Olen koko
syksyn aikana ehtinyt käydä elokuvissa vain kolme kertaa. Aika huonosti
filmihullulta.
Ne kolme
ovat Woody Allenin To Rome with love, Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen ja Rax
Rinnekankaan Veden peili. Allenilta olen vuosikymmenet katsonut kaikki mitä on
ilmestynyt. Kaurismäki kuuluu myös pakollisiin. Rinnekangas on valitettavan
vähän tunnettu, hän ansaitsisi suuren huomion. Hieno teos taas.
Syy
vähäiseen aktiivisuuteen on toisaalta se, ettei nykyisin tule kovin paljon
laatuelokuvia, toisaalta se, että olen kulkenut näytelmäteattereissa. Lisäksi minulla
on varsin suuri kokoelma klassikkoelokuvia dvd-levyillä, ja ne ovat koko ajan
aktiivikäytössä. Televisiostakin - lähinnä Ylen Teema-kanavalta - on tullut paljon kiinnostavaa.
Televisio
on esittänyt sarjan saksalaista laatudraamaa: Fassbinderiä, Schlöndorffia ja
von Trottaa. Nämä tulivat minulle tutuiksi jo 1980-luvulta alkaen. Hiukan
epäilin, ovatko ne kestäneet aikaa, mutta pelko oli aiheeton. Katharina Blumin
menetetty maine, Lola, Rosa Luxemburg, Sisarukset ja Matkaaja ovat edelleen
yhtä nautittavia.
Tv:stä on tullut
myös harvinaista kotimaista. Anssi Mänttäri -sarja loppui jo. Olisi mielestäni
saanut jatkuakin, sillä niitä on vaikka kuinka paljon. Pienimuotoista, hyvin
persoonallista ajankuvaa. Ne kaikki
katsoin myös heti tuoreeltaan, eivätkä nekään ole vuosien saatossa menettäneet
viehätystään. Kulttuuriteko oli myös esittää Risto Jarvan Ruusujen aika. Se on
Jarvan aiheeksi omituinen mutta kuriositeettina kiinnostava.
Lisäksi on
tullut sellaisia intohimon kohteita kuin Bunuelin Päiväperho, Hustonin
Leppymättömät, Premingerin Joki jolta ei ole paluuta, Lumet´n Kasvot
kuvaruudussa, Zinnemannin Maankiertäjät, Hathawayn Niagara ja Beatlesien
Magical mystery tour. On riittänyt kiinnostavaa katsottavaa ilman pop cornilta
haisevia elokuvateattereitakin. Ja kaiken huipuksi Teema on esittänyt poikkeuksellisen ansiokasta Elokuvan historia -sarjaa. Se jatkuu edelleen. Suosittelen.
Yksi
mietityttää: on ilmestynyt uusi James Bond. Suostuisinko palaamaan nuoruuteni
ihanteen pariin? Edellisetä kerrasta on kulunut aikaa.
Nyt
vietetään agenttisankarin 50-vuotista juhlaelokuvaa. Meille, jotka
näppyläisimmässä nuoruudessamme 60-luvulla innostuimme uudesta sankarista, tämä
voisi olla nostalginen kokemus. Kritiikeissä on sanottu, että nyt palataan
alkuperäiseen tyylilajiin. Uskoisiko?
Välillä
charmi kadotettiin. Vain Sean Connery tuntui oikealta. Roger Moore jotenkuten
vielä kelpasi, mutta sen jälkeen idea katosi. Tuli kaikenlaista kummallista:
liian kikkailevia vempeleitä, liian pelleksi meneviä roistoja, liian
uskomattomia temppuja.
Sean
Conneryn aikaisissa seikkailuissa oli eleganssia, joka alkoi heti alkutekstien
taustalla näkyvistä eroottisista silhuettitanssijoista. Oli hehkeitä tyttöjä,
oli huumoria, oli älykkäitä temppuja ja täpäriä pelastumisia. Oli hienoja
musiikkiteemoja, kuten Goldfiner, You
only live twice ja From Russia with love, jonka nimi jännittävästi muistuttaa edellä mainittua Woody Allenin uutta filmiä. Connery pääsi Suosikki-lehden lakanan kokoiseen kuvaankin.
Löysin sellaisen äskettäin kesäkotini ullakolta.
Nyt olisi
uusi tarjolla. Televisiosta katselin kerran, kelpaako Daniel Graig. En
erityisemmin innostunut. Nyt arvostelut ovat kohtalaisen myönteiset, mutta en
ole varma, tarkoittaako se myönteisyyttä samalla skaalalla, jolla me
alkuperäisen Bondin kokeneet aihetta muistelemme.
Ne blogin
lukijat, jotka tuntevat Bondin, ymmärtävät tämä kirjoituksen kummallisen
otsikon. Sen merkitys selviää, jos katselet ja varsinkin kuuntelet tästä linkistä avautuvan pienen You Tube -pätkän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti