Mitä minä huolin, veitikka nuori

 

Pitkään virkamiehenä toimineena olen tottunut säntilliseen elämäntapaan. Hetkellisille impulsseille ei juuri sijaa ole jäänyt, vaikka luonteen syväkerros olisi sellaisille hyvinkin altis.  

Ensimmäinen lievennys tähän tiukkuuteen tuli, kun virastoissa keksittiin uusi idea nimeltä etätyö. Tartuin siihen heti, sillä oivalsin siinä itselleni sopivia mahdollisuuksia.  

Etätyö mahdollisti kaksi miellyttävää muutosta. Ensinnäkin sain nukkua aamuisin pidempään, kun oli lupa tehdä kirjoitusprojekteja itse valitsemanani ajankohtana. Niitä ei enää välttämättä tarvinnut mennä tekemään konttoriin aamulla klo 9. Toiseksi pystyin järjestelemään töitäni niin, että minulla oli mahdollisuus viettää enemmän aikaa kesäkodissani. Tärkeintä oli, että tuli valmista. Sillä ei ollut väliä, missä ja milloin työni tein.  

Kun voi nukkua aamulla pidempään, siitä seuraa väistämättä mahdollisuus valvoa illalla pidempään. Tämän mahdollisuuden olen hyödyntänyt täysimääräisesti, kuten muutamat blogini lukijat ovat tekstieni ilmestymisajoista huomanneet - jopa ihmetelleet.   

Toinen lievennys tuli maaliskuussa, kun jäin / pääsin? / jouduin? eläkkeelle, tosin omasta suostumuksestani vain osa-aikaiselle. Tuntui, että nyt ei millään ole enää väliä. Luovuin kellosta ja kalenterista. En kanna sellaisia enää mukanani. Tosin hätävarana kännykässä on kello ja kalenteri sihteerilläni neiti B:llä, jonka kanssa olen tehnyt sopimuksen, että hän hälyttää hyvissä ajoin, jos minun pitää johonkin ryhtyä.   

Tällaisessa vapauden hurmoksessa olen altis jopa hetken impulsseille.  Sellainen osui kohdalle muutama päivä sitten, kun kaveri soitti ja ehdotti, että kuulepas vanha veitikka, eikös lähdettäisi Längelmävedelle kalastamaan.  

Toruin vähän ilmaisua: mikä hilskutin vanha veitikka minä hänen mielestään olen. Suhteellisen nuori veitikkahan minä vielä olen.   

Kyllä hän tiesi, etten minä osaa kalastaa, mutta soutajaksi olen kelvollinen. Metsästämään en suostu missään tapauksessa, mutta kalastaminen käy. Olen kalaruoan ystävä ja osaan laittaa kaikenlaista, kunhan joku hoitaa pyydystämisen ja perkaamisen. Pyydystämisessä olen vähän huonotaitoinen - pelkään että koukku voi huitoessa tarttua minun omaan huuleeni. Katiska sopisi paremmin, mutta sellaista minulla ei ole. Haavi on.  

Suostuin ehdotukseen ja lähdin melkeinpä saman tien, sillä mitään erityisempää estettäkään ei ollut. Johan minä ehdin Helsingissä ollakin. Kiertokävelyitäkin monta. Onhan se pikkuisen boheemia, että aamulla herätessä ei tiedä, missä illalla nukkumaan menee. 

Kalasaalis jäi vähäiseksi, mutta sitä en sure. Tärkeintä on touhu, ei tulos. Sitten vieras lähti, minä jäin. Kun ajomatka on sentään 200 kilometriä, ei sitä aivan yhden päivän takia viitsi tehdä. Sääkin oli suosiollinen. Liiterityöt etenivät. Kasvimaata käänsin. Katkoin pajukkoa. Vesi oli viilentynyt, joten pimeydessä kelluminen saunan jäähdyttelytauoilla jäi aiempaa vähäisemmäksi.  

Hiljaiseloani häiritsi suru-uutinen. Naapuritalon kymmenvuotias Aatami-kissa oli menehtynyt. Kettu oli saanut saaliiksi, Aatami oli jo huono jaloistaan, vaikka muuten oli edelleen varsinainen komistus. Aatami oli hyvä tuttu, hän kiersi harva se päivä meilläkin kyselemässä, olisiko herkkuja tarjolla. Grillimakkarapötkö oli suuri suosikkiruoka. Pyydystämänsä hiiret hän kantoi näytille. Klikkaamalla kuvaa toisenlaisella hiirellä voi kunnioittaa Aatamin muistoa.   

Onneksi Aatamilla on kylän maalaistaloissa jälkeläisiä, monessakin sukupolvessa, muutamat aivan saman värisiä ja luonteisia. Uskon, että joku heistä täyttää isänsä / isoisänsä paikan kyläkuntaa kiertävänä herkkusuuna.