maanantai 2. huhtikuuta 2018

Reissulta palattua


Pitkällä junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu. Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla. Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.

Minulla ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen kahvia ja sämpylä.

Junassa kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien reunoista.

Perillä seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin on rikki.

Voi kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.

Tampereen jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on saatu korjatuksi. Ei ollut.

Ehdotin myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.

Myyjää vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.

Ei auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin. Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello. Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista kahvia kämpille.


(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)

Paluumatka pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.

Matkasuunnitelma muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen tapaan Tammelan stadionin nurkalla.

Kiire ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee. 


2 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Epistä. Mainitset nti B:n ja vielä bileetkin. Mutta sitten lopetatkin jutun tylysti siihen. Epistä. Kun voisi olla Eeppistä... Kerro edes pikkuisen mitä tuo ihmeellinen olento sanoi tai teki, ole kiltti, pliis pliis... :)

Roope Dessutom kirjoitti...

Jaa, saatanpa jotakin kertoa, kunhan muisti pätkittäin palailee ...