tiistai 10. lokakuuta 2017

Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.



2 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Näin äitini joitakin hetkiä hänen kuolemansa jälkeen. Hän makasi lattialla kokonaan kankaalla peitettynä. En halunnut kphpttaa sen lievettä, sillä pelkäsin että kokemus kuolleen kasvoista peittäisi alleen muistikuvat elävästä.

Roope Dessutom kirjoitti...

Minä olen katsellut monien kuolleiden kasvoja, mm. omia vanhempiani. Vaikutelma ei ole kovin voimakkaasti tunteisiin vaikuttava. Enemmänkin kasvot ovat näyttäneet vierailta, jotenkin muuttuneilta. Se näköhavainto ei minulla ole peittänyt muistikuvia. - Tämän kokemuksen perusteella en erityisemmin halua enää nähdä kuolleiden tuttavien kasvoja. Se on jotenkin tyhjä ja turha kokemus.