keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Ravistaa vai sekoittaa?



 

Olen koko syksyn aikana ehtinyt käydä elokuvissa vain kolme kertaa. Aika huonosti filmihullulta.  

Ne kolme ovat Woody Allenin To Rome with love, Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen ja Rax Rinnekankaan Veden peili. Allenilta olen vuosikymmenet katsonut kaikki mitä on ilmestynyt. Kaurismäki kuuluu myös pakollisiin. Rinnekangas on valitettavan vähän tunnettu, hän ansaitsisi suuren huomion.  Hieno teos taas.

Syy vähäiseen aktiivisuuteen on toisaalta se, ettei nykyisin tule kovin paljon laatuelokuvia, toisaalta se, että olen kulkenut näytelmäteattereissa. Lisäksi minulla on varsin suuri kokoelma klassikkoelokuvia dvd-levyillä, ja ne ovat koko ajan aktiivikäytössä. Televisiostakin - lähinnä Ylen Teema-kanavalta  - on tullut paljon kiinnostavaa.  

Televisio on esittänyt sarjan saksalaista laatudraamaa: Fassbinderiä, Schlöndorffia ja von Trottaa. Nämä tulivat minulle tutuiksi jo 1980-luvulta alkaen. Hiukan epäilin, ovatko ne kestäneet aikaa, mutta pelko oli aiheeton. Katharina Blumin menetetty maine, Lola, Rosa Luxemburg, Sisarukset ja Matkaaja ovat edelleen yhtä nautittavia.  

Tv:stä on tullut myös harvinaista kotimaista. Anssi Mänttäri -sarja loppui jo. Olisi mielestäni saanut jatkuakin, sillä niitä on vaikka kuinka paljon. Pienimuotoista, hyvin persoonallista ajankuvaa.  Ne kaikki katsoin myös heti tuoreeltaan, eivätkä nekään ole vuosien saatossa menettäneet viehätystään. Kulttuuriteko oli myös esittää Risto Jarvan Ruusujen aika. Se on Jarvan aiheeksi omituinen mutta kuriositeettina kiinnostava.  

Lisäksi on tullut sellaisia intohimon kohteita kuin Bunuelin Päiväperho, Hustonin Leppymättömät, Premingerin Joki jolta ei ole paluuta, Lumet´n Kasvot kuvaruudussa, Zinnemannin Maankiertäjät, Hathawayn Niagara ja Beatlesien Magical mystery tour. On riittänyt kiinnostavaa katsottavaa ilman pop cornilta haisevia elokuvateattereitakin. Ja kaiken huipuksi Teema on esittänyt poikkeuksellisen ansiokasta Elokuvan historia -sarjaa. Se jatkuu edelleen. Suosittelen.

Yksi mietityttää: on ilmestynyt uusi James Bond. Suostuisinko palaamaan nuoruuteni ihanteen pariin? Edellisetä kerrasta on kulunut aikaa.  

Nyt vietetään agenttisankarin 50-vuotista juhlaelokuvaa. Meille, jotka näppyläisimmässä nuoruudessamme 60-luvulla innostuimme uudesta sankarista, tämä voisi olla nostalginen kokemus. Kritiikeissä on sanottu, että nyt palataan alkuperäiseen tyylilajiin. Uskoisiko?  

Välillä charmi kadotettiin. Vain Sean Connery tuntui oikealta. Roger Moore jotenkuten vielä kelpasi, mutta sen jälkeen idea katosi. Tuli kaikenlaista kummallista: liian kikkailevia vempeleitä, liian pelleksi meneviä roistoja, liian uskomattomia temppuja.   

Sean Conneryn aikaisissa seikkailuissa oli eleganssia, joka alkoi heti alkutekstien taustalla näkyvistä eroottisista silhuettitanssijoista. Oli hehkeitä tyttöjä, oli huumoria, oli älykkäitä temppuja ja täpäriä pelastumisia. Oli hienoja musiikkiteemoja, kuten Goldfiner, You only live twice ja From Russia with love, jonka nimi jännittävästi muistuttaa edellä mainittua Woody Allenin uutta filmiä. Connery pääsi Suosikki-lehden lakanan kokoiseen kuvaankin. Löysin sellaisen äskettäin kesäkotini ullakolta.  

Nyt olisi uusi tarjolla. Televisiosta katselin kerran, kelpaako Daniel Graig. En erityisemmin innostunut. Nyt arvostelut ovat kohtalaisen myönteiset, mutta en ole varma, tarkoittaako se myönteisyyttä samalla skaalalla, jolla me alkuperäisen Bondin kokeneet aihetta muistelemme.   

Ne blogin lukijat, jotka tuntevat Bondin, ymmärtävät tämä kirjoituksen kummallisen otsikon. Sen merkitys selviää, jos katselet ja varsinkin kuuntelet  tästä linkistä avautuvan   pienen You Tube -pätkän.
 
 
 
 

 

Ei kommentteja: