se ei oikein istu ympäristöönsä, siihen vanhan Koiton talon eteen. En silti menisi moittimaan - rakennus on oikeasti kiinnostavan näköinen, mutta ehkä sille olisi löytynyt jokin toinen sijaintipaikka, jossa se olisi saanut ympäristöstä tukea. En tosin keksi, mikä sellainen paikka voisi olla. Kiasman vieressä? Tilanne muistuttaa mielestäni Alvar Aallon suunnittelemaa Enso-Gutzeitin taloa Katajanokalla. Sekin on hieno talo mutta kertakaikkisen väärässä paikassa.  

Jännittävin minulta vielä puuttuu: en ole käynyt sisällä. Siellä vasta ratkeaa, miten rakennuksen tavoite toteutuu. Haluaisin käydä siellä niin, etten joudu osaksi turistivirtaa vaan pääsen istumaan penkille ja yrittämään "hiljentymistä", sellaista samanlaista, joka onnistuu parhaiten saunan jäähdyttelytauolla pimeässä yössä Längelmäveden kesäkotini laiturilla tai vedessä kelluessa. Ilman pappia!

 

Mistä tulet, minne menet?

Entinen työkaveri kuoli muutama vuosi sitten. Yksinäiseksi jäänyt mies, hyvin säntillinen, suorastaan pedantti, elämässään jotenkin iloton. Ei mikään erityisen läheinen kaveri mutta sen verran tuttu kuitenkin, että kävin sairaalassa katsomassa.  

Syöpä oli levinnyt ja hoidot lopetettu. Pahinta oli ahdistus, eivät niinkään kivut. Uskonasiat olivat päällimmäisinä. Pappi oli käynyt hellittämässä hätää, mutta ei tuntunut erityisen hyvin tepsineen. Hengenhädässä oli rukoiltu ja ehtoollista annettu.  

Kohtaaminen oli vaikea ja kiusallinen. En kykene osallistumaan lohdullisin sanoin tuonpuoleisiin aatoksiin. Se aihe on pysynyt minulle vieraana. Jotenkin piti yrittää kierrellä ja kaarrella puheissa, ettei ainakaan pahentaisi ahdistusta tai loukkaisi. Tilanne eteni pikemminkin siihen suuntaan, että potilas valisti minua. Että jonain päivänä sinäkin...  

Niin, kuka tietää, miten itse kukin reagoi, kun / jos kohdalle osuu. En mene vannomaan.  

*   *   *    

Nyt näyttää toinen entinen työkaveri olevan menossa kohti tuntematonta. Ei tämäkään mikään paras kaveri minulle ole, mutta hyvä tuttu kuitenkin. Kävin sairaalassa tervehtimässä. Toivottavasti ennakoin tulevaisen väärin, mutta ei kuulemma hyvältä näytä.  

Jos huonosti käy, voi suoraan sanoa, että viina vei. Mies pääsi joitakin vuosia sitten eläkkeelle ja alkoi ryypätä oikein tosissaan, aamiaisesta alkaen. Hän nautti asemastaan juhlien seremoniamestarina, kapakkaseurueiden äänekkäimpänä, pelikasinoiden ja bordellien suosikkivieraana. Rahasta hänellä ei ole koskaan tehnyt tiukkaa.  

Erityisempää ahdistusta ei ollut havaittavissa huonosta diagnoosista huolimatta. Lohdutusta tarvittaisiin silti. Hän kysyi, voisinko tuoda hänelle viinapullon. Hän haluaisi ottaa iltaisin yömyssyt, ihan pienet vain. Yksityissairaalassa kun ei olla turhan kireitä. Mainitsi erään henkilön, joka oli tämän palveluksen hänelle tehnytkin. Siinä sängyn viereisessä yöpöydän laatikossa olisi aivan sopivan kokoinen säilytystila piilopullolle, muutamallekin.  

Tämäkin tuntui kiusalliselta. En aio pulloa viedä, mutta sitä en sanonut. Yritin taas kierrellä ja kaarrella puheissa, etten loukkaisi. Hän ei onneksi alkanut visioida minulle tulevaisuuden kauhukuvaa, että jonain päivänä sinäkin...  

*   *   *    

(Kuvassa on kaksi salamyhkäistä ovea, välissä portaat. Mistä mihin näistä ovista kuljetaan, siitä ei ole tietoa. Tuntemattomasta tuntemattomaan? Mysteerin sijaintipaikka on Lasipalatsi Helsingissä, Bio Rexin seinustalla. Ovia on usein käytetty melko esoteeristen pohdintojen virikkeenä.)

Terapian tarve

Kävelen melkein päivittäin työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan Narinkkatorin poikki. Jo viime talvena havaitsin, että jotain rakennetaan vanhan linja-autoaseman kulmalle, Forumin puoleiseen päätyyn. Jossain vaiheessa luin lehdestä, että siihen tehdään kappeli.

Ensin minulle tuli käsitys, että siihen on tulossa jonkinlainen helsinkiläinen Pantheon, kaikkien jumalien temppeli. En tiedä, mistä käsitys tuli, mutta se taitaa olla väärä. Viimeisimmän ymmärrykseni mukaan siitä on tulossa nimenomaan ev.luterilaisten kappeli. Muut jäävät ilman.

Valmiiseen kappeliin mahtuu kuutisenkymmentä ihmistä. Kustannusarvioksi on ilmoitettu 1,5 miljoonaa. Kirkko ja kaupunki -lehden mukaan sinne palkataan toiminnanjohtaja, pappi, diakonityöntekijä, nuorisotyöntekijä ja kolme suntiota. Yhteensä seitsemän virkaa. Todellisuudentajuisesti varaudutaan myös ovenvartijan ja järjestysmiehen palkkaamiseen, sillä vilkkaalla paikalla voi olla pyrkyä sisätiloihin myös ei-toivotuilla kävijöillä.

Kappelista suunnitellaan design-vuodelle uutta nähtävyyttä. Havainnekuvissa onkin näkyvissä erikoinen muoto. Siitä on tulossa pyöreä, rakennusmateriaali on puu. Julkisivu tehdään ”vaakasuuntaisesta sormijatketusta puusoirosta, joka on esitaivutettu ja kuultokäsitelty”. Näin kerrottiin lehdessä. Kuva ei vielä kerro mitään tulevan rakennuksen ulkonäöstä.

Rakennuksen idea on olla hiljentymistila. Sellaista totisesti tarvitaankin juuri siinä ostoshelvettien ympäröimässä rumassa kaupunkitilassa. Eri asia sitten on, kenen hiljentymistila siitä tulee. Pitäisin erinomaisena, jos se oikeasti ja asenteettomasti olisi avoin kaikille uskonnoille ja myös uskonnottomille. Siinä bisnespainajaisten risteyspaikassa olisi varmasti tarvetta terapeuttiseen hiljaiseen hetkeen muillakin kuin ison kansankirkkomme jäsenillä. Minäkin voisin pysähtyä työmatkallani, mutta kirkonmenoista ja pappien tyrkytyksistä en välittäisi.

(Kuva on parin viikon takaa. Rakennuksen takana vasemmalla puolella on Forum ja oikealla puolella Koiton talo. Klikkaamalla kuva suurentuu).

Riiviöiden rukoukset

Luokanvalvojamme hymyili harvoin. Jos hän hymyili, se oli varma merkki siitä, että harmeja oli tulossa. Yleensä hän oli puoliuninen jurottaja, mutta käräjänpidosta ja rangaistusten määräämisestä häneen syttyi  säihkettä.

Nyt hän säihkyi astuessaan luokkaan. Syyn arvasimme.

*   *   *  

Siihen aikaan 60-luvulla oppikouluissa aamuhartaudet eli rukoukset pidettiin joka aamu ja ne olivat kaikille pakolliset, kuuluipa oppilas kirkkoon tai ei. Aamulla koulun kellon soidessa mentiin ensin luokkiin viemään päällysvaatteet naulakkoon ja ottamaan pulpetista virsikirja mukaan. Sitten luokat marssitettiin suorissa jonoissa seisomaan juhlasaliin. Virsi veisattiin ja opettajan saarnapuhe kuunneltiin. Rukouksille oli lukujärjestyksessä varattu varttitunti joka ikinen aamu. Sitten palattiin luokkiin ja oppitunnit alkoivat.

Opettajien rukouspuheet olivat yleensä tylsiä ja innottomia ja virsi veisata möläytettiin isommin innostumatta, mutta yksi opettaja intoutui aina puheessaan kummalliseen vimmaan. Hänen saarnavuoronsa toistui parin viikon välein. Silloin ei varttitunti riittänyt. Usein joku oppilas pyörtyi kuumassa ja tukalassa salissa, mutta se ei saarnaajaa tuntunut häiritsevän. Julistuksen vimma vei hänet kauas maallisista harmeista.

Siihen saumaan luokkamme iski. Homma oli sovittu etukäteen. Useimmat tiesivät siitä, pojat ainakin. Tytöille ei ehkä kukaan ollut huomannut mainita, mitä oli tulossa. Ei ainakaan kaikille tytöille.

Luokkatoverini Eero oli hakenut ampumaradalta tyhjiä hylsyjä. Sellaiseen kun puhaltaa, syntyy iso ujeltava ääni.

Eero seisoi rukousjonossa kaukana opettajista ja kaivoi vaivihkaa hylsyn taskustaan ja asetti sen alahuultaan vasten. Kun saarna pääsi riittävän kiivaaseen vaiheeseen, hän aivan eleettömästi puhalsi - puhalsi pitkään ja voimakkaasti.

Syntyi ulina aivan kuin tehtaan pilli olisi soinut työpäivän päättymisen merkiksi. Me, jotka tiesimme odottaa ujellusta, reagoimme kääntymällä katseellamme etsimään ulinan aiheuttajaa, mutta käännyimme tahallamme väärään suuntaan, kuka mihinkin mutta emme Eeron suuntaan, hämätäksemme opettajia.

Salissa syntyi hämminki. Saarna katkesi, alkoi hälinä, eikä puhujalla ollut mitään mahdollisuutta jatkaa. Tilaisuus oli kerta kaikkiaan pilalla. 

Tämä toistui useita kertoja talven mittaan. Aina kesken saman saarnanpitäjän nousukiihkon.

Nyt luokanvalvojan hymy kertoi siitä, että ilkivalta on hämäyksestä huolimatta onnistuttu jäljittämään meidän luokkaamme ja rangaistuksia oli tulossa.

Aavistus oli oikea. 

Se ei selvinnyt, miten Eeron jäljille oli päästy. Epäiltiin, että joku tytöistä oli vasikoinut. Ehkä opettajat ovat hoksaavaisempia kuin oppilaat uskovatkaan.

Me muut juonessa mukana olleet istuimme jälki-istunnon ja saimme kotimuistutuksen ja jouduimme käymään sen opettajan edessä anteeksipyyntöreissulla, mutta Eero pääpukarina lensi ulos koulusta määräajaksi, muistaakseni kuukaudeksi.

* * * 

Seuraavana syksynä juhlasali meni remonttiin. Yhteisiä rukouksia ei voitu pitää. Opettajat määrättiin pitämään rukoukset siinä luokassa, jossa heillä oli aamun ensimmäinen tunti.

Se ei ollut kaikille opettajille mieleen.

Uusi äidinkielenopettaja, nuori ja reipasotteinen mies, jännittävien seikkailukirjojen kirjoittajanakin mainetta saanut, tuntui olevan erityisen hapan osakseen tulleesta uudesta velvollisuudesta. Mutta velvollisuus oli velvollisuus.

Opettajan reippaiden askeleiden kopina kuului kaukaa käytävältä, kun hän aamulla saapui luokkaamme. Rukous alkoi jo muutamaa metriä ennen luokan kynnystä: 
”Jeesus siunaa koulupäivämme istukaa. Aamen.”

Aamen-sanan kohdalla hän oli ehtinyt opettajanpöydän taakse ja pisti laukkunsa pöydälle. Siitä alkoi opetus ilman taukoa.

Syytä en tiedä, mutta tämän opettajan työsuhde päättyi äkkiarvaamatta. Sitten juhlasalin remontti valmistui ja rukoukset pidettiin taas salissa, ihan niin kuin aina ennenkin.

Maassa maan tavalla

Ruokatauolla fiksu ja puhelias sihteerini kertoi tuoreen tapauksen:

Hänen viisikymppinen ystävättärensä löysi viime kesänä Turkin-lomallaan ihanan miehen. Romanssi ei loppunutkaan loman päättyessä, vaan pitkin syksyä matkusteltiin vuoroin Turkkiin, vuoroin Suomeen, ihastuttiin, rakastuttiin. Yksi ongelma kuitenkin häiritsi, ei niinkään rakastuneita itseään vaan naisen suomalaisia ystäviä. Mies oli nimittäin parikymmentä vuotta nuorempi.

Mutta mitäpä pienistä - nainen oli eronnut ja villi ja vapaa. Onhan niitä puuma-naisia, kuuluisiakinkin. Se on nykyajan trendi. Nuoresta miehestä on varttuneelle naiselle enemmän iloa kuin ukkoutumisen partaalla rimpuilevasta.

Loppusyksystä mentiin naimisiin, kahdessa eri kirkossa. Tuore rouva halusi näyttää uuden miehensä vanhemmilleen. Niinpä vävyä odotettiin innokkaasti jouluksi keskisuomalaisen kirkonkylän omakotitaloon.

Säätila yllätti tulijan, vaikka varoiteltu oli. Ei ollut päähinettä, ei ollut talvivaatteita. Hankittiin välihousut ja toppahousut, kaapista löytyi pipo, villapaita, lapaset, villasukat, kaulaliina. Pääsi niissä ulos etelän vävy.

Joulun ostoslistaan pistettiin ensimmäistä kertaa kalkkuna. Kohtelias pitää tietysti vieraalle olla ja ottaa huomioon vieraan tavat. Omalle väelle oli tietysti kinkku, niin kuin ennenkin. 

Joulupöydässä vävy kuitenkin ilmaisi hämmästyksensä vaimolleen, että aikooko tämä todellakin syödä sianlihaa. Vaimo puolustautui, että ei hän suinkaan aio ruokavaliotaan muuttaa, vaikka onkin islaminuskoisen kanssa avioitunut. Eikä hän odota, että mieskään muuttaisi, vaikka on kristinuskoa tunnustavan vaimon ottanut. Juuri sen vuoksi kalkkuna oli pöytään hankittu.

Illalla lähdettiin viemään kynttilöitä hautausmaalle. Vävy kahlasi pipo päässä hautausmaan hangessa muiden mukana, ja kaikki sujui hienosti. Vähäisiäkään ongelmia uskonnollisesta eriseuraisuudesta ei syntynyt.
Sitten mentiin tervehtimään mummoa vanhainkotiin.

Jopas alkoi ihmettely. Laitoksessa oli kyllä kynttilöitä pöydällä ja tähti jokaisessa ikkunassa ja piparkakkuja jaettu kaikille, mutta vävy ei silti ymmärtänyt asiaa alkuunkaan. Otetaan mummo mukaan kotiin, hän ehdotti, suorastaan vaati. Vävyn oli mahdoton hyväksyä, että vanhat ihmiset jätetään juhlapäivänä keskenään laitokseen. Heidänhän pitäisi olla oman perheensä mukana viettämässä uskonnollista juhlaa.

Ei mummoa kuitenkaan mukaan otettu, vaan joulun viettoa jatkettiin maan tavan mukaan.


(Kuvassa jotain niitä kamelikuskeja)

Ethän minua unhoita...

Dessu poikkesi ohi ajaessaan vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Saman tädin juttuja olen tallentanut tänne luettavaksi ennenkin (viimeksi 13. lokakuuta, sitä ennen 19. maaliskuuta). Muorilla on pää paremmassa kunnossa kuin jalat. Jalkoja kuitenkin kuntoutetaan, niinpä hän lupaili vielä ennen kesää lähteä naapurihuoneessa asuvan 99-vuotiaan herran kanssa tanssilavalle jenkkaa hyppimään - molemmilla kun on syntymäpäivä samoihin aikoihin.
Muori on ylpeä hyvästä muististaan. Taas kerran hän halusi, että kuulustelen häneltä kertotaulun. Kyllä se sujui. Sitten hän lukea lopotti ulkomuistista Nälkämaan laulun, Herran siunauksen ja Do-re-min.

Hyvä suoritus, ajattelin, mutta aina vaan paremmaksi muori innostui pistämään. Nuo äskeiset Dessu itsekin olisi osannut. Nälkämaan laulu on jopa melko tuoreesti tullut kerratuksi Mikko Niskasen Surmanluodeissa.

Alkoi mennä vaikeaksi. Tuli Keski-Suomen kotiseutulaulu. Siinä oli vielä minulle tuttua kaikua, kun Jyväskylässä olen minäkin kasvanut. Mutta Pohjanmaan joet: Siika-, Kyrö-, Pyhä-, Kala- ja ties mitkä. Tämä lista ei ole hallinnassani, ei ole koskaan ollutkaan.

Muori alkoi vasta päästä vauhtiin. Tuli Ruben Simeon Leevi Juuda… Jostakin hataran muistini syvistä kellareista pulpahteli yllättävä tuttuuden tunne. Tämän rimpsun minäkin joskus opetellut mutta autuaasti unohtanut. Jotain veljeksiä Raamatusta, jonkun poikia. Vielä tuli Room-Ko-Ga-Ef-Fili… Tämän olen tainnut joskus yrittää opetella, en osaisi toistaa, en ainakaan oikeassa järjestyksessä.

En pärjännyt muorille, pakko tunnustaa.

Muori on koko aikuisikäni puhutellut minua ”maisteriksi” ja vähätellyt itseään: hän on vain kiertokoulun ja rippikoulun käynyt eikä osaa mitään eikä tiedä mistään mitään eikä ymmärrä mitään. Kieliäkään ei sano osaavansa muuta kuin venäjän harasoon ja ruotsin kanttuvein. Hyvin sanoo niillä pärjänneensä.

Sen hän kuitenkin vakuuttaa jääneen päähän, minkä kiertokoulussa oppi. Yksi uudempikin laulu onnistuu ulkomuistista, Satumaa-tango.

Hän on moneen kertaan vuosien varrella kunnioittavaan sävyyn ihmetellyt, mitä kaikkea minun on pitänyt opetella ulkoa päästäkseni maisteriksi. Ja tohtorin tutkinto, siinä ulkoa muistettavien asioiden määrä nousee jo käsittämättömiin mittoihin.

Lähtiessäni hän kovasti pyyteli käymään toistekin, kun en ole naismuistiin poikennut. Taisi edellinen käynti olla silloin kun hän täytti 80, vai oliko se 85, monta vuotta siitä on. Olisi niin mukava taas kokeilla maisterin kanssa näitä muistijuttuja.

Ilmoja pidellyt

Dessu on luopunut kolmesta piintyneestä tavastaan.

1. Hän on ostanut Stockmannilta pitkälahkeiset kalsongit (ja jopa ottanut ne käyttöön!)
2. Hän on sulkenut yöksi makuuhuoneen tuuletusräppänän.
3. Hän kävelee uutta reittiä työmatkansa Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin.

Moista uudistusvimmaa en muista aiemmin tapahtuneen. Tämä viimeistään todistaa, että varttuneesta iästään huolimatta Dessu on säilyttänyt nuorekkaan dynaamisuutensa ja kykynsä ennakkoluulottomiin ja radikaaleihin uudistuksiin.

Jos uudistumistahti jatkuu ja edelleen voimistuu, kukaties joskus koittaa se päivä jolloin alan a) katsoa televisiosta formula-ajoja b) juoda piimää ja c) harrastaa kansantanhuja.

Uudistusvimma johtuu arktisesta hysteriasta, joka on iskenyt niin Dessuun kuin ilmeisesti kaikkiin muihinkin helsinkiläisiin. Tilanne kaupungissa on vakava.

Hysterian ensimmäinen oire ilmeni hiihtoretkellä, jonka tein uusilla suksillani Keskuspuistossa. Tuli tuntemuksia, jotka viittasivat horkkaan. Matkanteko piti keskeyttää Ruskeasuon maneesin kohdalla ja kääntyä takaisin. Matkaa kertyi vain kilometrin verran suuntaansa. Seuraavana aamuna sama horkka tuntui jo työmatkalla. Silloin sen tein: menin Stockmannille.

Seuraavaksi horkka iski yöllä. Ei ikkunassani häävinkään kokoinen tuuletusräppänä ole, mutta se piti yöllä nousta sulkemaan. Näin en muista aikaisemmin käyneen. Kesät talvet se on ollut raollaan.

Sitten itsenäisyyspäivän lumikaaos aiheutti kävelyreitin pakkomuutoksen. Tavallinen reittini Etu-Töölön pikkukatuja pitkin keskustaan oli tukossa. Jalkakäytävät olivat auraamatta, olisi pitänyt kahlata polvia myöten nietoksessa. Runeberginkatu oli jotenkuten aurattu, joten siirsin kulkuni sinne, vaikka ei sekään hyvässä kulkukunnossa ollut.

Kampin keskuksen nurkalla tuntui, että on syytä siirtyä sisäväylälle. Pitkä ikävä halli, jota pitkin kuljin kohti Narinkka-toria. Vähän ennen ulos joutumista käännös oikealle ja kapeaan kiemurtelevaan käytävään, joka johtaa Forumiin.

Puolivälissä käytävää on absurdi kummajainen, jota en ymmärrä. Yhtäkkiä käytävällä on edessä lyhyet liukuportaat ylöspäin. Niiden jälkeen muutama askel tasaista ja sitten on samanmittaiset liukuportaat alaspäin. En ymmärrä syytä, miksi tarvitaan sellaiset, vaikuttaa kiusanteolta. Minkäpä teet, kiertää ei voi. 

Forumissa menen kahdet liukuportaat alaspäin, aivan pohjakerrokseen, ja sieltä jatkan edelleen maanalaista käytävää kohti asematunnelia. Siellä Jehovantodistajasetä on aina vakiopaikallaan myymässä lehtiä. Jatkan kompassiaukion kiertäen Ateneumin suuntaan, edelleen katutason alapuolella. Vasta Makkaratalon reunalla joudun nousemaan ulos, mutta siinäkin vain ylittääkseni Keskuskadun, sillä World Trade Centerin läpi pääsen sisäkäytävää pitkin. 

Ulos joudun menemään vasta Mikonkadun ja Yliopistokadun kulmassa, ja siitä on matkaa työpaikalle enää muutamia satoja metrejä, Senaatintorin ohi.

Tällaista oikoreittiä en ole ikinä ennen käyttänyt, mutta nyt on ollut melkein pakko, jos aion kävellen päästä perille. Jalkakäytävät ovat monin paikoin tukossa.

On ilmoja pidellyt. Vielä reilu neljä kuukautta sitten näytti ihan hyvältä, kuten kuvassa näkyy. Siinä Terhi ennustaa ihan hyviä kelejä (klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Rakkauden oppi?

Dessu on kasvavan ärtymyksen vallassa seurannut mellakkaa, joka on syntynyt ev.lut. kirkon liepeille. 25000 ihmistä on jo eronnut kirkosta reilussa viikossa ja lisää tulee.

Samalla Dessu onnittelee itseään, että ymmärsi erota kirkosta jo 36 vuotta sitten, ettei nyt tarvinnut.

 Dessun ero ei tapahtunut pikaistuksessa eikä silloin ollut Internetin tarjoamaa oikotietä. Dessu joutui menemään kirkkoherran puheille ja selittämään päätöksensä perustelut. Se keskustelu kesti parisen tuntia ja oli kaikin puolin antoisa. Vaikutelmaksi jäi, että kirkkoherrakin oli ymmärtäväinen. Hän jopa kiitti lopuksi hyvästä keskustelusta. Erosimme yhteisymmärryksessä.

Dessun kritiikki ei kohdistu uskontoon vaan kirkkoon, joka on kadottanut lähtökohtaiset ihanteensa, eettisen johtajuutensa. Kirkon pitäisi mielestäni olla yhteiskunnassa tinkimätön arvojohtaja. Näin Dessu on ymmärtänyt Jeesuksen antaman mallin. Nykykirkko on hukannut alkuperäisen ihanteensa.

Kirkkolaitoksen pitäisi Dessun katsannon mukaan olla eturintamassa puolustamassa heikoimpia ja halveksittuja, niitä ”syntisiä”. Dessu on lukenut Raamattunsa (samoin Koraanin) siten, että siinä etsitään oikeudenmukaisuutta ja hyväksyntää ja tukea niille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin yhteiskunnan vahvimpien silmissä. Dessu löytää Raamatusta sanoman, joka torjuu diskriminoinnin millä tahansa perusteella. Dessu luulee löytäneensä suuresta kirjasta rakkauden ja suvaitsevuuden radikaalia oppia, hyvin radikaalia, joka vaatii tasa-arvoa riippumatta sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä taustasta ja muista luokituksista.

Missä kaikki tämä idealismi on? Dessu näkee kirkossa monin paikoin täsmälleen päinvastaista. Kirkko on historiallisesti liittoutunut kaikkein pöyhkeimpien kanssa ja ollut tuomitsemassa yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoittelijoita. Vähemmistöt, erityisesti seksuaaliset, ovat joutuneet halveksinnan kohteiksi tasa-arvon pyrkimyksissään. Itsensä eettiseksi esikuvaksi asettanut instituutio ei ole tehtävässään uskottava. Siltä puuttuu arvojohtamisen ambitio.

Ajankohtainen homokiista on vain yksi yksityiskohta pitkässä sarjassa. Yhden puoluejohtajan ja muutaman muun ikävät puheet sattuivat osumaan suuren kansanjoukon omaantuntoon ja aiheuttivat massiivisen protestin. Mutta Dessu uskoo, että taas kerran julki lausuttu seksismi ja homofobia ja diskriminointi ”Jumalan nimissä” oli vain se viimeinen pisara, joka sai täynnä olevan maljan vuotamaan yli. Taustalla on paljon muutakin tyytymättömyyttä ja pettymystä.

¤ ¤ ¤ 

On kyllä myönnettävä, että kirkko on edennyt myös hyvään suuntaan, hitaasti. Eräät viimeaikaiset päätökset ja henkilövalinnat lupaavat parempaa tulevaisuutta. Kirkko ei kuitenkaan ole lähelläkään oikeudenmukaisuuden eturintamaa. Kaukana edellä kulkevat muut, esim. taide, tiede, osa poliittisista puolueista, osa mediasta.

Dessu ei usko jäljellä olevana elinaikanaan näkevänsä kirkkoa siinä kunnossa, että haluaisi liittyä siihen takaisin. Mutta aivan vilpittömästi hän toivoisi niin tapahtuvan.

Hyviä päiviä

Dessu on jälleen töölöytynyt kahdeksan längelmävetisen päivän jälkeen. En saata kauniimmin sanoa: olivat hyviä päiviä.

Päivänkulussa oli kolme elementtiä: liiterityöt, kirjoitustyöt ja saunominen.

Liiterityöt tarkoittivat ensin viimekesäisten koivuklapujen pilkkomista ja pinoamista liiteriin. Ensi kesää varten kaadoin rannan lepikkoa ja pajukkoa, karsin oksat, raahasin rangat liiterin eteen, sahasin metrin pätkiksi ja pistin pinoon. Muutama paksumpi koivukin tuli mukaan.

Kirjoitushommat sijoittuivat siihen hetkeen, jolloin hämärä jo maille hiipi. Nettikirjoittelusta pysyin visusti poissa, sen sijaan sepittelin perusteita Vuoronvarausviraston ensi vuoden budjettiin ja laadin kansainvälisen projektiemme tavoitteita. Dessu myöntää olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän voi tehdä merkittävän osan virkatyöstään ilman velvollisuutta olla paikalla virastossa. Kunhan valmista tulee, mies voi sijaita missä tahtoo tekstejä kirjoittaessaan. Ja valmista tuli, vaikka mies sijaitsi kaukana Pirkanmaalla.

Saunominen sijoittui yön pimeyteen, myrskylyhty vain valaisi pihaa. Vilvoittelu tapahtui laiturilla istuen - pitkään ja hartaasti pimeyttä yksinäisyydessä aistien. Siinä on pyhyyden häivähdys sellaisena kuin minä sen ymmärrän. 

Kahtena iltana saunomaan tuli myös naapurin isäntä. Silloin jäähdyttelyyn kuului myös kuulantyöntö - se on vanha perinteemme. Pimeys tietenkin häiritsi: kuulan löytäminen heinikosta oli vaikeaa ja putoamiskohdan löytäminen mahdotonta. Kisan voittajaa ei saatu selville, mutta väliäkö sillä. Dopingtesteistä ei kuitenkaan ollut pelkoa.

¤

Laiturilla yksin yössä istuessaan Dessu taas kerran mietiskeli elämänsä kulkua. Miten ihmeessä hänestä on tullut päällikkö stressaavaan helsinkiläisvirastoon? Nuorena haaveet veivät aivan toisaalle. Dessu halusi tulla tukkijätkäksi.

Suomi-filmit selvästikin ohjasivat ammattihaaveita. Niissä laulu raikui ja haitari soi ja romantiikkaa riitti rannoilla. Oli Humu-Pekkaa ja riiustelua. Helismaa ja kumppanit taisivat olla sukupolveni vaikuttajayksilöitä.

 Ei tullut Dessusta tukkijätkää, mutta läheltä liippasi taas Längelmäveden liiterissäni. Syntyi puupino. Virastossa istumisen vastapainoksi sellaisen työn kokemus on lähellä taiteen tekemisen kokemusta.

Andrej Tarkovski sanoi jossain, että ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu. Vahvistan ajatuksen.

Kun puupino syntyi ja kasvoi, siinä on luovuutta, omilla käsillä tekemistä, valmiiksi saattamista. Tuli tyrnevä olo, kun valmista katselin.

Hyi Hesari

Sanomalehden kunniakas tehtävä on toimia vallan vahtikoirana. Isolta laatulehdeltä, kuten Helsingin Sanomilta, on lupa odottaa paljon. Vahtikoiran pitää räksyttää.

Tutkiva journalismi on vaativa mutta äärimmäisen tärkeä tehtävä. Pitäisi kaivaa esiin yhteiskunnan mätäpesäkkeitä, päättäjien hämäräpeliä, yhteisten varojen väärinkäyttöä ja muuta vallan liepeillä tapahtuvaa likaista toimintaa. Parhaimmillaan lehdet, myös Hesari, siinä onnistuvatkin.

Tänään sunnuntaina 21. helmikuuta Hesarin politiikan toimitus oli päässyt todellisen jymyjutun jäljille. Toimittaja Piia Elonen paljasti kolumnissaan verovarojen väärinkäyttäjän. Tilaa paljastukselle annettiin reilusti sunnuntainumeron A-osan alkupuolella, sivulla 5.

Näin se meni. Käynnissä olevien olympialaisten naisten hiihtokilpailuun oli osallistunut 19-vuotias hiihtäjätär. Kisa ei mennyt häneltä hyvin. Hiihdon jälkeen televisiohaastattelussa hän oli sanonut, että latautuminen puuttui näistä kisoista. Löysää oli meno ollut, paras vire puuttui.

Tällaisesta puheesta toimittaja oli vetänyt nenäänsä niin sanotun herneen. Tämä on verorahojemme väärinkäyttöä. Hiihtoliitto on saanut sinun ja minun maksamista veroista tukea miljoona euroa, hiihtäjätär saanut siitä avustusta ja olympiakomiteakin toimii pääosin yhteiskunnan rahoilla.

Ja sitten televisioon kehtaa ilmestyä hiihtäjätär, joka ei ole latautunut.

Adrenaliini oli toimittajan suonissa virrannut ja hän heittäytyi kyyniseksi: ”Niinpä, mitä nyt yhdet olympialaiset sinne tänne. Niitähän piisaa. Kuka nyt viitsii ryhtyä moisiin latautumaan. Toista se on Kuopion sprintti tai Saarijärven kansalliset kisat."

¤

Dessutom ei nähnyt kyseistä kilpailua eikä näin ollen haastatteluakaan. Mutta hän voi hyvin kuvitella, mitä hädin tuskin täysi-ikäisyyden puolelle yltänyt hiihtäjätär läähätykseltään onnistuu haastattelijan mikrofoniin sanomaan. Ei ehkä aivan kirkkainta mediaesiintymisen hallintaa.

Tällaisesta sitten maan suurimman sanomalehden politiikan toimitus repäisee ison jutun, nuoren hiihtäjättären nimeltä mainiten, lähestulkoon verbaalisen mestauksen. Eikö nyt kummempaa verovarojen väärinkäytöstä valtakunnasta löydy? Heikoilla on Hesarin tutkiva journalismi.

¤

Onneksi samasta lehdestä löytyi ansiokaskin paljastus, ainakin Dessutomille uusi tieto. Toimittaja Annamari Sipilä kertoi Suomen euroedustajien äänestyskäyttäytymisen huipputärkeässä periaateasiassa.

• ”Neljä edustajaa on sitä mieltä, että eurooppalaisille naisille ei pidä taata mahdollisuutta turvautua ehkäisyyn ja raskaudenkeskeytykseen. Samat neljä vastustavat sitä, että naisilla olisi mahdollisuus ilmaiseen raskaudenkeskeytysneuvontaan.”

• ”Nelikko on myös sitä mieltä, että äitiyslomaa ei pidä kytkeä isyysvapaaseen niin, että ´naisilla olisi parempi suoja työmarkkinoilla ja jotta voitaisiin torjua isyysvapaan käytöstä yhteiskunnassa vallitsevia stereotyyppisiä käsityksiä´ ”.

Nämä neljä ovat:
Sari Essayah (kd)
Timo Soini (perus)
Eija-Riitta Korhola (kok)
Hannu Takkula (kesk)

Listan kaksi ensimmäistä edustajaa menevät vielä pidemmälle, sillä he vastustavat

• ”että naisilla olisi oikeus valvoa omia seksuaalisia ja lisääntymiseen liittyviä oikeuksiaan”.

• ”toimia, jotka edistävät naisille suunnattujen seksuaali- ja lisääntymispalvelujen saatavuutta ja parantavat naisten tietämystä oikeuksistaan ja saatavissa olevista palveluista.”

¤

Niinpä. Vuosi on siis 2010 ja paikka Euroopan parlamentti. Dessutom pääsee taas mieliaiheeseensa, uskontojen ongelmalliseen suhteeseen ihmisen seksuaalisuuteen. Siitä olen kirjoittanut aikaisemminkin, viimeksi 16. helmikuuta.

Arvelen, että tällaiset aatokset eivät voi pohjautua muuhun kuin uskonnolliseen fundamentalismiin. Kaikilla neljällä edustajalla on sidos uskontoihin. Molemmat naiset ovat taustaltaan Kristillisen liiton väkeä, Takkula lestadiolainen ja Soini roomalaiskatolinen.

Kiinnostavaa olisi tietää, miten europarlamentin viides uskontoihminen, isä Mitro, olisi asennoitunut. Mutta hän oli poissa äänestyksestä.



Tällaista journalismia Hesari tarvitsisi. Jotta me äänestäjät tietäisimme…

Siunaaminen jyrkästi kielletty

Piispojen päätös homoseksuaalien parisuhteen siunauskiellosta kuulemma hämmentää kansalaisia, kertoi Ylen uutiset. Dessutomia ei hämmennä, Dessutomia huvittaa.

Sanottakoon heti alkuun, että Dessutomilla ei ole jäsenyyteen perustuvaa oikeutta sanoa mitään kirkon tekemisiin. Ulkopuolisen näkemyksillä ei ole minkään firman tai järjestön päätöksentekoon virkaa eikä vaikutusta. Kirkko tehköön niin kuin hyväksi näkee.

Turussa kokoontuneet piispat päättivät, että kirkko ei siunaa samaa sukupuolta olevien rekisteröityä parisuhdetta. Homo- tai lesboparin liiton puolesta voi kuitenkin rukoilla. - Jopa on vapaamielistä!

Arkkipiispa ilmaisee tyytyväisyytensä, että edes jonkinlainen päätös on lopultakin onnistuttu tekemään: ” Meillä ei ole aikaisemmin ollut selvää kannanottoa taikka päätöstä näissä asioissa, niin nyt sellainen saatiin aikaan. Eihän tämä kovin paljon poikkea siitä, millainen käytäntö on kirkossa ollut. Mutta nyt asialle on perusteltu päätös ja perusteet löydetty, ja siinä mielessä tämä on merkittävä askel eteenpäin.”

Hyvä että edes joku on tyytyväinen. Dessutomin sekulaarissa mielessä herää huvituksen ohessa myös ihmettelyä. Miksi kirkot ja uskonnot eivät onnistu tulemaan luontevasti toimeen ihmisten seksuaalisuuden kanssa? Niillä alkaa ikiaikaisen loputon hämmennys ja pöhinä heti kun joku vähänkin himoa tuntee.

Kuitenkin juuri kirkkojen ja uskontojen piiristä paljastuu koko ajan skandaaleita, on pedofiliaa, salasuhteita, selibaattikiellon rikkomista, kopelointia, ympärileikkausta, huntupakkoa, lapsiavioliittoja, alistamista ja muuta noitavainoa. Eikä tarvitse mennä mihinkään vieraaseen kulttuuriin, riittää kun katsotaan Pietarsaareen, niin heti löytyy ongelmaa. Varmaan lähempääkin?

Välillä iskee sellainen inhottava epäily, että onko uskontojen seksuaalikielteisyys syy siihen, että kaikenlaista pääsee tapahtumaan - sitten yöllä pimeässä kun kukaan ei näe.

Kuka olikaan se runoilija, joka kirjoitti oivaltavasti suunnilleen näin:

Kristinusko tuli Suomeen Turun kautta. Turun kautta se myös menee Suomesta pois.

(Lainaus on epätarkka, muistinvarainen. Jäljet taitavat johtaa Pentti Saarikoskeen.)

Turussa kokoontuneet piispat ovat mahtavia miehiä, heillä olisi valtaa ohjata kirkkokansaa suvaitsevaisuuteen ja syrjinnän poistamiseen. Mutta rohkeus ei riitä, kun seksuaalisuuden eri muodoista on kysymys. Sen sijaan rohkeutta ja innovatiivisuutta riittää moneen turhaan asiaan. Monenlaista kauppakeskusta ja uimahallia käydään kyllä siunaamassa.

Ja sitten ovat nämä rokkipapit. Dessutomilla oli äskettäin sattumalta tilaisuus seurata syrjästä koululaisille järjestettyä adventtijumalanpalvelusta. Se oli mielenkiintoista. Papin esitys oli tyrmäävä: - Jesse diggaa sua hei… Hyvä ettei pistänyt twistiksi alttarilla.

¤

Mutta mikäpä Dessutom on estämään, jos Turun piispat välttämättä aikovat tehdä kirkollisen itsemurhan hirttäytymällä munistaan vanhojen lähi-idän paimentolaisheimojen asenteisiin.

Dessutom ei vastusta uskontojen ihanteita, mutta kirkon pöyhkeyteen hän tuskastui jo 1970-luvulla. Näkemykseni on, että kirkko ei toteuta kristinuskon kauniita ja humaaneita ihanteita. Kirjailija Pentti Haanpää sen ilmaisi osuvasti:

”Jeesus ei missään nimessä mainitse, että sellainen vahva järjestö olisi luotava ja koreanimiset kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja maanviljelijöitä - - "

(Kaiken vanhan kohtalo / Kierros - 1954)

Hiihtokilpailu joka ei unohdu

Hiihdon paatos
Dessutom ei ikinä voi unohtaa yhtä lapsuusvuosiensa hiihtokilpailua. Se tapahtui suunnilleen anno Domini 1 tai 2, tarkemmin en muista. Tapahtumapaikka oli kansakoulu.

Dessutomin opettaja alakoulussa oli iso ja totinen mies, johtajaopettaja. Eräänä aamuna hän yllättäen kantoi luokkaan ison putkiradion, asetti sen pöydälle, lykkäsi pöydän lähemmäs nurkkaa, jossa oli pistorasia, kiinnitteli johdot ja antennit ja sanoi vasta sitten: ”Rukoilkaamme.”

Se oli täysin poikkeuksellinen aamu. Aamurukoilut ja virrenveisuun hän aina muulloin toimitti ensimmäiseksi. Tärkein ensin! Pikku Dessu muistaa suorastaan hämmentyneensä moisesta epäjärjestyksestä.

Sitten hän selitti syyn radiolle. Oli alkamassa tärkeät hiihtokilpailut. Dessutom ei mitenkään muista, mitkä kisat olivat menossa, luultavasti olympialaiset tai maailmanmestaruuskilpailut.

Kun etsin kisojen järjestämisvuosia, todennäköiseltä tuntuu olympialaiset Squaw Valleyssa 1960, mutta voin erehtyä. Olisivatko radion kisaselostukset tulleet sieltä Suomen aikaa aamupäivällä? Saattoi se olla jokin viereisistä vuosista tai vähäisempi kisa, Holmenkollen tai Salpausselkä.

Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat, ja paatos oli huumaava. Tunnelma jäi mieleen, eivät selostuksen yksityiskohdat. Kilpailu kesti tuntikausia, joten kyseessä oli pitkä matka, luultavasti 50 km. Kesken kisan tuli ruokatunti, otettiin repusta eväsleivät ja maitopullo ja jaettiin ämpäristä hernekeitto. Kaikki tapahtui hiljaa varpahillaan kuin joululaulussa. Välitunteja ei pidetty, vaikka koulun kello soi.

Opettaja nousi koko ajan tuoliltaan kirjoittamaan liidulla tauluun väliaikoja. Opettajan eläytyminen oli samaa tasoa kuin selostajien: hän puristeli käsiään nyrkkiin, löi nyrkkiä pöytään, irvisteli ja karjahteli. Posket punottivat ja hiki valui. Jollain väliaika-asemalla hän riisui villapaitansa. Suomalaisen tullessa loppusuoralle hän hyppäsi pystyyn ja kannusti rytmikkäin työnnöin.

Suomalainen voitti, en muista nimeä. Jos se oli Squaw Valley ja 50 km, se oli Kalevi Hämäläinen. Pekka Tiilikaisen ääni itki, Noponen tunnelmoi Kainuun ikimetsien huminasta ja Saarijärven Paavosta. Opettajan posket kostuivat kyynelistä. Ääni väristen hän sanoi, että tällaisena juhlan päivänä koulupäivä päättyy tähän.

¤

Olipa koulupäivä, joka jäi pysyvästi muistiin. Tavalliset koulupäivät eivät erotu toisistaan, ne unohtuvat, ellei jotakin poikkeavaa tapahtunut.

Tällaista tuli mieleen, kun taas on olympiahiihtojen aika. Dessutom ei aio niitä isommin seurata. Mitenkähän Suomen koulujen nykyiset opettajat?

Kepulikonstilla naimisiin

”Jaakko S” sen palautti mieleeni, kun istuimme iltaa Kosmoksessa.

Nimi piti muuttaa, sillä ”Jaakko S” on liian tärkeä herra tulemaan omalla nimellään julkisuuteen näin moraalittomassa puuhassa.

¤
Rippikoulu pidettiin koulussa iltaisin. Vuosi oli joskus 1960-luvun jälkipuoliskolla ja paikka J:n pikkukaupunki keskisessä Suomessa. Koolla oli kolmisenkymmentä poikaa ja tyttöä, iältään jotain viidentoista paikkeilla. Dessutom oli yksi heistä, ”Jaakko” samoin. Tarkoituksena oli suorittaa tämä valtiokirkon jäsenilleen määräämä seremoniallinen toimitus, joka antaa mm. naimaluvan.

Koulua piti pappi, joka oli myös uskonnonopettaja. Tiukkana tunnettu ikämies, upseerikoulussa kasvatusmenetelmänsä sisäistänyt.

Opetusohjelman keskeinen sisältö oli Katekismus. - Dessutom kaivaa nyt kirjahyllystään tuon teoksen ja vaipuu syviin mietteisiin katsellessaan töherryksiään vuosikymmenten takaa. Kansikuvan kehtaa sentään tässä julkaista.

Katekismuksesta piti opetella ulkoa melkoinen määrä rukouksia, käskyjä ja värssyjä. Erityisen tarkasti piti osata käskyjen selitykset, ne, joihin Luther oli katsonut tarpeelliseksi laatia paremmman ohjeistuksen Jumalan epätarkalle ilmaisulle: ”Meidän tulee  peljätä ja rakastaa Jumalaa niin ettemme…”

Pappi vaati kaiken osattavaksi ulkoa ja kuulusteli läksyt tarkasti. Kuulustelun ensimmäinen kysymys osui aina oikean laidan eturivissä istuvalle ja eteni siitä järjestyksessä rivi kerrallaan edestä taakse. Huonojalkainen pappi istui itse koko ajan opettajanpöydän takana.

Me muutamat pojat asetuimme jonoon juuri papin pöydän eteen. Taisi mahtua seitsemänkin poikaa siihen peräkkäin. Edessä istuvan selän takana istuvavalla oli turvallista pitää Katekismusta auki ja lukea loru sieltä. Minun edessäni oli Jouko R:n selkä, minun leveän selkäni suojassa lunttasi ”Jaakko S”.

Hyvin meni, ripille pääsimme.

Kosmoksessa ”Jaakko S”. pohdiskeli asian periaatteellisempaa puolta. Naimalupa ei oikeastaan ole koskaan ollut voimassa, kun se on vilpillä lunastettu. Avioliitto mitätön?

Ja vielä pahempaa: ”Ei kepulikonstilla taivaaseen pääse.”

Haudan partaalla

Tänään olin kaverin hautajaisissa. Eturauhassyöpä vei miehen puolessa vuodessa 58-vuotiaana.

Meissä miehissä on tuo heikko kohta - luojan tunaroima valuvika, sanoi joku. Ensin se häiritsee, sitten vaivaa, sitten reistaa, sitten pettää, lopuksi tappaa. Runoilijakin sen tiesi: ”Mies kun tulee tiettyyn ikään…”

Muistotilaisuus oli ikävä - eikä pelkästään kaverin katoamisen vuoksi. Pastori täytti kaikki klassisen hörhön kriteerit. Puhui puuta heinää ja esitti välillä virsilaulua. Olisi kannattanut jättää sellaiset pois, mutta kai hänenkin pitää palkkansa jotenkin ansaita.

Viime päivinä on julkisuudessa mellastettu kuolleen ex-kansanedustajan kunnian loukkaamisesta lehtikolumnissa. Jotenkin tuli mieleen kuolleen loukkaaminen kuunnellessani tänään, kun täysin uskonnottomalle miehelle pappi vetää naama vakavana jumaluusoppineet seremoniat.

Kai se kuuluu niin tehdä, kun mies ei silkkaa saamattomuuttaan tullut eronneeksi kirkosta. Näitähän Suomessa riittää.

Papin muistopuhe ei kuvannut vainajaa. Se oli joku muu. Faktatiedot olivat oikein mutta luonnehdinta ei. Kai pappien virkaeetos on kehua vainajaa, ja jos tarkempaa tietoa ei ole, sitten pitää keksiä itse jonkinlaista yleispätevää haihatusta.

Saattoväki ei ollut suuren suuri, ehkä parikymmentä. Naisten määrä oli silmiinpistävän vähäinen. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä sisaria tai vaimoja ei ole. Tietääkseni ei lapsiakaan. Meitä kavereita vain. Ja veljet ja veljien vaimot.

Naisia kyllä vainajan elämässä oli, nuorempana runsaastikin, mutta ei vakiintuneita pitkäkestoisia parisuhteita. Yhtä hilpeää poikamiesmeininkiä koko elämä. Eivät sellaiset kumppanit näytä hautajaisiin tulevan. Vain yhden tunnistin.

Luulen, että vainaja olisi toivonut toisenlaista muistotilaisuutta itselleen. Kaverit kaljalle kapakkaan ja ilo irti. Mutta hänellä ei ollut päätösvaltaa. Veljet päättivät. Tai ehkä veljien vaimot.

Vainaja oli mukava veikko, tutustuin häneen opiskeluvuosina yliopistossa. Siitä asti pidettiin yhteyttä. Vakiovieras kesäasunnollani. Saunomista, saunakajoja, soutureissuja, puolukka- ja sieniretkiä. Hän tunsi linnut ja yritti opettaa minullekin. Ei tarvittu kuin ohi vilahtava lento tai etäinen laulunpiiperrys.

Helsingissä tapaaminen sovittiin useimmiten Kosmokseen tai Eliteen tai Sea Horseen. Miellyttäviä juttutuokioita, aiheena yleensä kirjallisuus, jota opiskelimme yliopistossa samoilla kursseilla. Laajasti lukenut mies. Erityisosaaminena oli Venäjän kirjallisuus. Hän osasi kieltä.

Viimeinen tapaaminen sairaalassa pari kuukautta sitten. Ei puhettakaan mistään vakavasta. Suunnitelmissa ensi kesä, vaikka hänestä aavisti, että sitä ei tule. Kyllä hän itsekin sen tiesi, näin luulen.

Ystävän, kaverin muistoa kunnioittaen.

Postia pappi Jaakobille

Merkillinen pikku elokuva. Näin sen jo toisen kerran, ja se kesti ihan hyvin. Ensimmäinen kerta oli valkokankaalta, tämä toinen televisiosta. Valkokangas voitti.

Harvinaista on, että uskonnollista aihetta kuvaava elokuva onnistuu niin, ettei uskonnollisuus ole sille taakaksi. Pikaisesti muistellen ei tule mieleen muita kuin Ingmar Bergman, joka on siinä onnistunut. Tai kyllä Pasolini myös.

En osaa oikein sanoiksi pukea, miksi tämä nostaa muistiin Bergmanin elokuvan ”Talven valoa” (Nattvardsgästerna - 1963). Tunnelmassa on jotakin samaa. Pappi on molemmissa pääosassa, sairauskin on molemmissa, samoin kuolema. Molemmat pienimuotoisia, eleettömiä, sisäänpäin kääntyneitä, uskonnollista ajattelua avaavia mutta eivät uskontoa julistavia. Uskontoa vieroksuvakin voi ne katsoa ja arvostaa.

Jaakobista voisi oikeastaan sanoa, että se on jossain mielessä enemmänkin panteistinen kuin uskonnollinen elokuva. Vanha hauras pappi elää täydessä harmoniassa umpeen pusikoituvassa pihassaan koiranputkien seassa. Näkymä alkaa maistua sydänsuven parhaalta idylliltä: juuri tuollaisen miljöön minäkin haluaisin. Takaisin luontoon, kuin Rousseau. Siellä olisi hyvä.

Ränsistyneessä pappilassa aika on pysähtynyt mutta eetos on vahva. Juoni ei ole juurikaan tärkeä, referoituna jopa tylsältä kuulostava. Varmaan juuri se tekee Jaana Makkosen käsikirjoituksesta hienolla tavalla persoonallisen.

Pisteitä tai tähtiä en koskaan suostu elokuvalle - tai muullekaan taideteokselle - antamaan. Minusta se on vulgääri amerikkalainen tapa yksinkertaistaa moniulotteisia asioita. Mutta Klaus Härö on selvästi nousemassa omaa tietänsä kulkevaksi ohjaajaksi persoonallisilla valinnoillaan. Sillä perusteella hän on vähän kuin Aki Kaurismäki - tosin aivan toisessa tyylilajissa. Hänen tyylilajinsa on vaikea ja riskialtis. ”Äideistä parhain” kompuroi vähän turhan sentimentaalisuuden kanssa. ”Näkymätön Elina” oli jo itsetuntoisempi ja varmempi. Pappi Jaakobin olisin valmis määrittelemään omaleimaiseksi mestarityöksi.

Samoin näyttävät tekevän monet muutkin. Jopa Variety-lehti kehuu ”eurooppalaiseksi laatuelokuvaksi”, mitä voi pitää huomattavana saavutuksena. Monia festivaalipalkintoja on tullut. Tällä elokuvalla näyttää olevan kansainvälisen menestymisen mahdollisuus. Sen se ansaitsisi. Siinä olisi aineksia yhdeksi pieneksi palaseksi Suomi-brändin isossa palapelissä Esa-Pekka Salosen, Joulupukin, Aki Kaurismäen, Miina Äkkijyrkän ym. rinnalla.

Mutta kaupallista menestystä tälle ei voi helposti kuvitella. Tällaisten persoonallisten töiden kohdalla näkyy vahvimmin elokuvien jakautuminen kahteen ryhmään. Valtavirta ei Jaakobia huoli. Hän saa pysyä pihallaan koiranputkien seassa. Siellä ei popcorn tuoksu.