Arkipäivän harmeja

Kävin kylässä. Sain kahvia ja kakkua. Kahvi oli hyvää, sellaista kestävän kehityksen tummapaahtoista Rekoa. Kakku sen sijaan oli pahaa, luultavasti jotain ruotsalaista kestokakkua, sellaista joka säilyy ikuisesti. Ei kaikki ruotsalainenkaan ole hyvää.

Pitihän se kuitenkin syödä kun kysymättä eteen kannettiin. Onneksi viipale oli ohut. Nuuka emäntä. Vähän kuitenkin jäi harmittamaan, kun sellaisen vuoksi tuli katko sokerittomaan elämääni. En ole tänä vuonna suuhuni laittanut mitään makeaa, en kakkua, en pullaa, en jäätelöä, en mitään. Aamujogurtistakin olen luopunut.

Tiukan linjan syynä on paino, ei sairaus. Olen tullut ymmärtämään, että sokerin poistaminen näkyy nopeasti vaa´alla. Mutta eipä vaan. Sokeritonta on nyt jatkunut 50 päivää mutta yhtään kiloa ei ole kadonnut. Ja siinä on sentään ollut lisäapuna tipaton tammikuu ja melkein tipaton helmikuu. Olen ilmeisesti haksahtanut uskomushoitoon.

Kyläpaikka ei ollut kaukana mutta matka oli hankala. Liukkaus on viime aikoina ollut yhtä helvettiä. Puolen kilometrin kävely pikkukadun jalkakäytävää pitkin oli kinttuja kipeyttävää menoa, sillä minulla oli kenkien pohjassa nastat.

Semmoisilla on paha kävellä. Kantapää painuu liian alas ja varvaspuoli nousee vähän pystyyn. Pohkeet siinä venyvät ja kiristyvät. Askel yrittää korjata asentoa enemmän varpaisillaan kulkevaksi. Piikkien antamaan turvaan ei oikein uskalla luottaa, ja askel on lyhyt ja reidet jännittyneet. Meno on kaikin tavoin epäluontevaa.

Perillä piikkikengät piti tietysti riisua heti kynnyksellä, etten riko lattiaa. Pois lähtiessä tuli hankaluus, sillä kynnyksen lähettyvillä ei ollut jakkaraa, jolle voisi istua pukemaan kenkiä. Jakkara oli kauempana eteisessä, mutta sinne ei voi mennä. Koska kenkälusikkaa ei näkynyt, ei auttanut muu kuin yrittää nylkyttää jalka kenkään seisovillaan ja tunkea takaa sormella kantapäätä luiskahtamaan sisään. Mutta ei se aivan onnistunut, ja niinpä kävelin liukkaan kotimatkan kengän kantaosa inhottavasti rutussa kantapään alla.

Oli minulla oikeaa asiaakin, ja se tuli mallikkaasti hoidetuksi siinä kakku- ja kantapääongelmien välissä. Palautin emännälle 160 sivua papereita. Niihin olin punaisella, vihreällä ja harmaalla kynällä tehnyt suuren määrän alleviivauksia, kysymysmerkkejä ja kommentteja. Lähipäivinä saan suunnilleen saman määrän papereita lisää, ja taas teen värikkäitä merkintöjä. Näistä papereista on vuoden loppupuolella syntymässä historian alan väitöskirja.

Mutta mitäpä minä piittaan väitöskirjoista, kun päällimmäiseksi kyläilystä jäivät kakku, laihdutus ja kengän kantapää. Tätä en tietenkään emännälle sanonut.

Valittamisen aihetta

Valittamisen aihetta aina löytyy, kun hetkeksi kahvipöytään istutaan. Se on aidointa suomalaisuutta.

Virtanen oli kiukkuinen postille. Hän oli ollut Lapissa ja lähettänyt postikortteja, niin kuin vanhanaikaiseen kohteliaaseen tapaan kuuluu. Ei mitään sähköposteja tai instagrammeja.

Mutta posti ei hoitanut osuuttaan tässä perinnepuuhassa. Virtanen oli ehtinyt Lapista kotiin Helsinkiin ennen postikortteja. Meni kohtelias ele pilalle. Syy on postin, joka on "tehostanut" toimintaansa. Osoitteet Virtanen kyllä vakuutti kirjoittaneensa selvällä käsialalla.

Minäkin siinä innostuin julmistelemaan postille. Kerroin tilanneeni pienen erikoisakun Hollannista. Kesti kaksi viikkoa ennen kuin paketti saapui. Siinä ajassahan olisin itse ehtinyt sen hakea. Vaikka laivalla ja junalla matkustaen, ei olisi tarvinnut lentää.

Posti on löytänyt uusia tehtäviä vähenevän kirjepostin tilalle. Näppärät ja reippaat postinkantajat leikkaavat nurmikot ja lapioivat lumet. Posti hoitaa syrjäseutulaisten kauppa- ja apteekkiasiat. Posti hoitaa vanhusten lääke- ja ruokahuollon sekä siivouksen.

Tulevaisuudessa postin toiminnan ennakoidaan laajenevan yhä uusille aloille. Arvailimme, että ennen pitkää posti tehostaa toimintaansa vielä nykyisestäkin ja hoitaa kirjeenkannon ohessa mm. parturi-kampaamotyöt sekä manikyyrin, akupunktion ja hieronnan sekä fysioterapian, taksi- ja sairaankuljetukset, autojen korjauksen ja katsastuksen, siviilivihkimiset ja kastajaiset, maalaus- ja rakennustyöt, viljely- ja puutarhatyöt, perunkirjoitukset, avioerot ja testamentit, vähäisemmät lääketieteelliset toimenpiteet, kuten verenpaineet, rokotukset ja umpisuolet. Ja eutanasiat, lisäsi lopuksi Virtanen, jonka pitää aina saada viimeinen sana.

Toivottavasti myös kirjeenkantoon kehitetään nykyistä tehokkaampia menetelmiä.

Jotain lohtua

Pannukakkujonossa torstaina jäin murjottamaan, kun edessäni jonossa oleva kaapi kermavaahtokulhon tyhjäksi ja minulle jäi vain hilloa.

Sitten kuitenkin sisäinen Polly-Annani otti minussa vallan ja näki surkeudessa hyvänkin puolen. Kermavaahdossa taitaa olla ylen määrin kaloreita. Nytpä vältän semmoiset ihan tuosta noin.

Mulkaisin silti äkäisesti sitä edellä kulkenutta kermavaahtorohmua, kun hän kassalla käänsi katseen taakseen.

Keittiön tuttu täti huomasi tilanteen ja tuli valittamaan sattunutta vahinkoa. Lisää kermavaahtoa ei valitettavasti ollut enää mahdollista tehdä. Korvaukseksi hän lupasi tupla-annoksen kahvia. Tai vaikka tripla-annoksen, jos tahdon.

Tahdoinhan minä. Jotain lohtua sentään.

Mies jolle ei kelpaa mikään

Syksyisen perinteen mukaisesti yritin saada kokonaiskäsityksen television ohjelmatarjonnasta. Löytyisikö mitään uutta, jota kannattaisi ruveta seuraamaan?

Kanavien selailu vei minut ensin katsomaan tietokilpailua.

Kysymys kuului: "Ranskan kuningas Ludvig XIV tunnetaan samalla lempinimellä kuin suomalainen jääkiekkopersoona Juhani Tamminen. Mikä on tämä yhteinen lempinimi?"

Kilpailija hymysi viisaan näköisenä ja vastasi: "Tami."

Ei olisi onnistunut Esko Kivikoskelta. Taitaa käydä niin, etten tänäkään vuonna ala katsoa tietokilpailuja. Sen verran vahvana muistissa elävät Viisasten kerho, Naapurivisa ja Arpa on heitetty.

Entä löytyisikö minulle sopivaa viihdettä? Sopii epäillä. Olen hieman samalla kannalla kuin Henrik Tikkanen aikoinaan. Hän kirjoitti aforismipalstallaan ihmettelynsä, miksi Jumala sallii sodat ja tv-viihteen. 

Television viihde- ja kilpailuohjelmat ja kaiken maailman reality-sarjat tuputtavat katsojille itsekkyyttä, röyhkeyttä ja häväistystä. Minä toivoisin sivistystä, kulttuurin kehitystä, tiedettä, taidetta ja humanistista näkemystä itsekeskeisen kilpailufilosofian sijaan.

Olen tässäkin juuttunut 60-luvulle. Ylittääkö mikään sketsityyppi G. Pula-ahoa ja Onni-klovnia? Tuttu sketsisarjojen tähtinäyttelijä kysyi minulta viime talvena, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Yhden jakson olin katsonut, kun tiesin tulevasta tapaamisesta. En hirveästi ruvennut kehumaan, pikkuisen kyllä. Sanoin, että kyllähän hän minut sen verran hyvin tuntee, että minua ei naurata mikään. Ainoa poikkeus on, jos joku tulee ja kutittaa. Salaa vähän toivoin, että nämä nuori nainen tulisi ja kokeilisi. Ei tullut.

Yle on tehokkaasti onnistunut tärvelemään laatubrändinsä nimeltä Kotikatsomo. Kesäkodissa selailin taas aitan ullakolla vanhoja lehtinippuja. Erityisen tarkasti luin Apu-lehdestä viikon televisio-ohjelmat. Oikein kateeksi kävi vanhaa itseäni ja koko kansaa, kun luki 60- ja 70-luvun Televisioteatterin tarjonnasta. Oli jatkuvasti vahvaa kirjallisuusainesta, Gogolia, Strindbergiä, Ibseniä, Beckettiä, Fota, Haanpäätä, Lassilaa, Jotunia ja vaikka mitä. Siis silloin "pahamaineisella" Repo-radion aikakaudella. Nyt pukkaa Korpelan kujanjuoksua. Ei kiitos.

Mitä muuta? Onko niin, että kun Uutiset ja sää on katsottu, niin Urheiluruudun alkaessa voi panna television kiinni ja siirtyä Yle-Areenaan ja Elävään arkistöön?

Ei sentään. On tärkeitä ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja laatuelokuvia. Kino klassikko siirtyi sunnuntain alkuillasta torstain myöhäisiltaan. Kelpaa se niinkin, kunhan löytäisivät useammin "uusiakin" klassikoista eivätkä aina toistaisi sellaisia, jotka on jo hiljattain esitetty.

Mutta entä ne aivan uudet fiktiot? Viime talven paras löytö oli Skam. Löytyyköhän nyt mitään?

Kuvassa se toinen Tami ja Onni-klovni.

Loppuun yleisökysymys Uutisvuodon nelikentän tyyliin. Kuka tässä kirjoituksessa mainituista neljästä ei kuulu joukkoon ja miksi?

1) Ludvig XIV   2) Juhani Tamminen  3) Onni-klovni  4) Esko Kivikoski  (Vastaukset kommenttiosastoon.)

Onni

 Tami

Pahalla päällä

Otsikko ei tietenkään viittaa minuun itseeni - minähän olen aina leppoisa, lempeä ja hyväntuulinen. Otsikko viittaa alakerran naapuriini insinööri Tarmo Y:hyn.

Toista viikkoa onnistuin Tarmoa välttelemään, mutta sitten hän tuli nurkan takaa vastaan.

Tarmo oli vihainen kuin - -.  Ajatus jää etsimään sopivaa vertausta. "- - kuin ampiainen" on kai vakiintunein, mutta se ei sovi tähän, sillä ampiaisessa on kiukusta huolimatta jotain sympaattista: kepeää, nopeaa ja tehokasta. Tarmossa ei ollut.

Pitää jäädä miettimään ja odottamaan, jos myöhemmin keksisi osuvan vertauksen.

Mikä sitten oli saanut Tarmon yrmyksi?

Hän oli loppukesästä joutunut tekemisiin terveyskeskuslääkärin kanssa ja siitä edelleen laboratorioon ja sairaalaan tutkimuksiin. Lopputulos oli ollut, että lääkäri oli määrännyt Tarmolta pullot pois ja korkit kiinni.

Pysyvästi. Lopullisesti.

Ei ollut auttanut, vaikka Tarmo oli yrittänyt neuvotella lievennystä, että jos nyt kuitenkin edes viikonloppuisin. Lääkäri oli tylysti uhannut, että huonosti käy.

Sain saman tien kuulla Tarmon arvion kyseisen nuoren naislääkärin ammattitaidosta, ulkonäöstä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä. Arvio ei ollut suopea. Arvio laajentui koko ammattikuntaan. Kaikki ovat täysiä hirviöitä, varsinkin naiset. Ei auttanut, vaikka yritin  toppuutella, että onhan toki fiksuja, viisaita ja herttaisiakin, kyllä minä tiedän. Tarmo vain julmisteli kokemastaan vääryydestä. Kaiken lisäksi tuollaista ylläpidetään verovaroilla.

Täytyy sanoa, että en hirveästi yllättynyt. Merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, kuten blogin vakilukijatkin ovat ehkä huomanneet. Tarmon asiat ovat olleet kupposen kumollaan. Muutama vuosi sitten lähti emäntä ja osti lähtiäislahjaksi ison valurautaisen paistinpannun. Vuosi sitten meni työpaikka.

Nyt Tarmo ilmoitti, että voihan hän nyt lääkärin mieliksi pitää tipatonta tammikuuta vuodenvaihteeseen asti. Sitten kai tulee se "valinnanvapaus", ja yksityiseltä puolelta löytyy kyllä inhimillisempiä lääkäreitä.

"Monta vaaraa ompi eessä - -"

Kaveria harmitti.

Hän oli lähtenyt ylittämään katua suojatiellä juuri kun jalankulkuvalo muuttui punaiseksi. Kyllä silloin vielä ehtii alta pois ennen kuin autot kaasuttavat liikkeelle.

Silloin hän oli huomannut pikkutytön, ehkä kolmi- nelivuotiaan, rynnistävän edessään kadulle. Hän nappasi kakaraa kädestä kiinni eikä päästänyt tätä autojen eteen vaan talutti takaisin jalkakäytävälle. Lapsi säikähti ja alkoi huutaa.

Silloin näyteikkunan edestä kääntyi naishenkilö, sellainen isoäiti-ikäinen, ja nosti metelin.     - Mitäs täällä? Päästä heti irti lapsesta.

Kaveri yritti selittää mutta ei onnistunut sanomaan mitään, sillä ilma oli sakeana kaikenlaista perverssiä pedofiiliä. Muutama ohikulkijakin pysähtyi kuuntelemaan. Katseista näki ajatusten laadun.

Ei auttanut muu kuin mutista anteeksipyyntö ja lähteä häpeissään menemään.

Valituksia

Alakerran naapurini insinööri Tarmo J. Ylityösteistölä kävi kuumana. Kaikki oli menossa vituralleen. Posti (ent. Itella) oli tuonut Tarmolle kolme ikävää kirjettä.

1. Hän oli saanut sakot. Hän oli muka ajanut Kehä ykkösellä peltipoliisin tutkaan hirmuista ylinopeutta. Tarmon mielestä väite oli silkkaa propagandaa.  Hän tekee valituksen. Hän kyllä tietää Kehä ykkösen peltipoliisit ja osaa hiljentää niiden kohdalla.

2. Posti oli tuonut järkyttävän laskun. Hän oli tilannut netistä joulukinkun. Siis yhden joulukinkun. Nyt laskussa luki, että hän oli muka tilannut kuusi joulukinkkua. Lasku jotain yli 500 euroa. Laskussa luvattiin, että firma kuljettaa ne Tarmon kotiovelle jouluaaton aattona iltapäivällä. Iloista joulua vaan hyvälle asiakkaalle! Tarmo oli jo lähettänyt valituksen firmalle ja ilmoittanut, että ei huoli edes sitä yhtä kinkkua. Hän siirtyy kalkkunaan, ihan kostoksi.

3. Kela oli lähettänyt kirjeen, jossa oli hylätty Tarmon anomus jonkin kalliin lääkkeen korvauksista. Onneksi kirjeessä oli mukana ohjeet valituksen tekemistä varten. Taatusti saavat siellä Kelassa kuulla kunniansa kunniallisen veronmaksajan sortamisesta.

Niin kuumana insinööri kävi, että oli lähdössä saman tien jäähdyttelyreissulle Töölöntorin toiselle laidalle ja vaati minua mukaansa. En suostunut, en valituksenkaan uhalla, sillä kyllä minä hänen jäähdyttelynsä tiedän.

Kuvassa näppärä menetelmä kuuman pään jäähdyttämiseksi.

Laadukasta ja kelvotonta

Ennen tavarat kestivät.

Lapsuudenkotiini hankittiin ensimmäinen televisio joskus 1960-luvun alussa. Se kesti. Joskus melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin hankin äidilleni uuden. Hän kyllä vastusteli tekoani, sillä vanha oli aivan hyvässä kunnossa, eikä hänen mielestään väritelevisio ollut mitenkään tarpeellinen.

Mainostan tässä vähän:  sen laatukoneen nimi oli Helkama.

Joskus 1970-luvun alussa tulin ostaneeksi tehtaan myymälästä ison kontillisen miesten alusvaatteita, raidallisia paitoja ja kalsareita. Ne olivat laatukangasta. Niitä on käytössä vieläkin, eivätkä ole venyneet eivätkä vanuneet.

Mainostan tässäkin vähän: niiden laatukalsareiden nimi oli Marimekko.

*   *   *  

Nyt mikään ei kestä. Kaikki hajoaa.

Ensin hajosi ruohonleikkuri. Se oli kolme vuotta vanha. Se käynnistyi ja toimi muutaman minuutin normaalisti ja sitten alkoi piiputtaa ja lopulta sammui. Ei käynnistynyt uudestaan. Seuraavana päivänä käynnistyi taas normaalisti mutta muutaman minuutin päästä sammui taas. Ja sama joka päivä. Kylmänä kävi hetken mutta lämmettyään sammui.

Onneksi varastosta löytyi vanha leikkuri, joka auttoi pahimmassa hädässä. Tekniikaltaan aika yksinkertainen.

Kotimatkalla autoon tuli ongelma. Hämeenlinnan ABC-aseman kahvitauolta lähtiessä kojelautaan syttyi outo valo. Piti kaivaa lokerosta käsikirja ja katsoa, mitä se hälyttää. Löytyi yksiselitteinen vaatimus: vie auto korjaamoon.

Epäselväksi jäi, onko korjaamoon menolla kiire. Minulla oli auto täyteen lastattuna tavaraa, joten halusin päästä Helsinkiin. Ajelin maltillista vauhtia moottoritietä pitkin ja pääsin ongelmitta perille. Palava hälytysvalo aiheutti kyllä stressiä. Pelkona oli, rähähtääkö auto tai tekeekö äkkipysähdyksen ja joudun moottoritiellä jalkamieheksi.

Ei autoni uusi ole mutta ei kolmasosaakaan siitä, mikä oli äitini television ikä. Nyt epäilen, että auto onkin jo ajonsa ajanut.

Tämä ei ole mainos:  autoni nimi on Toyota Yaris.

Nyt hajosi työtuolini, jolla istun tätä kirjoittamassa. Se on kolme vuotta vanha ja tyylikäs pyörivä ja monella tavalla säädeltävä. Sellainen kuin jokaisella johtajalla kuuluu olla.

Nyt sen tekniikka oireilee niin, että istuin hupsahtaa alas. Kirjoitan tätä leuka melkein kirjoituspöydän kannen korkeudella. Ei hyvä. En tiedä, onko tällaisen tuolin teknisille osille saatavissa varaosia.

Kirjoittaisin tähän tuolin valmistajan nimen, mutta sitä ei löydy.

Hyötyruotsi

Törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa oli voimakasta aggressiivisuutta ruotsin kieltä kohtaan.

En voi ymmärtää, miksi asenne on niin laajalle levinnyt. Voiko kyseessä olla vielä häivähdys perisuomalaista hurriherravihaa kohtaan? Minulle ruotsin kieli on ollut tärkeä ja hyödyllinen taito.

Osaan ruotsia aika hyvin. Luen päivittäin ruotsinkielistä sanomalehteä, luen ruotsalaiset kirjat alkukielellä, olen nuorena asunut Tukholmassa melkein viisi vuotta ja minulla oli silloin ruotsalainen tyttöystävä -  ja pienen hetken myös norjalainen. Minulla on paljon ruotsinkielisiä suomalaisia ystäviä, ja heidän kanssaan pyrin puhumaan ruotsia.

Koulussa minulla taisi olla pientä etua siitä, että olin lapsena saanut kosketuksen ruotsin kieleen isoäitini kautta. Hän tosin kuoli varhain, mutta jotain jäi mieleen.

Minun sukupolveni opiskeli lukiossa ruotsia Anders Collinin oppikirjasta Ruotsin kielen käännöstehtäviä. Se ei ollut kovin mukava oppikirja.

Ykkösosa oli teksiosa. Siinä oli jokaisessa kappaleessa alussa ruotsinkielinen teksti ja perässä suomenkielinen teksti. Ne piti kääntää sanasta sanaan. Aiheet pysyivät tiukasti Ruotsin muinaisissa kuninkaissa ja heidän urotöissään, tai muissa lukioikäiselle opiskelijalle vastenmielisissä aiheissa. Kirjoissa ei ollut kuvia, pelkkää tiukkaa tekstiä alusta loppuun.

Kakkososa oli sanasto. Siinä riitti pläräämistä, sillä aihepiirin mukaisesti sanasto keskittyi ikivanhoihin aiheisiin.

Englannin oppikirjat tuntuivat Colliniin verrattuna raikkailta ja moderneilta. Niissä oli jopa omaa aikakautta ja nuorisoa käsitteleviä tekstejä. Oli väljä taitto ja paljon kuvia.

Ruotsin kielen opettaja oli vähän pahoillaan siitä, että joudumme käyttämään Collinin kirjaa. Syy oli siinä, että yliopettaja Collin laatii itse ylioppilaskokeen tehtävät, ja ne noudattavat siis kokeen laatijan omien oppikirjojen aiheita ja sanastoja. Muun kirjan käyttö olisi epäviisasta.

Minulla ovat Collinin tallella kesäkotini kirjahyllyssä, repaleisina ja täynnä rivien väleihin tehtyjä käännösmerkintöjä. 

Näytteeksi nuorille ja nostalgiaksi omalle ikäpolvelleni pari sivua tästä sukupolvikokemuksesta.

Väärässä porukassa?

Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  

Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.

Valitusta pikkuasioista

Posti on kriisissä, kun ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä eivätkä näin ollen osta postimerkkejäkään. Kun postiluukku kolahtaa, odotettavissa on lasku, ei kirje. Jouluna saattaa tulla muutama kortti.

Posti suunnittelee uusiksi jakelujärjestelmäänsä. Siinä onkin kummallinen kiire, kun jokaisen lähetetyn kirjeen / kortin / laskun luvataan tulevan perille kiitovauhtia, suunnilleen yhdessä vuorokaudessa. Mielestäni hitaampikin riittäisi. Minulle riittäisi, jos ne laskut tulisivat jakeluun kerran tai pari viikossa.

Kaikki mahdolliset laskut olen siirtänyt automaattiseen e-maksupalveluun, mutta silti niitä riittää tippumaan postiluukustakin. Taas minulla on näpyteltävänä yksi Solo-pankkiin, ja se antoi aiheen tälle kirjoitukselle.

Miten maailmassa yksinkertaisesta laskun maksamisesta onnistutaan tekemään niin vaivalloista? Siinä menee aikaa vaikka kuinka paljon. Äskettäin pankit vaihtoivat tilien numeroita, ja IBAN-koodit ovat entistäkin pidempiä. Useimmiten niissä näyttää olevan pitkä rivi nollia. Oliko sellainen uudistus loppuun asti ajateltu? Onko siinä nyt laitaa, että joudun lukulaseilla tihrustamaan pienellä kirjoitetusta lapusta, kuinka monta peräkkäistä nollaa näpyttelen?

Nyt näppäiltävässä laskussani on 16-numeroinen viitekoodi. Siinäkin on pitkä rivi nollia. On yhtä helvettiä näppäillä sellainen, kun pelkää, että jos teen pienenkin virheen, maksu lähtee ehkä johonkin aivan väärään suuntaan. Jos oikein huonosti käy, minä olen sen näppäilyvirheen vuoksi kohta jollakin protestilistalla ja menetän luottotietoni.

Ja pankki kehtaa vielä mainostaa Solo-palveluaan, että "laskun maksaminen sujuu kätevästi tietokoneella tai mobiililaitteella". En käyttäisi sanaa "kätevä". Minusta tuo on jonkinlaista tyypillistä insinööriajattelua.

Ymmärrän sen, että viitenumero on tarpeellinen siksi, että sen avulla laskut ja suoritetut maksut voidaan yksilöidä ja erottaa toisistaan. Mutta tarvitaanko siihen todellakin noin pitkä rivi numeroita? Kysyin asiaa ohimennen Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa istuneelta laskentaosaston päälliköltä. Hän räpläsi pitkän hetken laskintaan ja kertoi, että 16-numeroisella viitenumerolla voitaisiin erottaa jokaiselle suomalaiselle yli sata miljoonaa laskua.

Ei niitä niin paljon tule, ei edes siinä tapauksessa, että pääministeri Stubb puolueineen yksityistäisi koko maan kaikki hyvinvointipalvelut.

Kävin kirkossa

Kävin kirkossa.

Sitä ei ole kovin usein tapahtunut, sillä en ole jäsen. Olen kyllä kasvanut perinteisessä kristillisessä ympäristössä, saanut koulussa uskonnon opetusta ja käynyt rippikoulun. Mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Tuli ylitsepääsemättömiä ristiriitoja.

Mutta joskus harvakseltaan tulee eteen tilanteita, joissa on asiaa kirkkoon. Nyt ajoin kauas maaseudulle juhlapuku päällä. Lähisukuun oli syntynyt vauva, jonka ristiäisiä vietettiin.

Juhla oli kaunis, umpirakastunut nuori pari säteili onnea, sukulaisia ja ystäviä oli paljon koolla juhlistamassa tilaisuutta. Juhlan päähenkilö nukkui suurimman osan ajasta. Hän virkistyi vain hetkeksi kastetoimituksen ydinhetkellä. Ongelmia ei ollut.

Ongelmia ei ollut muilla, paitsi kirkolla.

Nuorella rakastuneella parilla oli nimittäin vaikeuksia saada kirkko ja pappi myötämieliseksi tälle juhlalle. Ei meinannut löytyä pappia, joka suostuisi toimittamaan kasteseremonian.

Siinä oli nimittäin sellainen monelle papille sietämätön yksityiskohta, että tuo nuori rakastunut pari koostui kahdesta naisesta.

-   -   -

Mikä kumma siinä on, että kirkko ei saa näitä asioita sisällään järjestykseen? Yhteiskunta on muutenkin kylmä ja kyyninen, mutta kristillisellä kirkolla olisi jo lähtökohdassaan ainutlaatuinen opillinen vastalääke - rakkaus -  ihmisten keskinäiseen armottomuuteen. Mutta vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen se tuhlaa voimavarojaan taisteluun kaikenlaisten kuppikuntien, lahkojen ja yksittäisen pikkupäälliköiden kanssa.  Ja ratkaisuksi tarjotaan lopultakin pelastusta tuonpuoleisessa. Ihmisten seksuaaliset taipumukset ovat tässä näkyvin ongelma, toinen on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

Olen hyvin selvillä, että kirkko on kehittynyt hyvään suuntaan ja siellä on vaikuttavissa asemissa henkilöitä, jotka ovat syvällisesti ymmärtäneet ongelman. Suuresti arvostamani Helsingin nykyinen piispa Irja Askola on yksi heistä. Kehityksestä on todisteena sekin, että tämä kastejuhla saatiin toimitetuksi.  Muutama vuosi aikaisemmin ei olisi tullut mitään.

Mutta vielä kestää. Kai siellä laskelmoidaan jäsenmäärillä ja verotuloilla. Rakkauden ja oikeudenmukaisuuden oppi saa väistyä ilottomuuden ja taivaspaikan ansaitsemisen tieltä. 

Kuten Joe Hill lauloi jo viime vuosisadan alussa:

"Work and pray, live on hay

You´ll get pie in the sky when you die..."

Pahalla päällä

Kävin pankissa, marketissa ja sairaalassa. Voiko ikävämpää päiväohjelmaa edes kuvitella? Satoikin ja oli kylmä. Kesän suloiset helteet ovat muisto vain.

Pankissa istuin neuvonnassa kuuntelemassa vihjeitä, miten saisin mahdollisimman isot osingot sijoittamalla euroni sinne tai tänne. Samalla saisin vähennetyksi verojani, jotta yhteiskunnan verovaroilla toimivat laitokset edelleen kurjistuisivat.

Tätä viimeksi mainittua ei tietenkään sanottu ääneen.

Pankkineuvoja selitti suuren määrän tilastoja ja kehitystrendejä ja ennusteita. Erilaiset talouselämän miraakkelioraakkelit eli ajatushautomot olivat laatineet visioita minun varallisuuteni lisäämiseksi. En suostunut ainoaankaan ehdotukseen. Meni pankkisutkilta tunti työaikaa hukkaan. Kahvi sentään tarjottiin, ja keksikin. Ei konjakkia.

Pankista siirryin markettiin. Kannelmäen marketti on ulkoa ruma kuin Tattarisuon peltihalli. Sisällä näytti, että tavoitteena on yhdistää marketti ja huvipuisto.

Oli jotenkin typerän näköistä lykätä kassalle isot ostoskärryt, joiden pohjalla oli yksi juustonpala, paketti silakkaa ja muistitikku. Niiden keräämiseksi piti kävellä suunnilleen kilometrin kierros. Apteekin puolelta kävin vielä ostamassa Buranaa, sillä kurkussa tuntuu nielaistessa pistävä kipu. Lopuksi kävin kahvilla.

Paluumatkalla poikkesin sairaalaan. Iäkäs tuttavani makaa siellä jo toista kuukautta. Potilas kertoi syöneensä pillereitä kuin aamiaismuroja. Ei näyttänyt hyvältä.

Kuva ei ole sairaalassa näppäämäni. Tähän suuntaan kuitenkin ollaan täyttä vauhtia menossa, jos pankkien, talouselämän ja eräiden puolueiden säästöohjelmat ja verosuunnittelut toteutuvat.

Säikähtää sitä vähemmästäkin

Kun tänään yöhämärissä tulin kotiin ja avasin tietokoneen, iski säikähdys: ovatko lukijat hylänneet blogini?

On ollut aika vakiintunutta, että päivässä blogiani käy lukemassa satakunta lukijaa, välillä kaksikin sataa. Vain pitäessäni pitkiä taukoja, kuten kesäisin, päivittäinen kävijämäärä laskee johonkin 30 - 50 paikkeille.

Tänään maanantaina 10. helmikuuta blogiani oli käynyt katsomassa yhdeksän (9) lukijaa, vaikka viime yönä kirjoitin. Eikä yhtään kommenttia. Säikähtää sitä vähemmästäkin. Se on pienin luku koskaan sen jälkeen kun pääsin kunnolla vauhtiin.

Melankoliselle luonteelle tyypillisesti ensiajatus oli, että nyt lukijat ovat saaneet tarpeekseen ja menettäneet kiinnostuksensa. Blogini aika on ohi.

Tämä saa nyt jäädä tähän. Keksin jotakin muuta yöpuuhaa, kuten vaikkapa villasukkien kutomista.

Murheellisena päätin kuitenkin katsoa vielä ne blogit, joita olen pitkään seurannut. Siinä kohdassa alkoi tulla epäilys, kun huomasin, että "Saunaihon" tekstin laidassa olevassa pikanäppäimessa luki, että Töölöntorin reunalta oli viimeksi tullut "Missä miehet?" -niminen postaus kolme päivää sitten. Miten niin kolme päivää? Minähän kirjoitin eilen tekstin "Tyyliä ja tyylin puutetta". Katsoin Rydmanin, kolme päivää sitten sielläkin. Katsoin "j.y.n.t.k:in". Samoin kolme päivää. Katsoin vielä muutaman, sama kaikissa.

Mitä tämä nyt on? Eikö Blogger ole huomannut, että kirjoitin eilen uutta? Vai olenko itse jotenkin sotkenut? Olenko jättänyt painamatta nappulaa "lähetä"?

Ei niin ole voinut käydä, se selviää tilastosta, jonka mukaan "Tyyliä ja tyylin puutetta" on kuitenkin muutama lukenut. On siitä johonkin tieto mennyt mutta ei kaikille, ei ainakaan vakituisille lukijoilleni.

Tein kokeilun. Avasin tekstilistasta "Tyyliä ja tyylin puutetta" ja tein siihen pienen muutoksen ja lähetin sen. Menin katsomaan, onko Saunaihon, Rydmanin, j.y.n.t.kn ja muiden blogien laidassa vieläkin tieto, että Töölöntorilta on tullut kirjoitus kolme päivää sitten.

Ei ollut. Töölöntorilta oli tullut postia yksi päivä sitten. Postin nimikin oli oikea.

Nyt jään odottamaan, huomaako Blogger lähettää blogiystävilleni tiedon, että Töölöntorilta on tänäänkin tullut postia.

Tekniikan armoilla

 

Ensin hajosi pölynimuri. Kyllä se imi, mutta ääni muuttui niin kuin olisi sirkkeli soinut. Ehkä vähän käryäkin tuli. Ei sellaista uskaltanut käynnissä pitää.  

No, ei se mitään, onhan minulla harja ja kihveli. Kyllä niillä siivous hoituu kunnes ehdin käydä marketissa ostamassa uuden. Olihan imuri jo useamman vuoden palvellut. Kannoin sirkkelin kellarikomeroon odottamaan pois kuljetusta.  

Sitten hajosi partatrimmeri. Se ei muuttunut sirkkeliksi vaan lopetti vähäisenkin hurinansa. No, eipä hätää tässäkään. Asianhan voi hoitaa manuaalisesti tai jättää jonkin aikaa hoitamatta kokonaan. Sanoohan tyylitietoinen sihteerini, että minulle sopisi pidempi sänki kuin nykyisen kuusimillinen. Sinne vaan partakone kellarikomeroon imurin viereen.  

Sitten poksahti työhuoneeni pöytälamppu. Se oli sellainen energiansäästölamppu, jonka oli määrä kestää 10000 tuntia tai jotain sellaista. Muistelen ottaneeni sen käyttöön pari kolme vuotta sitten. Pitääpä etsiä taskulaskin jostakin laatikon perältä ja laskea, kertyykö parissa kolmessa vuodessa 10000 tuntia.  

Enempää energiansäästölamppuja minulla ei ollut varastossa, joten ruuvasin reikään vanhanaikaisen. Poksahtanut lamppu siirtyi kellarikomeroon. Tiedän, että se on ongelmajätettä ja vaatii kuljetuksen ongelmajätekonttiin. Sellainen on Sortti-asemalla Konalassa.  

Seuraavaksi DVD alkoi oikutella. Kun työnsin levyn sisään, se kehtasi ilmoittaa, että "tuntematon levytyyppi". Ihan tavallinen levyhän se on, mutta kone taitaa luulla, että tarjoan sille meetwurstisiivua. No, kun veivaan levyä sisään - ulos - sisään - ulos useamman kerran, se lopulta tunnistaa levyn ja voin tallentaa sille televisiosta tulleen elokuvan.  

DVD-kone ei siis joudu kellariin, mutta huolestumista häiriö aiheuttaa. Uusia tallettavia DVD-koneita ei jostain käsittämättömästä syystä ei ole enää moneen vuoteen valmistettu. Minulla on kyllä kaksi varakonetta tallella, mutta molemmat vanhoja ja paljon käytettyjä. Miten sitten käy, kun ne kaikki ovat tiensä päässä?  

Kuvassa Länglmäveden kesäkotini savusaunan nurkka. Hirsien veistäjän tekninen osaaminen oli sitä luokkaa, että 108 vuotta on nurkka tuulia ja tuiskuja kestänyt eikä ole vinksalleen mennyt.

 

 

 

Keinot ja konstit

 

Ostin uudet kengät. Seuraavana päivänä lähdin ne jalassa kävellen töihin.  

Runeberginkadulla ravintola Eliten kohdalla heräsi aavistus. Ajattelin kääntyä takaisin. Matkaa kotiin Töölöntorille olisi vain pari sataa metriä. En kuitenkaan kääntynyt.  

Ylämäen jälkeen Kauppakorkeakoulun kohdalla aloin olla jo varma, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Kauppakorkeakoulun kohdalla on syytäkin tuntea epäluuloja, mutta tällä kerralla havaitsemani häiriön aiheuttaja ei sittenkään tainnut olla mikään finanssijuonittelu.  

Kenkä nimittäin hankasi kantapäästä.  

Klenkkasin Arkadiankatua Eläinmuseon, Sibelius-Akatemian ja Pikkuparlamentin ohi. Vastaan tuli muuan Ben Z, mutta ei tästä vaivasta voi suoraan kokoomustakaan syyttää, joten armahdin miehen kiukultani. Menin sen sijaan Mannerheimintien Yliopiston apteekkiin ostamaan laastaria.  

Mietin, missä voisin istua, riisua kengän ja sukan ja liimata laastarin. Ei sellaista voi julkisesti tehdä, joten ohitin Kolmen sepän aukion penkit ja menin Stockmannin vessaan.  

Laastari ei tainnut tulla hyvin, joten menin Fabianinkadulla Yliopiston ala-aulan vessaan ja liimasin kaksi laastaria lisää. Ne auttoivat mutta eivät kokonaan poistaneet ongelmaa. Työpäivän jälkeen ajoin kotiin raitiovaunulla, vaikka yleensä kävelen. Kotona tarkastin kantapään. Siihen ehti tulla kunnon hankautuma ja rakko. Nyt täytyy jättää pidemmät kävelyt pois muutamaksi päiväksi.  

Että pääsikin taas unohtumaan se vanha hyvä neuvo, että uudet kengät pitää ajaa sisään vähitellen. Kerran minulle kävi samoin niinkin pahassa paikassa kuin Roomassa. Uudet hienot italialaiset kengät ehtivät pilata pahasti kävelykierroksiani. Siitä lähtien olen pitänyt tarkasti huolta, että matkoillani on aina mukana myös käytetyt kengät.  

Jos olisin ollut oikein viisas, olisin jo uudet kengät ostaessani noudattanut alapuolella annettuja ohjeita. Hyvät lukijat, ottakaa opiksenne minun harmillisesta kokemuksestani ja noudattakaa näitä hyviksi tunnettuja konsteja.

 

 

Setämäinen

 

Tuttu naispuolinen blogin lukija tuli kadulla vastaan ja antoi palautetta. Hänen mielestään blogini on laimentunut. Enää en ole niin terävä ja pisteliäs kuin alkuvuosina. Kirjoittelen turhan pehmoisia. Juttuni ovat muuttuneet "setämäisiksi". 

Harmitti, vaikka en sitä näyttänyt (teeskentelin - tunnustan vasta tässä näin jälkikäteen, terveisiä vaan). Mikä setä minä olen! Jos en nyt ihan nuori kollikaan niin ainakin omasta mielestäni aika vetreä. No, myönnettäköön, etten jokaisesta kohdasta ole enää aivan yhtä kimmoisa kuin joskus, mutta että setämäinen - - . 

Kommentti oli paitsi ärsyttävä myös kiinnostava,joten kysyin, olisiko hänellä aikaa jatkaa keskustelua läheisessä taiteilijaravintolassa viinilasin ääressä. Hyvin oli aikaa.  Sain lisää samansuuntaista palautetta. Oli siinä kyllä kehujakin seassa. 

Blogin ulkoasu sai myös huomiota. Nykyinen vaalea kuosi oli hänen mielestään laimea, aiempi punakuvioinen miellytti enemmän. Samansuuntaista palautetta olen saanut parissa kommentissakin. Pitänee harkita paluuta entiseen. 

Sitten tuli kysymys: mitä olen tekemässä tuossa blogin oikeassa laidassa "Tässä Dessu" -kohdassa olevassa pienessä profiilikuvassa? Siinä marssin on nyrkki pystyssä ja polvi koholla. Tausta on häivytetty. 

Pyysin arvausta. Näkeehän sen, mitä olen siinä kuvassa tekemässä, vaikka tausta onkin manipuloitu näkymättömiin. Tarvitaan vain vähän mielikuvitusta. 

Kolme arvausta tuli: 1) Hätistelet pihaan tullutta sutta tai karhua kauemmaksi siellä Hämeen kesäkodissasi, 2) Marssit mielenosoituskulkueessa lippu kädessä Vietnamin sotaa vastaan joskus kauan sitten 70-luvulla, 3) Juokset vauhtia keihäänheittokisassa. 

Hyviä arvauksia mutta kaikki väärin. Onko parempia arvauksia? Paljastan ehkä totuuden lähiaikoina.

 

Omituisia ilmiöitä

 

1.  

Blogillani on varsin vakiintunut lukijakunta. Laskuri raksuttaa päivässä keskimäärin 100 - 150 numeroa eteenpäin. Välillä olen päiväkausia kirjoittamatta, ja silloinkin kävijöitä on jopa 50 päivässä. Luvut ovat olleet hieman laskusuuntaiset tämän kevätkauden aikana.  

Joskus tulee omituisia tilastopiikkejä. Vuosi sitten yhtenä päivänä tuli yhtäkkiä puolen tuhatta käyntiä. Stat Counter kertoi, että lukijaryntäys tuli venäläisistä nettiosoitteista. Epäselväksi jäi, mikä aiheutti rynnistyksen.  

Äskettäin tuli päivän kestävä pienempi piikki, kun Ylen Bloginautti-ohjelmassa luettiin yksi postaukseni. Keskiarvo ylittyi suunnilleen sadalla.  

Nyt on muutaman päivän ajan tullut runsaasti lukijoita oudosta osoitteesta. Bloggerin liikenteen lähteet -lista näyttää, että ne ovat tulleet osoitteesta, jonka nimi on topblogstories.com. Uteliaisuuttani menin katsomaan, mikä sellainen liikenteen lähde on.  Kohtasin etusivun, jossa oli kuvia nuorista naisista vähissä vaatteissa, tai suoremmin sanottuna kokonaan ilman. Tekstinä oli "Sex datings in Helsinki".  

Miksi sieltä tulee kävijöiden virta minun blogiini? Se jäi selvittämättä, sillä ilman rekisteröitymistä etusivulta ei päässyt eteenpäin. En katsonut tarpeelliseksi rekisteröityä. Toimiala on minulle vieras.  

Pyydän: viitsisikö joku asiaa tunteva lähettää minulle kommentin tai sähköpostin, josta saisin selville, mikä siellä saa ihmiset klikkautumaan minun blogiini. 

2.  

Bloggerin listan mukaan minulla on 26 ilmoittautunutta seuraajaa. Vuosikausia seuraajien nimet / kuvat olivat näkyvissä omassa gadget-lokerossaan kirjoitusteni oikealla puolella. Sitten yhtenä päivänä kaikki katosivat. Jäi vain otsikko "Lukijat" ja sen alapuolella tyhjä tila.   

Olen yrittänyt korjata vian poistamalla ensin tyhjentyneen gadgetin ja lisäämällä sitten uuden. Sillä ei ollut vaikutusta. Tyhjänä on ruutu pysynyt.   

Vanhat seuraajat muistan kyllä, mutta kevättalven mittaan on tullut uusia. En tiedä, keitä he ovat.  

Osaisiko joku antaa vinkin, missä on vika.

Kevään harmeja

 

Olen kaupunkikävelijä. Vaeltelen mielelläni pitkin Helsingin katuja ja rantoja. Pysähtelen, poikkean, käyn kurkistamassa, otan valokuvia, istahdan penkille, seisoskelen katsomassa.  Sellainen kiireetön kulkeminen miellyttää.  

Tällaisina keväisinä päivinä kuin tänään vaeltelu ei kuitenkaan miellytä, vaikka pitkän liukkaan kauden jälkeen niin luulisi. Yritin tänäänkin, mutta kävely ei sujunut. Syy ei ole jaloissa vaan nenässä ja silmissä.   

Onkohan minulle kehittynyt allergia? Silmiä kirvelee, aivastelen, nenä vuotaa. Piti käydä apteekissa ostamassa nuhasuihketta. Kotona piti sulkea ikkunat.   

Epäilen katupölyä.  

Ei minulla aikaisemmin ole tällaista ollut. Jotain pientä kyllä, mutta nyt on mennyt vaikeaksi. Siitepölyistä ei ole ainakaan koskaan aikaisemmin ollut haittaa, ei edes pujosta, jota kasvaa kesäasuntoni tien varrella.  

Katujen siivous on käynnissä, keskeiset paikat näyttävän olevan valmiita mutta työ jatkuu syrjäisemmillä alueilla. Muutama sateeton lämmin päivä on tuonut koko kaupungin ylle leijailevia pölypilviä.  

Autoni on edelleen talviteloilla kaukana keskustan ulkopuolella. Saa pysyäkin siellä vielä niin kauan, että saan Maltan-reissuni tehdyksi. Sitten siirryn kesäaikaan ja käynnistän muuton maalle. Mutta vielä ei ole sen aika.   

Kuvassa vihje kaupungin puhtaanapitolaitokselle: hankkikaa tällaisia vehkeitä helpottamaan meidän nuhanenien keväisiä harmeja.

 

Muuan mies

 

Muuan mies (nimeä en kerro!) oli saanut toimistonsa tytöiltä syntymäpäiväksi lahjakortin tatuointiliikkeeseen. Hieno lahjaidea, vaikka miestä aika lailla pelotti mennä pisteltäväksi.  

Tuekseen ja turvakseen mies pyysi mukaan sihteerinsä neiti C:n (nimi muutettu). Neiti on nuorta ikäpolvea, toisin kuin pomonsa. Neiti osaisi olla makutuomarina, ettei pomon nahkaan pistellä luurankoja tai lohikäärmeitä.  

Neiti C:n läsnäolo osoittautui hyödylliseksi, sillä pomon nahkaan ei kaiverrettu mitään säädyttömyyksiä vaan Muumipappa. Tästä kiitollisena hän ojensi sihteerilleen kahdenkympin setelin ja tarjosi päälle lounaan Fredrikinkadun nepalilaisessa ravintolassa.  

Siinä pomo teki virheen. Pahan virheen.  

*   *   *     

Pelko valtasi pomon elämän. Yöt muuttuivat unettomiksi, käsiin ilmestyi vapinaa ja otsaan tuskanhikeä. Hän seurasi tiedotusvälineitä ja alkoi vähitellen ymmärtää tekonsa moraalittomuuden. Hän nimittäin oli jättänyt tekemättä ilmoituksen Neiti C:lle maksamastaan palkkiosta. Olisi pitänyt täyttää lomakkeita, joilla maksetaan vero, tapaturmavakuutus, työttömyysvakuutus, eläkeraha ja muuta sellaista. Ja toinen lomake, jolla ilmoitetaan ateriaedusta.  

Tiedotusvälineet toitottivat, että valtakunnassa on toinenkin samanlainen liero, joka on juuri jäänyt kiinni. Valtakunta oli kuohuksissaan tapahtuneesta ja vaati syylliselle rangaistusta. Mies ymmärsi, että hänelle itselleen on käymässä samalla tavalla. Ei tarvita muuta kuin neiti C:n ilmianto, ja sitten se on menoa. Pitkä ja ansiokas ura päättyy katastrofiin.  

Mikä häpeä! Mies oli itse esiintynyt kuin moralismin ylipappi ja kiukutellut suureen ääneen finanssiveijareista ja veroparatiiseista, ja sitten hän on itse jäämässä kiinni. Televisiossa hän näkee Suomen yrittäjien toiminnanjohtajan hymyilevän kuin jakoavain ja vaativan rangaistusta vilpistä kärynneelle. Veroparatiiseista toiminnanjohtaja ei sano mitään.  

Piinaviikko on alkamassa.