Arkipäivän harmeja

Kävin kylässä. Sain kahvia ja kakkua. Kahvi oli hyvää, sellaista kestävän kehityksen tummapaahtoista Rekoa. Kakku sen sijaan oli pahaa, luultavasti jotain ruotsalaista kestokakkua, sellaista joka säilyy ikuisesti. Ei kaikki ruotsalainenkaan ole hyvää.

Pitihän se kuitenkin syödä kun kysymättä eteen kannettiin. Onneksi viipale oli ohut. Nuuka emäntä. Vähän kuitenkin jäi harmittamaan, kun sellaisen vuoksi tuli katko sokerittomaan elämääni. En ole tänä vuonna suuhuni laittanut mitään makeaa, en kakkua, en pullaa, en jäätelöä, en mitään. Aamujogurtistakin olen luopunut.

Tiukan linjan syynä on paino, ei sairaus. Olen tullut ymmärtämään, että sokerin poistaminen näkyy nopeasti vaa´alla. Mutta eipä vaan. Sokeritonta on nyt jatkunut 50 päivää mutta yhtään kiloa ei ole kadonnut. Ja siinä on sentään ollut lisäapuna tipaton tammikuu ja melkein tipaton helmikuu. Olen ilmeisesti haksahtanut uskomushoitoon.

Kyläpaikka ei ollut kaukana mutta matka oli hankala. Liukkaus on viime aikoina ollut yhtä helvettiä. Puolen kilometrin kävely pikkukadun jalkakäytävää pitkin oli kinttuja kipeyttävää menoa, sillä minulla oli kenkien pohjassa nastat.

Semmoisilla on paha kävellä. Kantapää painuu liian alas ja varvaspuoli nousee vähän pystyyn. Pohkeet siinä venyvät ja kiristyvät. Askel yrittää korjata asentoa enemmän varpaisillaan kulkevaksi. Piikkien antamaan turvaan ei oikein uskalla luottaa, ja askel on lyhyt ja reidet jännittyneet. Meno on kaikin tavoin epäluontevaa.

Perillä piikkikengät piti tietysti riisua heti kynnyksellä, etten riko lattiaa. Pois lähtiessä tuli hankaluus, sillä kynnyksen lähettyvillä ei ollut jakkaraa, jolle voisi istua pukemaan kenkiä. Jakkara oli kauempana eteisessä, mutta sinne ei voi mennä. Koska kenkälusikkaa ei näkynyt, ei auttanut muu kuin yrittää nylkyttää jalka kenkään seisovillaan ja tunkea takaa sormella kantapäätä luiskahtamaan sisään. Mutta ei se aivan onnistunut, ja niinpä kävelin liukkaan kotimatkan kengän kantaosa inhottavasti rutussa kantapään alla.

Oli minulla oikeaa asiaakin, ja se tuli mallikkaasti hoidetuksi siinä kakku- ja kantapääongelmien välissä. Palautin emännälle 160 sivua papereita. Niihin olin punaisella, vihreällä ja harmaalla kynällä tehnyt suuren määrän alleviivauksia, kysymysmerkkejä ja kommentteja. Lähipäivinä saan suunnilleen saman määrän papereita lisää, ja taas teen värikkäitä merkintöjä. Näistä papereista on vuoden loppupuolella syntymässä historian alan väitöskirja.

Mutta mitäpä minä piittaan väitöskirjoista, kun päällimmäiseksi kyläilystä jäivät kakku, laihdutus ja kengän kantapää. Tätä en tietenkään emännälle sanonut.