Kun
viimeksi vierailin yhdeksänkymppisen sukulaismummun luona, hän näytti minulle
senkinlaatikossaan sijaitsevan aarteen. Sieltä löytyi purkillinen huolellisesti
rullalle käärittyjä seteleitä, niitä vanhoja markkoja. Ei ihan vähäinen summa,
arviolta tuhannen markan verran. Lisäksi oli toinen purkki, joka oli täynnä
saman aikakauden kolikoita.
Olen huomannut, että mummo kääntää kaikki vähänkin isommat summat mielessään
markoiksi. Euro, pari sujuu euroissa, mutta sitä suuremmat summat hän kysyy, mitä se tarkoittaa
markoiksi muutettuna.
Itsessäni
olen huomannut saman piirteen siinä tapauksessa, että kyseessä on hyvin iso
rahasumma. Kun äskettäin huomasin lehdessä ilmoituksen, jossa
omassa taloyhtiössä oli myynnissä samanlainen huoneisto kuin itselläni, en hahmottanut hintaa
euroissa vaan se piti ajatuksissa muuntaa markoiksi. Taitaa olla
sukupolvi-ilmiö, että silloin kun numerot menevät satoihin tuhansiin, se
muuttuu euroissa mitäänsanomattomaksi. Markkoina sadattuhannet ja miljoonat
tuntuvat havainnollisemmilta. Tavallaan kyllä nolottaa tällainen kyvyttömyys.
Vanhainkodin
mummeli on selvästi varautunut markan paluuseen. Minä en usko siihen. Pidän
harhaisena käsitystä, että euro on eurokriisin syy. Olisin valmis väittämään,
että kyllä pankit ja finanssiveijarit olisivat onnistuneet kriisin
järjestämään, olipa valuutan nimi mikä tahansa. Kyllä kriisi on niille aina
äärimmäisen tuottoisa ja toivottava asia.
Kävelyretkilläni
Helsingin syksyisillä kaduilla olen ilokseni törmännyt Aurora Karamzinin museon
nykyajan kotkotuksista piittaamattomaan valuuttalinjaan. Tässä keitaassa, joka
sijaitsee ahtaassa puistossa Finlandia-talon ja Musiikkitalon välissä, on
kahvila, joka mainostaa katukyltissä tuotteitaan juuri niin kuin itsetuntoisen
museon kuuluukin (suurenna kuva klikkaamalla ja lue, miten siinä hinnat
ilmoitetaan).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti