torstai 6. lokakuuta 2011

Riiviöiden rukoukset

Luokanvalvojamme hymyili harvoin. Jos hän hymyili, se oli varma merkki siitä, että harmeja oli tulossa. Yleensä hän oli puoliuninen jurottaja, mutta käräjänpidosta ja rangaistusten määräämisestä häneen syttyi  säihkettä.

Nyt hän säihkyi astuessaan luokkaan. Syyn arvasimme.

*   *   *  

Siihen aikaan 60-luvulla oppikouluissa aamuhartaudet eli rukoukset pidettiin joka aamu ja ne olivat kaikille pakolliset, kuuluipa oppilas kirkkoon tai ei. Aamulla koulun kellon soidessa mentiin ensin luokkiin viemään päällysvaatteet naulakkoon ja ottamaan pulpetista virsikirja mukaan. Sitten luokat marssitettiin suorissa jonoissa seisomaan juhlasaliin. Virsi veisattiin ja opettajan saarnapuhe kuunneltiin. Rukouksille oli lukujärjestyksessä varattu varttitunti joka ikinen aamu. Sitten palattiin luokkiin ja oppitunnit alkoivat.

Opettajien rukouspuheet olivat yleensä tylsiä ja innottomia ja virsi veisata möläytettiin isommin innostumatta, mutta yksi opettaja intoutui aina puheessaan kummalliseen vimmaan. Hänen saarnavuoronsa toistui parin viikon välein. Silloin ei varttitunti riittänyt. Usein joku oppilas pyörtyi kuumassa ja tukalassa salissa, mutta se ei saarnaajaa tuntunut häiritsevän. Julistuksen vimma vei hänet kauas maallisista harmeista.

Siihen saumaan luokkamme iski. Homma oli sovittu etukäteen. Useimmat tiesivät siitä, pojat ainakin. Tytöille ei ehkä kukaan ollut huomannut mainita, mitä oli tulossa. Ei ainakaan kaikille tytöille.

Luokkatoverini Eero oli hakenut ampumaradalta tyhjiä hylsyjä. Sellaiseen kun puhaltaa, syntyy iso ujeltava ääni.

Eero seisoi rukousjonossa kaukana opettajista ja kaivoi vaivihkaa hylsyn taskustaan ja asetti sen alahuultaan vasten. Kun saarna pääsi riittävän kiivaaseen vaiheeseen, hän aivan eleettömästi puhalsi - puhalsi pitkään ja voimakkaasti.

Syntyi ulina aivan kuin tehtaan pilli olisi soinut työpäivän päättymisen merkiksi. Me, jotka tiesimme odottaa ujellusta, reagoimme kääntymällä katseellamme etsimään ulinan aiheuttajaa, mutta käännyimme tahallamme väärään suuntaan, kuka mihinkin mutta emme Eeron suuntaan, hämätäksemme opettajia.

Salissa syntyi hämminki. Saarna katkesi, alkoi hälinä, eikä puhujalla ollut mitään mahdollisuutta jatkaa. Tilaisuus oli kerta kaikkiaan pilalla. 

Tämä toistui useita kertoja talven mittaan. Aina kesken saman saarnanpitäjän nousukiihkon.

Nyt luokanvalvojan hymy kertoi siitä, että ilkivalta on hämäyksestä huolimatta onnistuttu jäljittämään meidän luokkaamme ja rangaistuksia oli tulossa.

Aavistus oli oikea. 

Se ei selvinnyt, miten Eeron jäljille oli päästy. Epäiltiin, että joku tytöistä oli vasikoinut. Ehkä opettajat ovat hoksaavaisempia kuin oppilaat uskovatkaan.

Me muut juonessa mukana olleet istuimme jälki-istunnon ja saimme kotimuistutuksen ja jouduimme käymään sen opettajan edessä anteeksipyyntöreissulla, mutta Eero pääpukarina lensi ulos koulusta määräajaksi, muistaakseni kuukaudeksi.

* * * 

Seuraavana syksynä juhlasali meni remonttiin. Yhteisiä rukouksia ei voitu pitää. Opettajat määrättiin pitämään rukoukset siinä luokassa, jossa heillä oli aamun ensimmäinen tunti.

Se ei ollut kaikille opettajille mieleen.

Uusi äidinkielenopettaja, nuori ja reipasotteinen mies, jännittävien seikkailukirjojen kirjoittajanakin mainetta saanut, tuntui olevan erityisen hapan osakseen tulleesta uudesta velvollisuudesta. Mutta velvollisuus oli velvollisuus.

Opettajan reippaiden askeleiden kopina kuului kaukaa käytävältä, kun hän aamulla saapui luokkaamme. Rukous alkoi jo muutamaa metriä ennen luokan kynnystä: 
Jeesus siunaa koulupäivämme istukaa. Aamen.”

Aamen-sanan kohdalla hän oli ehtinyt opettajanpöydän taakse ja pisti laukkunsa pöydälle. Siitä alkoi opetus ilman taukoa.

Syytä en tiedä, mutta tämän opettajan työsuhde päättyi äkkiarvaamatta. Sitten juhlasalin remontti valmistui ja rukoukset pidettiin taas salissa, ihan niin kuin aina ennenkin.

Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...