Säilyttää vai hävittää?

Minulla on kaksi ikuisuusprojektia. Ikuisina ne varmaan pysyvätkin, sillä kovin lupaavia oireita projektien etenemisestä ei ole viime vuosikymmeninä ollut havaittavissa. Yrityksiä on kyllä ollut.

Ensimmäinen on vuorokausirytmin veivaaminen hieman sosiaalisempaan suuntaan. Minä kun nukun päivät ja valvon yöt.

Toinen on laatikoiden ja hyllyjen siivoamien turhasta tavarasta. Minä kun pistän kaiken talteen.

Tässä jälkimmäisessä olen suunnilleen kerran vuodessa joutunut pakon eteen kirjahyllyjen osalta. Uudet kirjat on saatava pois pöydiltä ja lattialta, joten vanhoja kirjoja on poistettava hyllyiltä. Tai siirrettävä hyllyllä takariviin piiloon pois näkyvistä.

Laatikot ovat siitä kummallisia, että niihin mahtuu uutta tavaraa vaikka vanhaa ei poista. Jotenkin niitä aina saa tiivistetyksi sen verran, että uudelle tulee tyhjä kolo.

Laatikoiden järjestelyssä pätee vanhan valtakunnanviisaan Paavo Haavikon mietelause: "Kun siirtää tavaroita laatikosta toiseen, ei tunnu niin hävittämiseltä."  

Hävittäminen tässä se ongelman ydin on. Kun ei millään raaskisi.

Äskettäin suoritin taas kaivauksia ison vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni laatikoihin ja löysin kuvissa näkyvät esineet. Jos onnistuu katseellaan ohittamaan niiden eroottisen olemuspuolen, huomaa, että ne ovat oivallisia käyttöesineitä. Toisella voi avata viinipullon korkin, toisella kaljapullon kruunukorkin.

Muistan ostaneeni nämä Roomassa kirpputorilta joskus 1980-luvun alussa. Ties mitä antiikkia siis ovat. Ei tällaisista voi luopua.

Siirsin nämä kirjoituspöydän laatikosta muuttolaatikkoon. Vien nämä maalle sitten kun muutaman viikon kuluttua on taas aika siirtyä pois kaupungista kesäksi. Siellä niille saattaa tulla käyttöä, varsinkin jos kesällä jo uskaltaa kutsua vieraita. Pääsevät lopultakin hyötykäyttöön. Haavikon viisas ohje tulee tässä sovelletuksi, ja samalla Billnäs-laatikkoon järjestyy kolo jollekin uudelle.

Lopuksi haluan korostaa, että kyllä minä jotakin sain myös pysyvästi hävitetyksi sieltä laatikosta. Sieltä löytyi  avattu ja puoliksi syöty Sisu-aski, varmaankin hyvin vanha. Se lensi roskiin. 

 

Pienistä asioista

Näin ei ole koskaan ennen ollut. Maailmassa on virhe.

On tulossa vappu, mutta mitään ei ole tekeillä eikä suunnitteilla. Mihinkään en ole lähdössä, ketään ei ole tulossa käymään.

Voisiko mitään vielä keksiä? Tilaisinko tippaleipiä? Perunasalaattia ja nakkeja? Pullo samppanjaa ja naisten kenkä?

Ylioppilaslakki? Jossain kellarikomeron kätköissä sellainenkin ilmeisesti on. Koskaan en ole sitä sieltä esiin kaivanut, Luulisi että on puhtaana pysynyt, kun ei ole käytetty.

Vuodenvaihteen paikkeilla, vähän ennen kuin maailma meni rikki, tuli viesti, jossa kerrottiin, että vanhan kouluni perinne osuu nyt minuun ja luokkatovereihini. On kulunut puoli vuosisataa ylioppilaaksi tulostamme. Sen kunniaksi vanha koulumme kutsuu koko porukan kunniavieraaksi uusien ylioppilaiden lakkiaisjuhlaan.

Virallisen osan lisäksi olisi ollut iltajuhla. Ylioppilaslakki käskettiin kaivaa esiin. Ilman muuta olisin mennyt, mutta kaikki peruutettiin. Ei ole tietoa, korvataanko vahinko jotenkin. Esimerkiksi viettämällä 51-vuotisjuhla.

Vähän nuutunut olo tässä tulee, ei voi mitään. Olisin jo valmis muuttamaan maalle, mutta säätilan pitäisi parantua. Kävin siellä äskettäin päiväreissulla ja suunnittelin.

Heti alkajaisiksi tulee kaksi urakkaa. Siellä ei ole vaatimusten mukaista jätevesisysteemiä, joten olen tilannut urakoitsijan tekemään sen. Pikkujuttu, koska siellä ei ole vesivessaa. monttu saunaveden puhdistuspöntölle kuitenkin pitää kaivaa.

Samalla kaivurilla tilasin kaivettavaksi ojan myös rantamökille. Siitä aion tehdä vierasmajan, mutta sinne ei ole sähköä. Nyt kaivetaan likavesimontun lisäksi oja sähköjohtoa varten. Kaksi kärpästä kahdella iskulla.

On myös tiedossa päivämäärä lopulliselle muuttokuormalle Längelmäeltä. Nuoret reippaat apurini ajavat sinne muuttoautolla, kantavat valitsemani huonekalut ja suuren määrän kirjoja autoon ja ajavat ne uuteen kesäkotiini. Sen jälkeen en usko enää koskaan palaavani Längelmäveden rantakotiini. Uudella omistajalla on suuret suunnitelmat uudistaa kaikki. Tulisi vain paha mieli katsella sellaista. Vielä pahempi mieli kuin mitä nyt muutoinkin on.

Nyt pitäisi osata iloita pienistä asioista. Kaverini E. soitti aamulla ja sanoi, että taitaa olla tulossa hyvä päivä. Meni USB-piuha ekalla oikein päin.

Hiisi vieköön

Tiedättekö, arvoisat blogin lukijat, mikä merkkipäivä on tänään lauantaina 28. maaliskuuta?

Kysymykselläni en tarkoita kansainvälistä Earth Houria, jota tänään myös vietetään, sillä se ei ole merkkipäivä, vaan pelkkä tunti tänä iltana klo 20.30 - 21.30.

Oikea vastaus:  tänään on hiisien päivä. Tiesitkö? Sitä täällä meillä tänään illalla juhlitaan.

Tunnetusta syystä kaikki yleiset tilaisuudet on peruttu. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että jopa Pikkuvappu on jouduttu poistamaan listalta.

Pikkuvappu on perinnejuhla siinä missä pikkujoulu. Juhlamenojen managerina on iät ajat toiminut entinen sihteerini neiti B., mutta nyt hän vastuuntuntoisena kansalaisen ilmoitti, että ei onnistu. - Voihan virus, hän noitui hienolle naiselle soveliaan kielenkäytön rajoja hipoen.

Jotain piti hädässä keksiä tilalle, jotta kohokohtaa tähän synkkään aikaan saataisiin. Idea oli minun. Päätimme kolmeen pekkaan juhlistaa valtakunnallista Hiisien päivää.

"Kolmeen pekkaan" on kyllä huonosti tilaisuutta kuvaava idiomi, sillä minua lukuun ottamatta molemmat osallistujat ovat naisia. Mikähän voisi olla sukupuolineutraali ilmaisu tällaiselle? Pitäisi keksiä.

Pikkuvappu on ollut riehakas tapahtuma - parhaimmillaan jopa villi. Päihdyttäviä juomia on nautittu ja  herkkupaloja naposteltu. Naisia niissäkin on aina ollut enemmistö, meitä ukkoja yleensä vain kaksi, minä ja Heiskanen. Naiset ovat jossain vaiheessa iltaa vetäytyneet suljettujen ovien taakse erinäisten outojen välineiden tuote-esittelyyn, vähän kuin Tupperware-tilaisuuteen. Siinä kohdassa me ukot olemme kahteen pekkaan ilman kontrollia päässeet herkkupöydän ääreen.

Nyt tuote-esittelyä ei ole. Tarjoilu on kuitenkin samansuuntaista. Hiisien päivän taustasta ja sisällöstä liitän tähän linkin . Suosittelen, mielenkiintoista!

Kuvassa itse Hiisi Hugo Simbergin esittämänä (1899)

Tammikuun sammal

1. Kierrettiin ja katseltiin kaverin kanssa uutta kesäkotiani. Oli tammikuun lopun suloinen usva, maa paljas. Räystäiltä putoili hiljakseen pisaroita. Rannassa vesi liplatteli. Harmitti, että vene oli ylösalaisin pressun alla.

Kaveri huomasi, että rantamökin huopakatto pitäisi puhdistaa. Sammalta kasvaa. Minä vähän pistin hanttiin.  - Lieneekö haitallista? Niin kauniskin, sääli sellaista ruveta raapimaan. Kaveri vähän hymähteli. - Katsotaan sitten kesällä.

2. Kierrettiin remonttifirman miehen kanssa uuden kesäkotini takapihalla, metsän puolella. Katsottiin paikkaa montulle, johon kaivetaan jäteveden puhdistuspönttö. Uusi laki sellaista vaatii.

Siinä takapihalla on sammaloituneita kiviä ja kantoja, kauniita kuin mitkä. Huolestuin.         - Voidaanko kaivaa monttu niiden viereen niin ettei sammal mene rikki? Lupasi.

Tuli kesäisen idyllin kaipuu. Lähellä se on. Siihen sammalmättäiden ääreen ehkä kesällä kannan lukutuolini. 

3.  Helsingissä toinen kaveri ihmetteli, että viitsin vielä ottaa vaivakseni entisen työpaikkani historiikin toimitustyön. Hän itse on jo pitkään ollut joutomies. Suositteli minullekin. - No, sinä kai ajattelet, että vierivä kivi ei sammaloidu?

Meinasin potkaista. - Mitä vikaa sammaleessa? Kaunistaisi varmaan minuakin.

4. Ostin divarista kirjan. Se ei ole runokirja, mutta perehdyn siihen silti.

Lukumies

Olen syksyn mittaan pyrkinyt laajentamaan kirjallisuusreviiriäni äänikirjojen suuntaan. Kyllä se on sujunut, välillä hyvin, välillä vielä paremmin.

Ei se kuitenkaan ongelmatonta ole ollut. Sellainen vaikutelma on vahvistunut, että ääneen luettu kirja sopii kyllä  suoraviivaisesti juonivetoisiin teoksiin mutta huonommin monikerroksellisia mietteitä tarjoileviin teksteihin. Minun lukutekniikkani pyrkii aina tarvittaessa olemaan hidas.

Usein se on hyvinkin hidas. Palaan muutaman rivin taaksepäin ja luen sieltä uudestaan. Ehkä pitää palata edelliselle sivulle. Maistelen, mietin, kirjoitan muistiin, opettelen ulkoa, pysäytän lukeminen siihen. Ei sellainen onnistu äänikirjassa tai podcastissa. En minä ainakaan osaa. Hitaat kirjat pitää lukea paperilta.

Ja kyllä jotakin olennaisen tärkeää puuttuu, jos ei lopussa ole mitään kirjahyllyyn pistettävää. Lukemisesta pitää jäädä konkreettinen jälki. Minulla se on lyijykynällä kirjan viimeiselle sivulle kirjoitettu päivämäärä. Usein myös kirjan väliin jätetty paperi, johon olen kirjoittanut vaikutelmia, heränneitä ajatuksia, sivunumeroita joista löytyy erityisen huomion ansaitsevia rivejä. - Ei onnistu äänikirjassa.

(Kuvassa varhaisin hyllystä löytyvä äänikirjani, tosin lauletussa muodossa. Toisessa kuvassa lista saman kustantajan varhaisista äänikirjoista. Talletusmuotona oli silloin vinyyli-LP-äänilevy.. Ei ollenkaan hullumpi keksintö, ja listakin on varsin ansiokas.)

Olen myös sortunut lueskelemaan omia tekstejäni - tämän blogin vanhoja kirjoituksiani. Tällaista nolouden ja tyytyväisyyden rajanvetoa tunnusteleva puuha sai alkunsa, kun huomasin lukijatilastoista, että niin tekevät muutamat lukijatkin. Kaikesta päätellen blogilla on joitakin lukijoita, jotka käyvät systemaattisesti läpi vanhoja kirjoituksiani. On siinä puuhaa, sillä näitä on kertynyt jo toista tuhatta. Sellainen havainto aiheutti kirjoittajalle kohtalaista navakamman kauhistumisen ja tarpeen tarkastaa, pitäisikö sensuroida pois typerimmät aikaansaannokset.

Toinen blogihavainto on sellainen, että tällä blogilla näyttäisi olevat pääosin eri lukijakunta kuin toisella blogillani, tuolla lyhyempiä ja kiukkuisempia välähdyksiä sisältävällä Kenkä väärässä jalassa -sarjalla. En ole keksinyt syytä ilmiölle. Kuvittelin väärin, että sama joukko lukisi molempia.

Kolmas blogihuomio on kummallisin. Pitkin syksyä ja talvea olen havainnut, että yhdellä blogikirjoituksellani on riittänyt päivästä toiseen tasaista lukijavirtaa paljon enemmän kuin millään toisella. Lukijoita tulee kaikkialta, eniten Venäjältä. En käsitä, mikä  tästä kirjoituksesta on tehnyt niin erityisen kiinnostavan. Onkohan siihen linkki jossakin?

Uusi aloitus

Minusta on taas tullut kulkumies. Olen syksyn ja talven mittaan reissannut enemmän kuin aikoihin. Normaalitilassahan en Helsingistä poistu kuin kesäisin.

Kulkureittini on kuitenkin ollut koko ajan sama. Ääripisteet ovat pitkäaikainen kesäkotini Längelmäveden rannalla ja uusi kesäkotini Ruotsinpyhtään suunnalla. Käynnissä on muutto.

Muuttohommissa olen pelkkä apumies. Kuskina ja kantajana on nuori assistenttini farmari-Volvollaan. Siihen mahtuu ällistyttävän paljon muuttolaatikoita. Oma Yarikseni olisi tässä puuhassa poikkeuksellisen huono. Keväämmällä pitää vielä tehdä yksi muuttomatka isommalla autolla, johon mahtuu huonekaluja, kuten sohva, astiakaappi, pöytä, tuoleja ja pihakalusteet.

Minä toki valitsen, mitä otetaan kyytiin. Valinta on vaikeaa. Minä kun en tahtoisi luopua mistään, mutta pakko on. Vanhassa oli tilaa vaikka kuinka, uudessa paljon vähemmän. Kaikki ei mahdu.

Assistentti hieman virnistelee valinnanvaikeuksilleni. Viimeksi hän ehdotti, että kiivetäänkö ottamaan linnunpöntöt puista kyytiin.

Niitä on aika paljon, jos kaikki pitkin metsiä ja rantoja laittamani pöntöt lasketaan. Minulla on ollut verstas liiterin päädyssä. Sen isolla vananaikaisella höyläpenkillä olen pönttöjä rakennellut. Verstaalle olen katsonut paikan myös uuden kesäkodin piharakennuksessa, mutta vanha höyläpenkki ei sinne mahdu. Jotain korvaavaa keinoa on keksittävä, sillä työkaluja olen jo muuttanut. Nekin ovat vuosikymmenien ikäisiä, vasara, hohtimet, höylä, pora, talttoja, sahoja, kirveitä ja muuta puusepälle tarpeellista. 

Aion siis rakentaa uusia linnunpönttöjä uuden kesäkodin puihin ja rannalle Pitäisiköhän muuttokuormaan ottaa sellaisiakin tavaroita kuin leveitä laudanpätkiä ja kirvespölkky. Sahapukkia ei oikein kehtaa, se vie mahdottomasti tilaa. Liiterin täysi pino klapeja pitää myös jättää. Sydän itkee, sillä ne ovat itse kaatamiani puita, itse paikalle kiskomiani, sahaamiani, pilkkomiani ja pinoamiani. Vuosikausiksi niitä olisi riittänyt saunan lämmitykseen.

Nyt kaikki on aloitettava alusta.

 

Huonoja ideoita ja yksi hyvä

Ennen adventtikalenteritkin olivat parempia! Ensimmäinen luukku on nyt avattu, ja on tämä jotenkin vähän reppana tekele.

Ensin luulin, että kuva on Koiramäki-tekijältä, mutta ei se ole. Kuvassa on niukasti yksityiskohtia ja sadun lumovoima siitä puuttuu. Jotenkin halvalla tavalla sarjakuvamainen. Ensimmäisestä luukusta löytyi lyhty ja rimppakinttu jänis. Ensimmäisen luukun olisi syytä synnyttää lumovoimaisia odotuksia - tai mutta kun ei.

Tämä kalenteri ei edes toimi sillä tavalla kuin menneiden aikojen kalenterit, että niistä näki valoa vasten tähystellen kaikkien luukkujen kuvat. Tai sitten luukun läppää sai avatuksi sen verran että pääsi kurkistamaan alle ja silti sai luukun suljetuksi hyvin. Enää ei onnistu. Pahvi on liian paksua ja jäykkää.

Takasivulla on modernin aikakauden aiheuttama pakollinen tärppi. Jos otan kalenterista valokuvan ja lähetän sen twitteriin tai instagramiin, voin voittaa jouluksi suklaata.

En lähetä. Tänä jouluna en syö yhtään palaa suklaata. Siitä saa finnejä naamaan. En halua enää koskaan näyttää murrosikäiseltä, niin kuin kaikkien edellisten joulujen jälkipäivinä aina uuden vuoden puolelle asti. Semmoinen on jotensakin noloa tässä iässä.

Lapsille on myynnissä kalentereita, joiden luukuissa on suklaapala. Tuntuu oudolta. Kehittelimme kaverin kanssa ideaa. Voisiko muillekin ryhmille olla omien mieltymysten mukaisia kalenterilöytöjä?

Keksimme, että vihervöyhötystä vastustaville setämiehille voitaisiin myydä kalentereita, joiden jokaisesta luukusta löytyisi pala naudanlihaa. Ideointi jatkuu.

Huomenna parempaa?

En päässytkään lähtemään. Bussit olivat lakossa. Kävellen matka oli liian pitkä. Oma auto on jo talviunilla.

Niinpä kävelin vain meren rantaan ja istuin rantakivelle. Samalla kivellä olen istunut ennenkin. Onkohan pessimistinen oraakkeli Paavo Haavikko on myös istunut siinä, kun hän kirjoitti sanat "Kaikki on surullista"?

Siltä siinä nytkin tuntui, kun katseli merelle. Kaikki oli harmaata, kylmää, elotonta. Ei voinut edes uskoa, että aavan meren tuolla puolen voisi olla mitään harmaata kummempaa.

                                                 (Kuva:  Edvard Munch:  Melankolia -1896)

Ei siinä kauan voinut istua. Tuli kylmä - nautinnollisesta syystunnelmastakaan ei ole enää mitään tallella. Löytyisikö mitään lohdutusta?

Löytyi:  kotona makaronilaatikkoa ja musiikkia.  (avaa linkki)

                                          (Kuva:  Albert Bertelsen:  Valsedrømme - 1921)

Sävy sama - miksipä sitä muuttamaan.

https://www.youtube.com/watch?v=tYIYIVG64C4   

Ei kovin pyhä

Kävin äskettäin kirkossa. Ei hartaushetki itsessään ollut käynnin syy. Menin kuuntelemaan tilaisuudessa esiintynyttä kuoroa, jossa oli tuttavia. Olin ikään kuin kahden kuorolaisen kutsuvieras. Huomaamatta ja tilaisuutta häiritsemättä otin muutaman valokuvan kuorosta, niin kuin oli sovittu.

Kovasti oli meininki muuttunut siitä kun viimeksi kirkonmenoja kävin kuuntelemassa. Se tapahtui rippikoulun yhteydessä 1960-luvun puolivälissä Jyväskylässä Taulumäen kirkossa.

Nyt meno oli ripeää ja rentoa. Naispappi puhui kymmenisen minuuttia, virsiä ei veisattu, uskoa ei tunnustettu, kerran rukoiltiin. Sitten kuoro lauloi kolme laulua.

Laulu ei minun korvissani kuulostanut ollenkaan sellaisilta kuin luterilaisessa musiikkiperinteessä olettaisi. Pikemminkin siinä oli ortodoksisia sävyjä. Laulut olivat tavattoman hienolta kuulostavaa kansanmusiikkia Kaukasus-vuoriston alueelta. Olen kuunnellut saman kuoron esityksiä myös kapakassa - eri ohjelmalla kylläkin mutta samankuuloisella saundilla. Jännittävän erilaista.

Esirukousten en muista kuuluneen 60-luvun kirkonmenoihin. Nyt kuuluivat. Musiikin jälkeen pappi saapui lukemaan lapuilta esirukouspyyntöjä. Huomion kiinnitti yksi. Siinä joku pyysi esirukouksia sen puolesta, että hänen taloyhtiönsä putkiremontti valmistuisi aikataulun mukaisesti.

Asia on tietysti tärkeä ja viivästymiset harmillisia  - ja ilmeisen yleisiä. Tällaiselle sekulaariseen katsantokantaan taipuvaiselle kuulijalle nousi kuitenkin mieleen epäily, että meniköhän rukous nyt oikeaan osoitteeseen. Eikö putkiurakan työmaapäälliköllä olisi suurempi vaikutusvalta tällaisessa asiassa?

Tilaisuus kaikkineen oli asiallinen ja etenemiseltään ripeä. Kesto ehkä puolisen tuntia. Kuulijoita oli parisenkymmentä. En kuitenkaan sanoisi tilaisuutta tunnelmalliseksi. Se oli vähän kuin sääntömääräinen työmaakokous, jossa käydään nopeasti läpi esityslistan asiat. Lauluesityksissä päästiin syvimmälle pyhyyden tunnelmaan - ikivanha traditio oli aistittavissa. Niin hyvä taide aina. Muilta osin pyhyyden kokemus oli huoneesta poistunut.

Kansallistunne sydämessä

Häivähdys surumieltä liihoitteli sieluun, kun tieto tuli. Pala Suomea poistui taas keskuudestamme.

Reinoja ei enää valmisteta. Globalisaatioko jyräsi taas? Luultavasti jotkut halvat kiinalaiset tupsutohvelit ovat vallanneet markkinat aitosuomalaisilta Reinoilta ja Ainoilta.

Tässä on kai kansallistunnetta terveellisessä alkutilassaan. Joka puolella esiin tunkeva poliittisesti vaarallinen korskea kansallismielisyys on kokonaan eri asia, sitä vastustan. Mutta kielen ja taiteen rinnalla elävä lähinnä  yhtenäiskulttuurin elämänmenoon kuuluva esineistö on tärkeää suomalaisuutta. Kalevalan, Seitsemän veljeksen, Vänrikki Stoolin, Raamatun ja Tuntemattoman sotilaan rinnalla joka kodissa olisi syytä olla Aalto-maljakko, Järvisen sukset, Marimekon raitapaita, Jalostajan hernekeittopurkki, Kossupullo, Hankkijan lippalakki  ja Reinot / Ainot. Ilman näitä ei ole ihan täysimittainen suomalainen. Ilman uhoa ja korskeutta!

Reinoihin liittyy jännittävä ironisuus. Niissä on sopivalla tavalla junttimaisuutta, jotta niitä voi käyttää hyväntuulista huomiota herättävinä tyylipoikkeamina yllättävässäkin ympäristössä. Ne sopivat niin juppiväelle kuin rokkijätkillekin, vaikka ei uskoisi. Harva tuote on niin notkea, että pystyy tämmöiseen.

Ne sopivat myös minulle. Kun muutenkin olin menossa markettiin, kiersin kenkäosaston kautta. Nyt minulla on tuliterät Reinot. Kohta niitä ei enää saa.

Ajattelin esiintyä uusissa Reinoissa, kun kohta on taas aika juhlia pikkuvappua, tuota neiti B:n ylläpitämää vuoden kiertokulun suurta ja hilpeää perinnejuhlaa.

Ilkeily on ilomme

Tuttu poliitikko meinasi saada ns. hepulin, kun pysähdyin vähän virnuilemaan. Tiedän, onhan se tuhmaa lyödä lyötyä, mutta en malttanut.

Aluksi ihan naama vakavana kerroin kuulleeni, että teillähän kamalia tapahtuu siellä eduskunnassa. Yhteiskunta on menossa ihan romahduksen partaalle.

Hän ei heti käsittänyt tarkoitustani, joten jatkoin. - Kun kaiken maailman huligaanit kiipeilevät talonne pylväisiin vaatimaan ties mitä ilmastonpelastamista. Loppuhan tuollaiselle anarkismille on saatava. Lisää mellakkapoliiseja ja panssariautoja, eikö? Kuri ja järjestys olla pitää, sinun puolueesi on siinä hyvä.

Tästä yhden puolueen ylläpitämästä valtakunnan ykkösongelmasta

siirryin vähäpätöisempiin. - Miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo sote? Ette nyt saakaan niitä espereitä ja terveystalomehiläisiä rahastamaan. Muistatkos, mitä minä ennustin jo viime kesänä?

Ja tällä kohdalla väläytin hänelle oikein itsetietoisen hammastahnahymyn. Se ei ollut edes kovin  teeskentelevä, vaikka hymyily on yleensä minulle vierasta.

Todellakin, minä viime kesänä ennustin hänelle ja parille muulle tämän tapahtuvaksi. Tulevaisuuden ennustaminen taitaakin olla helppoa, päinvastaisista hokemista huolimatta. Sen sijaan muistaminen taitaa olla  vaikeaa, erityisesti menneiden asioiden muistaminen, sillä keskustelukumppanini ei näyttänyt ollenkaan muistavan viime kesän keskustelua.

Tässä kohdassa aavistin, että se hepulin uhka jo koholla, joten päätin armahtaa poloisen pahemmalta. Lupailin, että kyllä elämä taas joskus hymyileekin, tulee vaalit ja kaikki. Ja pistin peukkua ja lähdin menemään.

Keino pysyä onnellisena

Katsottiin Lars von Trierin elokuva Nymfomaani (2013). Se on aika epämukavaa katsottavaa, kuten dogma-lajityyppi aina. Epämukava on kuitenkin eri asia kuin huono.

Kyllä se meissä jälkeenpäin keskustelua herätti. Elokuvan pääteemasta ei kuitenkaan sanottu mitään. Nopeasti ohi vilahtanut sivuseikka kiinnosti sitäkin enemmän.

Elokuvan mukaan ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään. 1) Ne jotka aloittavat työt helpoimmasta ja säästävät vaikeimmat myöhemmäksi. 2) Ne jotka aloittavat vaikeimmasta ja etenevät kohti helpompaa.

Elokuvan päähenkilö Seligman, (´onnellinen´ - Stellan Skarsgård) antoi esimerkin. Kumman käden kynnet leikkaat ensin? Oikeakätinen aloittaa vasemman käden kynsistä. On kepeämpi aloittaa helpommasta ja säästää vaikeampi käsi myöhemmäksi. Sellainen ihminen on onnellisempi (ryhmä 1)

Kyllä, näin minäkin teen. Näin me kaikki teemme, yksimielisyys vallitsi. Kerroimme useita esimerkkejä. Hankalat hommat voi jättää viimeiseksi. Ne tulevat sitten kun tulevat, jos tulevat. Elämä pysyy kevyenä kuin perhosella kesäpäivä.

Salattua tietoa

Oli puhetta juoruista. Ne ovat kiinnostavia, aivan samoin kuin salaliittoteoriat. Minä olen aivan täpinöissäni sellaisista, totta kai. Jos en aina usko niin ainakin toivon salaa mielessäni niiden olevan totta. Tulisi jännitystä elämään. Ajatelkaa nyt vaikkapa WTC-tornia, kuussa käyntiä, Kennedyn murhaa tai Dianan kuolemaa. Mitä loistavia salaliittokertomuksia olemmekaan niistä kuulleet.

Puhe lähti liikkeelle, kun konttorin tupakkahuoneessa henkilö X kertoi juorun eräästä kaikkien läsnäolijoiden tuntemasta konttorin ylhäisestä esihenkilöstä Z (huomaatte, että juoruiluun liittyviä stereotypioita välttääkseni käytän tässä sukupuolineutraalia epiteettiä henkilö  näistä kahdesta, jotka eivät ole samaa henkilöpuolta.)

Juoru oli mehevä. Me kaikki hykertelimme kovasti sen kuulemisesta. Mutta oliko se totta? Esihenkilö Z ja joku toinen henkilö yhdessä intiimisti? Kuka oli se toinen? Juoruhenkilö ei suostunut kertomaan. Hymyili vaan metkasti.

Ihmettelimme, mistä juoruhenkilö X oli saanut tietonsa. Sitäkään hän ei paljastanut. Hymyili vain uudestaan metkasti ja pisti sormen pystyyn suunsa eteen.

Kun juoruhenkilö X poistui, me muut jäimme ihmettelemään keskenämme asiaa. Päädyimme  lopputulokseen, että kukaan ei voi tietää sellaisen juorun tapahtumaa, ellei itse ole ollut tapahtumapaikalla. Siitä meille syntyi looginen ahaa-elämys. Juoruhenkilö X on itse se toinen osapuoli siinä juorussa, jonka kertoi esihenkilö Z:sta.

Siitä syntyi uusi juoru eli jatko-osa alkuperäiselle juorulle. Se lähtee varmasti liikkeelle, kunhan ehtii.

(Kuva: August Malmström  Skvallerbyttan)

Vuodesta toiseen

Jos joskus innostun kirjoittamaan muistelmat, niin ainakin lähdeaineisto on kunnossa ja helposti saatavilla. Ainoastaan ikävuodet alle 18 puuttuvat.

Minulla on tallessa kalenterit vuodesta 1969 alkaen, ja niissä on huolellisesti kirjoitetut merkinnät päiväohjelmistani jokaiselta päivältä. On töiden aikataulut, tekeillä olevat projektit, kokoukset, käynnit, tapaamiset. On luetut kirjat, nähdyt elokuvat ja teatterit, konsertit, näyttelyt, kapakkakäynnit ja seuralaiset. On matkat, tavatut ihmiset, hotellit ja nähtävyydet. Olen merkinnyt muistiin kaiken minkä muistiin voi merkitä. Vanhat kalenterit sijaitsevat hyvässä järjestyksessä omassa laatikossaan kellarikomerossa.

Sellainen haitta tiivismuotoisesta merkinnästä kuitenkin on, että kaikkea ei saa palautetuksi mieleen, vaikka muistikirjaan on merkintä tehty. On ihan pimeitäkin kohtia. Kuka hemmetti oli se tyttöpuolinen etunimeltä mainittu henkilö, jonka tapasin koko talven 1976 joka keskiviikkoilta Urkin pubissa? Kalenterista näen, että istuin iltapäivän Liisankadulla Kotimaisen kirjallisuustieteen laitoksella Kai Laitisen ja Vesa Karosen luennoilla, ja niiden jälkeen menin Urkkiin. Luulisi sellaisesta jäävän muistiin jotakin, mutta ei. - Ja tällaisia pimeitä merkintöjä on muutamia muitakin. Ihmettelen suuresti.

Tuli taas aika vaihtaa kalenteria. Mikähän siinä on, että tuntuu kuin joka vuosi kalenteri loppuu nopeammin kuin aikaisempina vuosina. Pitäisiköhän tarkistaa, etteivät kalenterin tekijät fuskaa päivien lukumäärässä? Niinhän bisneksessä on tapana tehdä. Joulun konvehtirasiassakin on vähemmän konvehteja, vaikka aski on yhtä suuri kuin ennenkin ja hinta suurempi.

Akava ystävällisesti lähettää minulle uuden kalenterin joka vuosi, varmaankin siksi, että kuulun seniorijärjestöön. Epäkunnioittavasti revin heti kalenterista pois kymmeniä sivuja - en niitä sivuja joihin itse merkitsen tapahtumia, vaan niitä, joissa on lueteltu loputon määrä järjestön toimintaan liittyviä alajärjestöjä, henkilöitä ja kontaktitietoja. Näin saan kalenterin ohuemmaksi.

Iso urakka on siirtää uuteen kalenteriin kaikki tuttavien syntymäpäivät ja muut merkkitapahtumat. Lisäksi kirjoitan muistikirjaan kaikki mahdolliset käyttäjätunnukset, salasanat ja koodit.

Puolityhjältä kalenteri nykyisin näyttää, pienempikin riittäisi. Ennen ei juuri jäänyt tyhjiä rivejä, kun ne täyttyivät työaikatauluilla. Eläkkeellä olon hillitty joutilaisuus konkretisoituu kalenteria silmäilemällä.

Kaikesta pitää olla huolestunut

Tätä olin osannut pelätä. Kaaduin kaupan edessä. Menin ihan nurin narin mukkelis makkelis.

Liukasta oli. Edellisen yön lumisade oli muuttunut vesikeliksi. Olin kyllä vaarasta tietoinen ja kävelin varovasti lyhyin askelin, mutta silti kävi näin. Siinä huomaa tulleensa melkoiseksi köntykseksi, kun näki samassa kohdassa juoksentelevia koululaisia, jotka liukastelivat myös mutta säilyttivät silti helposti pystyasennon.

Kaatuminen oli jotenkin kummallisen hidas. Jalka lähti luistamaan ja oli siinä ja siinä, että se olisi ollut pelkkä horjahdus. Mutta jalan liuku jatkui ja jotenkin hidastetusti vajosin selälleni. Siinäkin liu´uin vielä pari metriä pyllylläni vähäiseen notkelmaan.

Kuinkaan ei käynyt. Mikään kohta ei kipeytynyt, ei edes naarmuja tullut. Mikään ei särkynyt. Silmälasitkin pysyivät nenällä. Talvitakin alaselkä ja housunpersus kastuivat ja rapautuivat.

Pelonsekaisin ajatuksin lähdin illalla katsomaan Lucia-kulkuetta. Onkohan viisasta lähteä, sillä liukasta olisi Senaatintorillakin. Tuomiokirkon pitkät portaat ovat varmasti myös liukkaat. Entä jos Lucia-neito kellahtaa selälleen kesken kulkueen. Ehkä vahtimestari on hiekoittanut portaat. Vai onko Tuomiokirkolla huoltoyhtiö? Niihin ei voi luottaa.

Hyvin kuitenkin kaikki sujui, vaikka kyllä kirkon portaissa oli liukkaita kohtia. Lucia on aina yhtä vaikuttava kokemus, vaikka kynttiläkruunu taisikin olla pattereilla toimiva. Elävä tuli olisi tuulessa sammunut.

Tänään sain katsella ja kuunnella Luciaa jo toisen kerran. Tällä kerralla sisätiloissa lasten esittämänä ja elävää tulta käyttäen. Siihenkin liittyy minulla huolta aiheuttava muisto vuosien takaa. Olen nähnyt tapauksen, jossa kulkueessa sattui vahinko. Takana tuleva meni kynttilänsä kanssa liian lähelle edessä kulkevaa pitkätukkaista tyttöä, ja tuli tarttui hiuksiin.

Siinä olisi ollut ainekset pahaan vahinkoon, mutta onneksi lähellä ollut aikuinen osasi reagoida nopeasti ja onnistui sammuttamaan leimahtaneen tulen.

Onkohan tämä ikääntymisen aiheuttamaa vai melankolisen luonteenlaadun aiheuttamaa? Se, että on aina huolestunut kaikesta ja näkee kaiken huonoimman vaihtoehdon kautta?

Vierasta vaikutusta

Olisi mielenkiintoista selvitellä mekanismia, jolla uudet innostumisen kohteet valikoituvat. Innostunko uudesta asiasta ihan tuosta vaan sattumalta? Onko taustalla jotain vanhaa taipumusta tai perimää? Syttyykö uteliaisuus ihan vain sen mukaan, mitä sattumalta eteen tipahtaa?

Olen aina ollut suomalaisen / eurooppalaisen / länsimaalaisen kirjallisuuden ja taiteen suurkuluttaja. Venäjä mahtuu mukaan mutta jo Japani on ollut vaikea muutamaa kirjailijaa ja elokuvaohjaajaa lukuun ottamatta. Afrikka on ollut vieras maanosa.

Torjuvasta asenteesta tämä ei ole johtunut. Jotain on vaan jätettävä pois, kun kaikki ei mahdu mukaan.

Tänä syksynä on tuuli kääntynyt.

Ensin tuli Intia Arundhati Royn kirjojen mukana (Äärimmäisen onnen ministeriö / Joutavuuksien jumala). Sitten kyytiin tuli kiinalaista lyriikkaa Pertti Niemisen käännöksinä. Ja jotta oikein sekavaksi ja sattumanvaraisemmaksi harhailu kävisi, nyt on eteeni tipahtanut afrikkalainen kansatiede.

Kaiken kummallisuuden lisäksi täytyy myöntää, että kiinnostavaa on.

Aikomukseni oli tänä syksynä lukea systemaattisesti läpi kotimaista ja pohjoismaista vanhempaa lyriikkaa, jota perinnönjako haltuuni työnsi suuren kasan. Nyt se kaikki on jäänyt odottamaan parempaa aikaa, kun isäntä onkin innostunut Saharan eteläpuolisesta ajattelusta.

Mikähän tämänkin tielleni toi? Sytykkeenä toimineen kirjan löysin sattumalta vaasalaisesta divarista, kun kiireessä etsin luettavaa junamatkalle. Alkukielestä ja kulttuurista ei ole hajuakaan, mutta samankaltaisesta ihmisten jokapäiväisestä elämästä, arkiaskareista, peloista, unelmista ja toiveista nämä viisaat ajatelmat kertovat kuin meillä kaikilla. Elinympäristö vain on aika lailla toisenlainen kuin minulla täällä Töölöntorin reunalla. Arvot, ihanteet ja odotukset hyvästä elämästä ovat kyllä yhtenevät.

Tässä muutama näyte sananlaskuista: 

"Kun toiselle annetaan, häntä suositaan; kun minulle annetaan, minä ansaitsen sen." 

"Me olemme kuin torakat jotka nahistelevat kauhan ympärillä." 

"Jos puu pudottaa lehtensä, älä sano että se on kuollut pystyyn." 

"Ei tyhmyri ymmärrä, vaikka häntä huhmareessa survoisit." 

"Lyhdyn sytyttäminen sokealle on öljyn tuhlaamista." 

"Hiljaa kulkeva leijona on se, joka saa syödäkseen lihaa."

Automiehiä

Kaveri nyrjäytti nilkkansa, kun astuimme ulos ravintola Kosmoksesta. Kävimme lounaalla, mutta alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuuteen.

Kävely ei sujunut. Hän oli jättänyt autonsa kauas Merimiehenkadulle Rööperiin. Minä lupasin hakea auton ja ajaa hänet Töölön tapaturma-asemalle.

Sain ohjeet auton löytämiseksi. Harmaa Ford Fiesta, rekisterinumero ei ollut jäänyt muistiin. Seisoo jossakin lähellä Albertinkadun risteystä. Virta-avain autossa.

Aika epämääräistä. Typerää jättää avain autoon. Tätä en tietenkään sanonut ääneen.

Lähdin kävelemään Fredaa pitkin. Tunsin ärsyyntymistä. Enhän minä tunne automerkkejä. Kadun reunat olivat täynnä autoja. Hakemista olisi helpottanut, jos olisi virta-avain ja voisin sillä saada auton valot välähtämään. Mutta ei. Pitää vain käydä tutkimassa jokaisen harmaan auton merkki.

Siellä oli useita harmaita autoja. Tutkin merkit keulasta tai perästä. Löytyi useampi Ford Fiesta. Ei auttanut kuin kokeilla, onko ovi lukossa. Katselin ympärille, ettei kukaan näe. Tunsin olevani vähän kuin varkaissa. Kaikki ovet olivat lukossa. Yksi Ford oli väriltään enemmän sininen kuin harmaa. Se tärppäsi.

Kuuluuko automerkkien tunnistaminen yleissivistykseen? Jos kuuluu, minä en ole yleissivistynyt. Pikkupoikana autot kyllä tunnettiin. Niitä piirrettiinkin vihkot täyteen. Autot olivat persoonallisen näköisiä, helposti tunnistettavia. Rätti-Sitikka, Tippa-Rellu, Kupla-Folkkari, Anglia, Mini, Mosse, Volga, Lada, Popeda, Nykyautot ovat kovin persoonattomia, kaikki saman näköisiä.

No, loppu hyvin. Löysin auton ja sain kaverin ajetuksi paikattavaksi. Kinttu saatiin sellaiseen kuntoon, että hän pääsi itse rattiin. Mietin, neuvoisinko häntä pitämään virta-avainta taskussa ja opettelemaan rekisterinumeron. En neuvonut, mitäpä sitä aikuista opastamaan.

Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.

"Syksy jo saa - - "

"Nyt on lokakuu / ja minusta näkee sen", riimitteli runoilija. On siinä jotakin perää.

Minä siirsin sortsit, lyhythihaiset paidat, reisitaskuhousut ja liivin makuuhuoneen vaatepuulta komeroon. En usko, että niitä enää tämän sesongin aikana käytän. En toki käyttänyt syyskuussakaan. Ne tulivat maalta Helsinkiin optimismiharhan vuoksi, kuten joka vuosi. Toisaalta ne tulivat Helsinkiin myös pesukoneen vuoksi. Kesäasunnolla Längelmävedellä ei ole pesukonetta. Kesän säät olivat suosiolliset, joten niitä tuli käytetyksi runsaasti.

Jokin kulttuurinen erikoisuus liittyy reisitaskuhousuihin ja liiveihin. Maalla ne ovat käyttökelpoiset julkisilla paikoillakin. Metsästäjänpuvuksi niitä joku sanoi - taskuja on paljon. Kuin safarille olisi Hemingwayn kanssa lähdössä - tulee miehekäs olo. Mutta kaupungissa sellaisia en pukisi päälle. Jotenkin tuntuisi nololle.

Komeroon siirrettyjen kamppeiden korvikkeena vaatepuulla on nyt mustat farkut ja pari Marimekko-paitaa. Niissä kehtaa kulkea. Olkalaukku on aina mukana, sateenvarjoa, lompakkoa ja kännykkää varten. Kyllä nyt kelpaa kulkea kaupungilla, kun kihtikin katosi keväällä eikä ole sen koommin oireillut.

Vaikeinta on kuitenkin päästää lopullisesti irti kesästä. Uuteen on niin pitkä aika, ettei siihen saa vielä minkäänlaista näköalaa. Vielä pyörivät mielessä menneen kesän parhaat palat. Uniinkin ne tulevat. Syyskuu oli vielä kiinni kesässä. Lokakuu ei ole.

Luin jostain, että jossakin kansainvälisessä säälaitoksessa oli ennustettu, että alkavasta talvesta tulee Pohjolassa kylmin sataan vuoteen. Sepä perhanaa. Kyllä menneen kesän riemut ja sortsikelit nousevat sanoinkuvaamattomaan arvoon ja kaipaus uuteen sortsi- ja reisitaskukauteen Längelmäveden rannoilla kasvaa valtaviin mittoihin.

(Kuvat elokuvasta Suomisen Olli rakastuu, ohj. Orvo Saarikivi 1944)

Höpöjä mielessä?

HS ja Hbl  julkaisivat tänään laajat kuvakertomukset eduskunnan työkauden alkamisesta. Päähuomio kohdistui kuitenkin taloon, ei talon väkeen. Hyvä niin.

Talon remontti on valmistunut ja väki siirtynyt pois väistötiloista Sibelius-Akatemiasta. Hienolta näyttikin, kun kuvia katselin. Kyllä siellä nyt kelpaa päätöksiä tehdä. Toivottavasti entistäkin viisaampia.

Väistötiloissa tehdyt päätökset eivät kaikilta osin olleet mielestäni viisaita, osittain kaukana siitä. Mielenilmaisuja ja protesteja on esitetty. Minäkin olen joihinkin osallistunut, kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut. Huonojen päätösten syyksi taidetaan nyt selittää ahtaan ja epäviihtyisän väistötilan luomaa tukalaa tunnelmaa. Sopii toivoa, että arvio on oikea. Nyt kaikki varmaankin kääntyy hyväksi taas.

Täytyypä järjestää ensi tilassa itselleni kutsu päästä tutustumaan remontin tuloksiin. Minulla kun on luonteenomainen taipumus pyrkiä loistamaan lainavalossa, niin loistakoon tässäkin. Laajaan ja arvovaltaiseen tuttavapiiriini kuuluu kaksi edustajaa, jotka järjestävät pyydettäessä kutsun, jolla pääsen käymään tuossa tarkoin vartioidussa talossa. On siellä ainakin ihan kiva kuppila, olen sen aiemmilla käynneilläni todennut.

Mutta ei se kuppila ole läheskään yhtä kiva kuin Sibelius-Akatemian kuppila. Siellä olenkin aikoinaan usein istunut, eikä sinne tarvittu kutsua.

Nyt oudompi blogin lukija luultavasti päättelee, että olen musiikkimiehiä. En ole. Minulla on viiva laulusta kansakoulun todistuksessa. En edes päässyt koulun kuoroon, vaikka halusin. Sibelius-Akatemia kuppiloineen, konserttisaleineen ja harjoitusluokkineen tuli tutuksi ihan muista syistä. Niitä voisin tässä lyhyesti luonnehtia sanalla privaattielämän romanssihakuisuus.

Lehdet kertoivat, että eduskunnan istuntosalissa on palautettu alkuperäiseen asuunsa Wäinö Aaltosen veistokset. Tässä välissä ne ovat olleet jotenkin poispilatussa tilassa.

Mutta eivät kai nämä veistokset nyt kelpaa kaikille edustajille ilman kiivaita protesteja? Niistähän voi tulla edustajille ja television katsojille vaikka kuinka höpöjä mieleen.

Vaadin, että perinteitä on kunnioitettava. Kolmen hallituspuolueen (ja parin pikkusirpaleen oppositionkin puolelta) olisi meneteltävä niin kuin kunnollisten kristillis-siveellis-konservatiivien kuuluu eli tehtävä niin kuin ennenkin on tehty. Kuva pilalehti Kurikasta vuodelta 1932 näyttää, miten.

Unohtakaa ne ahtaissa väistötiloissa tehdyt huonot suunnitelmat ja siirtykää taas käsittelemään näitä olennaisempia aiheita.