Matkamittarin lukema

Otsikko viittaa tuohon matkamittarin lukemaan, joka on nähtävissä tämän tekstin oikealla puolella. Tätä kirjoitettaessa se lähenee uhkaavasti lukemaa 200000 ja saavuttanee sen lähipäivinä.

Tulee jotenkin hämmentynyt olo. Se on iso luku.

Aloittaessani blogin pidon en osannut kuvitella tällaisesta. Alkuviikkoina mittari ei juuri raksuttanut. Lukijoita saattoi olla muutama päivässä, välillä ei yhtään. Suunnilleen kolmen kuukauden jälkeen vauhti lisääntyi. Nykyisin lukijoita on pari sataa niinä päivinä, kun uusi teksti ilmestyy. Välipäivinäkin on useita kymmeniä.

Lukijat ovat minulle vieraita. Vakituisista lukijoista vain kolme olen tavannut henkilökohtaisesti ja neljäs tuli tutuksi julkisuudesta jo nuoruusvuosinani.. Muista ei ole aavistustakaan, paitsi niistä jotka itse pitävät blogia ja kertovat jotain itsestään sitä kautta.

Seuraan lukijatilastoa Stat counter -nimisen vakoiluohjelman kautta. Siksi minulla on jonkinlainen käsitys, mistä päin maata ja maailmaa sivullani käy  lukijoita ja mitä reittejä he ovat sivulleni kulkeneet. Suomi on tietysti ylivoimainen tässä tilastossa, mutta huomio on kiinnittynyt muutamaan kummalliseen yksityiskohtaan ulkomailta.

1) Minulla on yllättävän paljon vakituisia lukijoita Yhdysvallista, varsinkin Kaliforniaan viittaavissa nettiosoitteissa. En ollenkaan ymmärrä. ketkä siellä ovat minun kirjoituksistani kiinnostuneita. Ettei vaan CIA? Olisin kiitollinen, jos joku näistä antaisi vinkin kommenttipalstalle tai yksityiseen sähköpostiini.

2) Mitä ihmettä tarkoittaa, että olen viime aikoina kaksi kertaa saanut Isosta-Britanniasta tuhatkunta kävijää pienessä hetkessä, ja kaikki ovat käyneet lukemassa saman vanhan tekstini. Viittaisi siihen, että se on saanut jossakin julkisuutta.

Minulla itselläni on tunne, että blogini parasta ennen -päivämäärä on jo ohi. Siksi olen harventanut tämän ilmestymistä. Toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" on testausvaiheessa. En vielä osaa arvioida, onko se onnistunut. Lukijamäärä näyttää olevan kasvussa, mutta onko se tilapäistä vai pysyvää?

Jatkan kuitenkin molempia vielä. Ehkä perinteinen kesätauko antaa uusia ideoita.

Tällaisena ison pyöreän luvun saavuttamisen hetkenä kiitän luijoita kiinnostuksesta.

(Kuva: Karin Juric / Pinterest)

Aiheetonta ennakkoluuloisuutta

Olen aloittanut valmistautumisen kesään.

Ensimmäinen toimenpide oikean tunnelman tavoittamiseksi on hakea kellarikomerosta vappuviuhka. Se on kestävää tekoa, palvellut kohta puoli vuosisataa.. Se tulee käyttöön tuota pikaa, noin neljän viikon kuluttua. Se on riehakkuuden osoitus, josta M. A. Numminen oivaltavasti käyttää ilmaisua "hillitöntä menoa".

Toinen kesän alkamisen merkki on miettiä kirjalistaa kesälukemiseksi. Lepotuolissa Längelmäveden kesäkodin vaahteran tai terijoensalavan alla lista realisoituu sielun nautinnoksi.

Listaan olen päättänyt kerätä uutta kotimaista proosaa. Se on ainainen heikko alueeni. Minä kun olen kroonisesti klassikoihin kallellani.

Poikkeuksia toki on, vanhat suosikkini ainakin, sellaiset kuin Pirkko Saisio, Juha Hurme, Kjell Westö, Antti Tuuri ja muutama muu. Mutta uudet kirjailijat tahtovat jäädä syrjään, ellei jokin erityinen seikka vedä heissä huomiota puoleensa.

Niinpä nyt olen kerännyt listaan näitä uusia ensitutustumista varten.

Loistava satiirikko Juhani Peltonen ilveili aikoinaan kotimaisen kirjallisuuden kustannuksella. Sieltä minuunkin taisi tarttua pientä (ellei keskikokoistakin?) ennakkoluuloisuutta. Näin Peltonen ruoski meitä:

-   -   -  suomalaisten kirjailijoiden kielestä puuttuisi  esim. ranskalainen älyllinen eleganssi, eloisa italialainen säihke tai tietoisen hienostunut brittiläinen henki. Johtuisikohan tämä siitä, että meikäläisten on pitkän kylmän kauden aikana pysyteltävä paljon sisällä, missä on lämmintä, mikä aiheuttaa uneliaisuutta, mikä puolestaan hidastaa ajatustoimintaa. Lisäksi moititaan siitä, ettei meillä ajatella maailmanlaajuisesti, kirjoitetaan päättymätöntä maalta kaupunkiin -kehitysromaanisarjoja, joissa kuvataan sivukaupalla ensin kahvinkeittoa, sitten seuraavassa luvussa sen juomista, ja sitä seuraavassa huokailua, josta erottuu sellaisia sanoja kuin "kyllä maar", "juu-u", "ka", "joopa joo", "tuota, tuota noin", "johan nyt"...
  -   -   -  me olemme hämillistä väkeä vuosituhansien takaa Uralin tuonpuoleisista metsistä tai Volgan mutkan seutuvilta. Pentti Saarikoski, joka nykyään asuu Ruotsissa, julkaisi erinomaisen koskettavan intiimin tunnustuskirjan Asiaa tai ei. Tekijä kertoo siinä kokevansa  itsensä täydelliseksi musikaksi, joka on harhautunut järjestelmällisen tehokkaaseen länsimaiseen hyvinvointivaltioon. Jokainen tuntuu Saarikosken mukaan Ruotsissa saavan koko ajan mitä suurenmoisinta ja merkittävintä aikaan, kun hän taas pohtii alakuloisesti vetäisikö toisenkin saappaan jalkaansa, aloittaisiko huomisaamun pesemällä hampaat ja laittaisiko ensi kesänä kirjalliseen tilaisuuteen lähtiessään päähänsä patalakin vai pannan.

Uskallan arvailla, että ei se enää oikeasti näin ole. Luen kesällä raikasta uutta kotimaista proosaa.

Reissulta palattua

Pitkällä junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu. Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla. Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.

Minulla ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen kahvia ja sämpylä.

Junassa kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien reunoista.

Perillä seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin on rikki.

Voi kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.

Tampereen jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on saatu korjatuksi. Ei ollut.

Ehdotin myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.

Myyjää vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.

Ei auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin. Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello. Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista kahvia kämpille.

(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)

Paluumatka pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.

Matkasuunnitelma muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen tapaan Tammelan stadionin nurkalla.

Kiire ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee. 

Reissuun lähdössä

Pidän hieman yllättävänä itsetutkiskelun havaintona, että eläkeläisenä muutuin niin helposti paikallaan pysyväksi. Työssä matkustin paljon ympäri Eurooppaa, eläkeläisenä pysyn kotona. Viime vuosina en ole Tukholmaa ja Osloa kauempana käynyt. Kaiken huipuksi tunnen syvää kiitollisuutta siitä, ettei tarvitse lähteä mihinkään.

Tämä juolahti mieleen, kun huomasin, että pääsiäinen lähestyy. Jos olisin vielä hoitamassa virkaani Vuoronvarausvirastossa, olisin erittäin todennäköisesti juuri tänään pakkaamassa matkalaukkua lähteäkseni huomenna kokoukseen Saksaan tai johonkin. Pääsiäisenalusviikolla niin tapahtui melkein joka vuosi.

Tunnen matkustaneeni tarpeeksi. Olen käynyt melkein joka paikassa. Nyt pysyn mielelläni kotona. Stressikin vähenee, kun ei tarvitse miettiä putoavia lentokoneita. Olisi liioittelua sanoa, että pelkään lentämistä, mutta en koskaan ole oppinut siitä pitämään.

x   x   x  

Pikkuisen huijasin kirjoittaessani edellistä. En paljon mutta pikkuisen. Olen nimittäin juuri pakannut matkalaukun lähteäkseni huomenna aamulla matkalle.

En kuitenkaan lentokoneella vaan junalla. En Saksaan vaan Pohjanmaalle.

Junalla matkustan mielelläni. Se rauhoittaa, siinä saa rauhan mietiskellä. Siina tuntee temperamentilleen ominaisia mielentiloja, kun katselee neljä tuntia junan ikkunasta radanvarren pajukkoa kiitäessään läpi Hämeen, Satakunnan ja Pohjanmaan. Hintakin on kohtuullinen. VR laski lippujen hintoja ja eläkeläisalennuspäälle, 22,20 e Helsingistä Vaasaan.

Nähtävyyksiä on matkan varrella niukalti. Tikkurilassa näkyy Heureka, Hämeenlinnassa Hämeen linna, Tampereella Näsinneula, Seinäjoella Lakeuden risti ja Pohjanmaan lakeuksilla tuulimyllyjen komeat profiilit.

Vaasa on mukava kaupunki. Oheinen matkailujuliste lupailee mielestäni vähän liikoja, tai sitten en ole huomannut kaikkea tarjolla olevaa toimintaa. Täytyypä pitää silmät auki. Ehkä sittenkin pääsen kiitämään Vaasan vilkkaaseen yöelämään. Julisteen kuva on hieman epäinformatiivinen. Jää jotenkin epäselväsi, millaista nightlifea on tarjolla. Mielikuvitus lähtee villinä laukkaamaan.

Paluumatkani kiertää poikittaisrataa Seinäjoelta Jyväskylään.Siellä kuuluu itsestäänselvyyksiin poiketa vanhojen koulukavereiden kanssa Sohville kaljalle (paitsi minä nykyisin siiderille, kun on tuo kihtivarvas).

Rengasmatkaksi tällaista reittiä joskus 50-luvulla kutsuttiin. Muistan, kun vanhempani kiersivät rengasmatkalla sukulaisissa ympäri maata kesälomalla joskus 50-luvun lopulla. Se oli aikansa interrailia, jotenkin modernia meininkiä.

Jos suunnitelma pitää, Jyväskylän jälkeen rengasmatka kiertyy Tampereelle ja sieltä muutaman päivän yksinäiseen retriittiin kaverin syrjäiselle mökille Näsijärven rannalle, kuten monena talvena ennenkin. - Tämä on kuitenkin vielä epävarmaa.

Työvuosien Euroopan-reissaamiseen verrattuna tällaiset kotimaan rengasmatkat tuntuvat kuitenkin melkein siltä kuin kotona pysyisin.

(Kuvat Kansallismuseon Suomi - Finland-näyttelystä 2017)

Ansassa

Metrovaunu oli aika täynnä jo Ylipiston (ent. Kaisaniemi)  pysäkillä, kun astuin sisään. En mahtunut istumaan vaan seisoin ovensuussa. Lisää väkeä tuli Rautatieaseman pysäkiltä. Kampissa vaunuun nousi kokonainen luokallinen lukioikäisiä. Viimeistään siinä minun olisi pitänyt ymmärtää livahtaa pois junasta.

Kammoan ruuhkan keskelle joutumista melkein yhtä paljon kuin korkeita paikkoja. Ruuhkassa pärjään vielä, jos onnistun pysymään  laitimmaisena, mutta keskellä on paha. Tulee tunne, että siitä ei pääse pakenemaan, jos paniikki iskee. Nyt jouduin aivan keskelle väkijoukkoa. Ja sitten juna alkoi vielä hidastella kulkuaan tunnelissa syvällä maan alla Lauttasaaren kohdalla.

Kulunut kielikuva "kuin sillit purkissa" tuntui siinä harvinaisen havainnolliselta. Vai sardiineistako siinä kielikuvassa puhuttiin, en ole varma. Mihinkään siitä purkista ei päässyt, siinä lilluttiin kylki kyljessä, joku yski kovasti. Se on kiusallinen tilanne. Pitää olla erityisen tarkka, ettei herätä mitään luuloja, kun sijaitsee tiiviissä kokovartalokosketuksessa vieraiden ihmisten, niin naisten kuin miestenkin, seassa.

Olin jäämässä pois Aalto-yliopiston pysäkillä. Vanhakantaisille pääkaupunkiseudun ihmisille se hahmottuu paremmin nimellä Otaniemi, siis Dipolin ja Teekkarikylän seutu. Mutta kukaan muu ei ollut jäämässä siinä pois, joten kulkuväylän avaaminen ovelle olisi vaatinut jääkiekon pelaajan taklaus- ja runttaustaitoja. Minulta sellaiset puuttuvat. Pelaajana olen enemmänkin sitä sorttia, jota näkee curlingissa luutamiehenä.

Ei auttanut kuin jatkaa matkaa ruuhkan viemänä. Tapiolassa sentään väkeä lähti ulos sen verran, että onnistuin livahtamaan ulos ilman että tuotin kenellekään ruhjevammoja. Siitä palasin seuraavalla junalla takaisinpäin määränpäähäni.

Metroa joudun käyttämään usein tulevaisuudessakin. Pitääpä muistaa olla hereisempi, etten toista kertaa joudu yhtä pahaan ansaan.

                         (Kuva: Honoré Daumier (1808 - 1879)

Nirppanokka

Olen aika hapan sellaisille uusille tekniikan ihmeille kuin kuskittomat metrojunat tai autot. En osaa innostua sellaisista tekniikan ihmeistä kuin hoitorobotit vanhainkodeissa. Suhtaudun nurjamielisesti sellaisiin tekniikan ihmeisiin kuin ydinvoimalat.

Niinpä alakerran naapurini Tarmo Y. sai taas kerran aiheen pilkata jälkeenjääneisyyttäni maailman menosta. Hän kutsuu minua nirppanokaksi. Kaipa nimitys pitää hyväksyä, sillä kyllä Tarmo tietää. Hän on sentään insinööri, joka teki työuransa ydinvoimalassa.

Taas kerran siis väittelimme, aina samasta aiheesta. Ihan kohtuullisen sulassa sovussa kyllä, joten lukija älköön käsittäkö tätä nyrkkitappelun esiasteeksi. Olen minä kuunnellut Tarmon esitelmiä tekniikan täydellisyydestä. En vain ole uskonut kaikkia vakuutteluja.

On Tarmokin kuunnellut minun esitelmiäni runouden lumovoimasta. Ei vain ole tainnut uskoa vakuuttelujani, vaikka on lainannut muutaman runokirjan hyllystäni. Epäilen, että ovat jääneet lukematta.

Yritin vängätä vastaan tuota nirppanokka-nimittelyä. En omasta mielestäni ole tekniikalle vihamielinen, olen vain valikoiva. Minulla on mielestäni hyvä osaaminen tietotekniikan käyttämisessä ja alaan liittyvät vekottimet päivittäisessä käytössä. Eikö se todista, että olen tekniikalle myötämielinen ja aikaani seuraava?

Uusimmista tekniikan ihmeistäkin mainitsin olevani kiinnostunut. Olen harkitsemassa, olisiko viisasta ostaa itsekseen työskentelevä pölynimurirobotti. Samoin itsekseen kulkeva ruohonleikkurirobotti kesäkotiin. Minäkö siis jälkeenjäänyt maailman menosta?

Ei kelvannut Tarmolle. Hänen mielestään ei riitä, että osaan käyttää vekottimia ja ohjelmia. Pitäisi myös osata myös se, mitä koneiden ja ohjelmien rakentamisessa on tarpeen. Osaanko muka mikropiirit ja ohjelmoinnit ja sähkövirrat?

Tätä argumenttia vastustin kiivaasti. Ei tekniikalle suopea asenne vaadi sitä, että tunnen auton moottorin yksityiskohdat. Riittää kun osaan ajaa autoa. Ei minun tarvitse televisiota katsellessani tietää, mitä laitteen sisällä on tai miten kuva saapuu Pasilasta koneeseeni.

Mutta ei auttanut. Nirppanokka olen ja nirppanokaksi jään, koska epäilen, että kaikenlaiset tekoälyt ovat tunkeutumassa alueille, jonne niitä ei saisi päästää. Sellaisia ovat toiminnat, jotka pitää mielestäni hoitaa ihmiskontakstein, ei konekontaktein. Kuten vaikkapa vanhustenhoito ja koulut. Tarmon mielestä juuri niihin tekniikkaa tarvitaan, sillä se säästäisi kustannuksia.

Verot siis vähenisivät. Puoluepolitiikalla perusteltua tekniikkaa. Hyvä tietää!

Pysyy tallessa

Oli se tallessa.

Aina välillä on syytä kurkistaa ullakolla nostalgialaatikkoon. Siellä on vaikka mitä nuoruuden rekvisiittaa.

Baskeri.

Viimeksi olen käyttänyt sitä joskus 1990-luvulla. Se ei taida enää olla kovin muodikas. Joskus aikoinaan se oli ranskalaistyyppisen boheemin taiteilijan tunnus, sellaisen, joka ajoi Rättisitikalla ja jolla oli punainen kaulaliina.

Sittemmin sen ottivat kyllä toisenlaisetkin tyypit omakseen. Siitä tuli Rambo-soturin päähine, onneksi myös rauhanturvaajan.

Miten minä siihen miellyin? Enhän minä ole erityisen ranskalaistyyppinen, en edes kieltä kummoisesti osaa. En ole edes kunnon taiteilija. Pikkuisen boheemi kyllä ja Rättisitikalla nuorena ajoin. Elokuvan uuden aallon auteur-ohjaajat, sellaiset kuin Truffaut, Godard, Resnais, Rohmer ja Chabrol, aiheuutivat palvontaa.

Ehkä baskeri joskus taas tulee muotiin. Sitä varten se on tallessa.

Huonoja suomalaisia

Kalsarikänni on suomalaisen mentaliteetin alkuvoimainen ja laajalle levinnyt ilmenemismuoto. Nyt se on saavuttamassa kansainvälistä kuuluisuutta. Se on suorastaan syrjäyttämässä tanskalaisperäisen "hygge"-nimisen ihanneolomuodon, joka on näihin asti edustanut pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitelluinta käyttäytymismallia maailmalla.

Tiedä sitten, pystyvätkö muiden kulttuureiden ihmiset oivaltamaan kalsarikännäilyn syvintä olemusta. Sopii epäillä, on se sen verran omintakeista kulttuurielämää. Se vaatii onnistuakseen sopivat olosuhteet. Pitää olla pimeä talvikausi ja sen lisäksi ympärivuotinen henkinen pimeys. Molempiin on Suomessa otolliset olosuhteet. Siinä olotilassa puhuminen käy tarpeettomaksi.

Lentokänni sen sijaan tapahtuu täysissä pukeissa, ja siihen tarvitaan valoa, niin sisäistä kuin ulkoistakin. Aleksis Kivi kuvaa sitä mestarillisesti kirjassaan Nummisuutarit. Mikko Vilkastus juottaa hyvää aavistamattoman Eskon sellaiseen vauhtiin, että tämän selkään kasvavat siivet ja hän huutaa "tilulii". Sen syvällisempää filosofiaa ei tule mieleen ruveta viisastelemaan.

Känniasiat nousivat keskeiseksi puheenaiheeksi, kun lähdin pitkästä aikaa rilluttelemaan Helsingin yöhön. Yksin en ollut liikkeellä. Vanha hyvä kaveri kävi jokatalvisella Helsingin-vierailulla. Perinteeseen kuuluu lähteä baanalle.

Suunnitelmat olivat suuret, kuten aina. Vähän pohjia kotona, sitten Kosmokseen, sitten ties mihin soittoruokalaan ja yökerhoon. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi, kuten aina. Päädyimme Helsingin rautatieaseman Elielinaukion puoleisella kauppakujalla sijaitsevaan amsterdamilaistyyppiseen kapakkaan, josta emme jatkaneet mihinkään, koska oli niin kylmä, ettei innostanut lähteä ulos lämpöisestä paikasta.

Kolme siideriä, sen voimalla ei vielä tilulii lentänyt. Vähän tunsin kateutta kaverin kolmesta kaljasta. Hänellä kun ei ole kihtiä.

Valomerkin jälkeen ajoimme mittariautolla kotiin Töölöntorille. Katseltiin tietokoneelta vuoden mittaan kertyneet valokuvat ja otettiin yhdet vielä. Sitten kaveri luki uudet runonsa, ja otettiin yhdet vielä.

Runot johdattelivat pohtimaan syvällisempää filosofiaa. Onko surun kyyneleillä ja ilon kyyneleillä kemiallista eroa? Emme päässeet selvyyteen. Pitäisi pyytää kemistin lausuntoa, mutta kumpikaan ei tunne sellaista.

Kalsarikänniä tai lentokänniä ei tullut. Huonoja suomalaisia?

Monk drinking in a wine cellar XIX

#minäkö myös?

Totta kai minäkin olen nähnyt. En tietenkään ole asiaan puuttunut.

Melkoisen itsetutkiskelun eteen jokainen hereillä oleva mies on joutunut miettiessään, onko jollakulla syytä muistaa minut jostakin ikävästä yhteydestä.

Vyöryn lailla läpi puolen (?) maailman kulkenut #metoo on loistava esimerkki yksityistapauksesta liikkeelle lähteneestä voimasta, joka muuttaa maailmaa, siis ihan oikeasti aiheuttaa ison muutoksen. Näin voi jo sanoa, paluuta entiseen ei ole, sillä yhtäkkiä joka paikka on täynnä tietoa ongelmasta, joka on saatava korjatuksi.

Tämän päivän HS:ssa kaksi vaikutusvaltaista kirjailijaa liittyy joukkoon. Märta Tikkanen ja Ebba Witt-Brattström ovat molemmat kirjoittaneet henkilöhistoriaansa liittyvistä kokemuksista paljastavia teoksia. "Nämä ovat kertomuksia, joita naiset ovat yrittäneet kertoa kahdentuhannen vuoden ajan. Mutta nyt miehetkin kuulevat niistä ja tulevat kysymään, että mitä ihmettä tämä oikein on."

Näyttää vahvasti siltä, että naisten kokemukset erilaisesta häirinnästä ovat universaaleja ja tulkinnat yksimielisiä (hyvin vähäisin poikkeuksin). Miesten tulkinnat sen sijaan näyttävät vaihtelevan. Vielä näkee niitäkin, joiden mielestä pitäisi tulkita imartelevaksi, jos mies pilke silmäkulmassa vähän taputtelee. Erityisen nololta tuntuu, kun jotkut miehenpuolet eivät näe eroa häirinnän ja flirtin välillä.

Olen siis nähnyt ja kuullut, mutta en ole puuttunut. Jotenkin on tuntunut, että ne ovat yksittäisiä kiusallisia tapauksia, jotka ovat hetkessä mennet ohi. Nyt ilmiön mittasuhteiden paljastuttua valtaviksi on hämmennys ja yllätys aitoa. Mutta samalla huomaa itsessään ihmettelyt, että olisihan tämä pitänyt ymmärtää. Merkit olivat kyllä selvät.

Onneksi lopultakin on syytä uskoa, että nyt tulee muutos. Moni on hiljaa ja häpeissään, kun ymmärtää.

Siinä olen kuitenkin mietteliäs, millainen linjanveto olisi kohtuullista syyllisten nimien julkaisemisessa. Lehdillä on korkea kynnys rikoksista tuomittujen henkilöiden nimien julkaisemisessa. Sama pitäisi olla tässäkin, sillä leima on paha. Yksi jo tuli televisioon haastateltavaksi, mielestäni jotakuinkin esiintymiskyvyttömässä kunnossa.

On tällaista samantapaista joukkovoiman painetta ollut ennenkin maailmaa muuttamassa. 1960-luvun lopulta alkaen kasvoi valtaviin mittoihin edenneitä protestiaaltoja Yhdysvaltain rotusortoa ja Vietnamin sotaa vastaan. Ja muutosta tuli. Nyt olen ymmärtänyt, että jotain samankaltaista on lähtemässä vauhtiin Yhdysvaltain tuhoisaa pyssyuskoa vastaan. Toivotan menestystä.

Kuvan humoristista virettä älköön tulkittako vähätteleväksi kannanotoksi #metoo-kampanjaa kohtaan. Päinvastoin: huumori ja nauru pysyköön aina mukana kaikissa ihmissuhteissa.

(Kuva: Saara Ranin elokuvassa Natalia, ohj. Matti Kassila 1979)

Mokailua

Ensin hukkasin avaimen.

Sitten hukkasin uusimman Filmihullu-lehden.

Sitten menin sovittuun tapaamiseen päivää liian aikaisin.

Sitten unohdin kauppareissulla ostaa sen tärkeimmän, sen, jota varten olin kauppaan lähtenyt. Kaikenlaista muuta kyllä ostin.

Onkohan tämä dementiaa? Vai huolimattomuutta.? Vai sattumaa? Harmittaa, että tällä tavalla kasautuvat!

Oli silkkaa onnea, että kaikki ongelmat selvisivät. Avain löytyi aamulla, kun pistin kenkää jalkaan. Housuntaskun pohjasta löytyi reikä.

Lehti löytyi, kun arvasin kuinka oli käynyt. Menin iltapimeällä ulos penkomaan taloyhtiön paperinkeräyslaatikkoa, jota onneksi ei ollut vielä tyhjennetty. Jotenkin hajamielisyyden puuskassa olin laittanut arvokkaan Filmihulluni (Fellinin teemanumero) sanomalehtien seassa poistettavien lehtien pinoon. Alakerran rouva sattui tulemaan roskakatokseen, kun dyykkasin. Katsoi vähän sillä silmällä, että olenko jo noin syrjäytynyt, että kaivan roskalaatikoita.

Sovittu tapaaminen oli helppo korjata seuraavana päivänä. Kauppareissu piti tehdä kahteen kertaan.

Nyt sitten jännitän, loppuivatko virheet tähän. Luultavasti paine lisää virheiden todennäköisyyttä.

(Elizabeth Bishop: Ainoa taito / Matkakysymyksiä 1976, suom. Helena Sinervo)

Vapaus

Arktisiin mittoihin yltynyttä kylmyyttä uhmaten lähdin kävellen kohti Ruoholahtea. Varusteet olivat kuin naparetkeilijällä: toppatakki jossa huppu, villakintaat, talvikengät ja villasukat ja jopa puolipitkät kalsarit.

Oikoreitti kulkee sopivasti Hietaniemen hautausmaan läpi. Siellä ei ollut ketään, siis maan päällä kulkevaa. Tuli jotenkin suuri vapauden tunne kulkea yksin valtavalla hautausmaalla suurkaupungin kyljessä. Minä ja tyhjyys. Nautinnollista.

Mutta liian aikaisin annoin vapauden kaihon kokea täyttymyksen. Yhtäkkiä erään pensasrykelmän takana olikin joku. Vanha herra kontallaan hautakivien välissä.

Ensin säikähdin, että hän on tuupertunut siihen ja tarvitsee apua. Mutta ei, hän olikin työn touhussa. Hän harjasi lunta pois hautakiven päältä.

Paluumatkalla kuljin samaa reittiä. Vanha herra oli jo saanut hautakiven harjatuksi ja poistunut. Menin katsomaan, kenen hautaa hän oli hoitanut. Outo nimi, nainen, kuollut viime kesänä 92-vuotiaana.

Ajattelin, että siinä oli iäkäs leskimies käynyt hoitamassa äskettäin pois nukkuneen vaimonsa hautaa. Kynttilälyhdynkin oli sytyttänyt pakkasessa lämmittämään.

Liikuttava ajatus.

Mieleen nousi runo, jonka olen äskettäin lukenut. (Lars Huldén:  Läsning för vandrare, 1974)

Siinäkin on vapaus.  " - - Nyt minä olen kuollut, sinä olet vapaa."

Vapaa vaikkapa vaeltamaan pakkasessa hautausmaalle.

Siitäkään ei ole kauan, kun runoilijamestari Huldén itse poistui keskuudestamme. Minulla oli ilo olla mukana juhlimassa hänen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirjoitin siitä tähän blogiin, teksti ja kuva löytyy  täältä  . 

Hankalaa ja epäterveellistä

Marketissa musta mies puhui englantia leipätiskin myyjälle. Puheessa oli kuitenkin yksi sana selvää suomea: laskiaispulla.

Myyjä viittoili suuntaa, johon pitäisi mennä. Myöhemmin kassajonossa näin, että kaivattu tuote oli löytynyt. Miehellä oli kärryssään toistakymmentä kappaletta tätä vuodenaikaherkkua.

Hyvin oli siis sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin onnistunut. Perinnetuotteen suomenkielinen nimikin oli hallinnassa, lähes ilman vieraita aksentteja.

Minulla sen sijaan on vaikeuksia mainitun tuotteen kanssa. En ostanut yhtään kappaletta. Sen syöminen on hankalaa, kun kermavaahtoa tursuaa ja tarttuu partaan. Ja kolesterolitkin ovat tietääkseni kamalat. Niitä olen saanut komennon välttää. Minulla oli siis kaksi pätevää syytä rikkoa kansallista tapaa.

Laskiaispullasta monet taitavat pitää. Sen sijaan en tiedä ketään, joka pitäisi tippaleivästä. Niiden aika on jo lähellä. Ihmettelen, miksi niitä tehdään. Niidenkin syöminen on epämiellyttävää. Murusia ja palasia tippuu pöydälle ja rinnuksille. Kolesterolista en tiedä. Jätän kuitenkin perinteisesti niidenkin syömisen muille. Ehkä mustille miehille nekin kelpaavat. Eksoottista paikalliskulttuuria?

Kotoperäisten perinteiden sijaan minulle maittavat vieraat herkut. Yksi niitä tarjoava paikka on elokuvateatteri Tennispalatsin aulan kakkoskerroksessa sijaitseva vietnamilainen kuppila. Siellä poikkean hiukopalalla, kun reitti osuu kohdalle. Aivan erinomainen tuote on vietnamilainen kanapatonki. Sen väliin on saatu mahtumaan niin paljon tavaraa, ettei mikään kotimainen bensa-aseman baari tai muu pysty vastaavaan. Kanaviipaleiden lisäksi jos vaikka mitä maistuvia vihanneksia ja marjoja sekä sopivasti tulinen kastike. Kyllä tämäkin ruoka on mahdoton syödä ilman sämpylän välistä rinnuksille ja pöydälle varisevaa tavaraa.

Jännittävän hyvin kaukaisista maista Suomeen muuttaneet ovat oppineet kieltä. Minun melko laajassa tutuksi tulleiden vierasmaalaisten joukossa jotakuinkin kaikki ovat tosissaan kielen oppimisen kanssa, ja tuloksia tulee. Sen sijaan suomalaisten kyky käyttää vierasta kieltä ei aina ole kovin vakuuttava.

P.S. Uusi blogini sai julki tullessaan hurjan määrän lukijoita. Tosin vain yhdeksi päiväksi. Siksi rohkenen muistuttaa vielä toistamiseen sen olemassa olosta, sillä se päivittyy näinä aikoina useammin kuin tämä vanha blogi. Täältä se löytyy.

Ei yhtään maalia

Muisteltiin porukalla jääkiekko-otteluita, kun nyt on olympialaiset. Tai siis muut muistelivat, minä en. Minä vain kuuntelin ja yritin olla huomaamaton.

Syrjään vetäytyminen ei tietenkään johtunut vaatimattomasta luonteestani, sillä sellaista ei ole. Se johtui siitä noloudesta, että minä en muista yhtään jääkiekko-ottelua. Olen toki aina joskus katsonut televisiosta ottelun, jos se on etukäteen saanut niin suuren huomion, että olen noteerannut sen katsomisen arvoiseksi yleissivistyksen kannalta. Yleensä ne ovat olleet finaaleja jossakin suurkisassa.

En vain ole onnistunut ihmeemmin innostumaan. Lopputulos on ollut jokseenkin yhdentekevä. Maalien tekijöiden nimet eivät ole jääneet muistiin.

Yhden maalin kyllä muistan, visuaalisesti. Se oli se, kun joku teki ilmaveivin. Se oli kettumaisen viekas temppu. Sellaisista aina innostun, jopa urheilussa.

Poikaporukassa puhe kääntyy aina jossain vaiheessa urheiluun. Taannoisessa luokkakokouksessa Jyväskylässä kaverit alkoivat muistella kouluvuosien peleissä tehtyjä maaleja. Hyvin tuntuivat muistissa säilyneen, niin omat kuin vastustajienkin.

Meitä oli kuitenkin muutama, jotka eivät muistaneet, minä yhtenä heistä. Se johtui siitä, että minä en ole elämässäni ehnyt yhtään maalia, en jääkiekossa, en jalkapallossa enkä missään muussakaan. Sama pätee myös koripalloon ja pesäpalloon, vaikka niissä ei käytetäkään nimitystä maali.

Joskus jossain piirissä tämä puute tuli puheeksi. Oli siinä joku toinenkin kohtalotoveri. Touhu ei vaan luonnistunut, taito puuttui ja sen myötä motivaatio.

Siinä mietittiin myös, mitä maalien puute tekee itsetunnolle. Luhistuuko siinä nuori mies aivan reppanaksi?

Väitin - ja väitän edelleen - että itsetunto sellaisesta vain vahvistuu.

Tekemättä jääneet maalit eivät ole haitanneet himpun vertaa. Muutamat korvaavat taidot ovat tuottaneet onnistumisia kaikessa, missä nuoret miehet yleensä onnistumisia himoitsevat. Asialla voisi suorastaan rehvastella, ellei siinä maistuisi hieman ylimielisen elitistinen asenne.

Voisikohan muuten sitä nimittää maalin tekemiseksi, kun pajatsossa saa kolikon osumaan oikeaan porttiin? Jos voi, niin siinä on peli, jossa lukiovuosina tein aika paljon maaleja. 

Toinen peli, jossa menestyin aikoinaan, oli se merkillinen tulitikkupeli, jonka malli on nähtävissä elokuvassa Viime vuonna Marienbadissa (Alain Resnais 1962). Maaleja siinä ei kylläkään tehty, ehkä juuri siksi se olikin niin kiehtova peli.

x  x  x 

Blogin kirjoittaminen on viime aikoina ollut heitteillä muiden kirjoitustöiden vuoksi. Ja on tässä ollut motivaation puutettakin kahdeksan vuoden väsyttämänä.

Kuten tammikuun alussa kirjoitin, olen kokeilemassa toisentyyppistä blogia. Suppeampaa, ketterämpää, vähemmän rousseaumaista. En ole vielä ollenkaan varma yrityksen onnistumisesta, mutta olen nyt saanut tehdyksi vähän toistakymmentä kokeilupostausta. Lukijoita en ole vielä päästänyt mukaan vaan olen esiintynyt tyhjälle katsomolle. Jos nyt jotakuta kiinnostaa vilkaista, niin täältä se löytyy. Saa kommentoidakin, jos jotain tuntemuksia herää.

Samannäköiset

Serkkuni sanoi, että olen vanhemmiten tullut isäni sisaren näköiseksi.

Se ei ollut kauniisti sanottu, mutta sitä en tietenkään ääneen lausunut. Muistan kyseisen tätini kaukaa lapsuudesta, ja hän jäi mieleen jonkinlaisena noita-akan prototyyppinä, jota oli syytä kaihtaa. Aina komentamassa, aina pahalla päällä.

On vaikea arvioida, pitääkö serkun esittämä yhdennäköisyys paikkansa. Yritin katsoa peilin edessä sillä silmällä, mutta en löytänyt yhteyttä. Ehkä pussit silmien alla, ehkä perunanenä (siikli). Parta peittää muut mahdolliset samankaltaisuudet.

Peilin eteen ei ole syytä mennä silmälasit nenällä, ettei näe liian tarkasti sellaista, mitä ei välittäisi nähdä. Kylpyhuoneessa on hyvä käydä ensin suihkussa ja katsoa peiliin vasta sitten. Huuru peilissä on armollinen.

Parikymppisenä jotkut sanoivat, että olen Leninin näköinen. Viikset ja parta olivat vähän samankaltaiset. Ja lippalakki, joka peitti pitkän tukan. M.A. Numminenkin on joskus mainittu samannäköiseksi. Viikset ja parta siinäkin.

Kesäkotini naapurikaupungissa olen vuosien mittaan tottunut, että vastaan tulee ihmisiä, jotka ensin moikkaavat kuin tuttua ja sitten alkavat epäröidä ja pyytävät anteeksi, että erehtyivät henkilöstä. Viime kesänäkin yksi ihmetteli kaupan parkkipaikalla, olenko vaihtanut autoa. Ja toinen vähän myöhemmin kysyi varmistaakseen, että olen tulossa viikonlopuksi saareen äijäporukassa.

Sain jossain vaiheessa selvitetyksi, keneksi he minua luulevat. Kyllä, paikalliseksi hammaslääkäriksi. Hankkiuduin sittemmin näköetäisyydelle katsoakseni, onko kyseinen herra oikeasti näköiseni. Kyllä jotain yhteistä muotoa oli, joskin hän oli minua joka suuntaan isompi mies. Mutta ymmärrän erehdykset.

Kerran Urjalan kirjallisuuspäivillä miesten vessan rännillä Arvo Salo luuli minua Simo Hämäläiseksi. Salo oli kyllä siinä vaiheessa iltaa jo vähän maistissa, mutta oli sekin erehdys ymmärrettävä. Kyllä Kätkäläisen kirjoittajassa hivenen verran samaa näköä siihen aikaan oli. Toinen kirjailija, johon minut on sekoitettu aika usein, on Paul-Erik Haataja.

Kuvassa sukulaisten yhdennäköisyytta elokuvasta Boheemielämää (Aki Kaurismäki 1992)

Tahdonvoimalla

Paistetut silakat on aina ollut minulle itsestään selvä valinta, kun menen syömään ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan". Juomaksi tietysti olutta, keskikeppanaa.

Ravintola on maailmankuulu silakka-annoksestaan. Amerikkaa myöten on nähty tv-ohjelma tästä herkusta. Erityisen vaikutuksen Sikalan silakat tekivät aikoinaan jazzmuusikko Dizzy Gillespiehen, joka söi yksin koko muusikkoseurueensa silakat ja meni sen jälkeen keittiöön paistamaan lisää.

Silakat mielessä siis menin hyvässä seurassa tähän kuuluisaan ravintolaan Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa.

Vasta sisällä pöytään asettuessa karmea totuus valui tietoisuuteen. Ensin yritin huitoa sen pois ajatuksista ikään kuin likaisen mieleenjuolahduksen, jollaisia herrasmiehellä ei saa olla, ei ainakaan sivistyneessä seurassa.

Mutta pakko se oli päästää tulemaan. Jos sen torjuisin, seuraus voisi olla kamala.

Minähän en saa syödä silakkaa. Enkä juoda olutta.

Kun on tuo kihti.

Silakat ja olut ovat kihdille alttiiden henkilöiden kiellettyjen aineiden listan kärjessä. Ihan niin kuin epo ja huulirasva hiihtäjille tai Aatamille omena. Ei käy, vaikka kuinka mieli tekisi.

Legendat ravintolan muinaisista arvovieraista eivät kerro, onko kihti estänyt muiden herkkuvalintaa. Vieraslista on kyllä mahtava, Andy McCoysta Martti Ahtisaareen, Jean-Paul Sartresta Pablo Nerudaan.

Nobel-kirjailija Neruda on jopa maininnut Sikalan runossaan (millaisessa yhteydessä, siitä ei ole tietoa). Tällaisen runonpätkän olen merkinnyt muistiin sitaattikokoelmaani:

"Hei vaan, Pikku-Vallila,

jää hyväst Stadin tähti.

On leposijain nyt Sikala.

Huikkas hän kun etelään lähti."

(Pablo Neruda, suom. Pentti Saaritsa)

On siellä Skalassa tarjolla herkullinen ja kuuluisa sipulipihvikin. Vaati kyllä poikkeuksellista tahdonvoimaa valita se ja lasillinen jäävettä.

  

(Sea Horsen nurkilla tapahtuneesta kirjailijoiden villistä menosta ja surullisista tapahtumista olen kirjoittanut ennenkin. Teksti ja kuvat ovat katsottavissa  täältä .)

Huithapeli ja hepsankeikka

Istuin iltaa hienossa ravintolassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Niin hienossa, että piti pukea pyhäpuku.

Nyt on pakko myöntää, että olen vanhaan kangistunut. En osaa ottaa käyttöön muutoksia, joita on tapahtunut mainitun henkilön uralla ja yksityiselämässä. Hän ei ole enää kenenkään sihteeri vaan osastopäällikkö eikä hän ole enää neiti. B-kirjain on kyllä entisensä. Jatkan itsepäisesti entisin epiteetein hänestä puhumista. Uuteen on vaikea tottua tässä iässä.

Uuden asemansa vuoksi hän jopa maksoi ravintolalaskun firman luottokortilla.

Nyt kun oleen suostunut ottamaan vaivakseni firman historiikin toimittamisen pyöreitä vuosikymmenjuhlia varten, neiti B. on minun esinaiseni, jolle raportoin työn edistymisestä. Toivottavasti hän ei käy ylpeäksi.

Ylpeäksi käymisestä on pieniä huolestuttavia oireita. Hän nimittäin käytti minusta julkisesti tuota otsikon sanaa: "Näyttää Dessusta tulleen eläkkeellä aikamoinen huithapeli."

Tällä hän viittasi myöhästymiseeni aamupalaverista. Myöhästyin 55 minuuttia. En viitsinyt selostaa, että teko oli tahallinen. Minä tiedän nuo aamupalaverit. En nykyisin herää niin aikaisin, että ehtisin mihinkään klo yhdeksäksi. Viisi minuuttia riitti oikein hyvin raportin antamiseen.

Suomen kieleen on tarttunut on noita h-kirjaimella alkavia ilmeikkäitä haukkumasanoja:  huithapeli, hanttapuli, hunsvotti, hampuusi, hamppari, heittiö, hulttio, hempukka. . .

Ravintolasta lähtiessä hän kysyi, huomasinko, että naapuripöytien herraseurueista luotiin meihin arvioivia katseita.

Huomasin toki. Oikein polleana paistattelin katseiden kohteena. "Katselivat vaan kateellisena, että on siinä äijällä käynyt flaksi, kun tuollaisen hepsankeikan on pyydystänyt" 

Neiti B. ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuvan käyttämästäni sanasta. Olin ajatellut, että sana olisi pieni kosto siitä huithapelista. Päin vastoin, hän vaikutti ilahtuneelta. Kadulla hän vihelteli "Ranskalaisia korkoja" ennen kuin nousi taksiin.

(Kuva: Joseph Engelhardt)

(Lisätty 14. huhtikuuta 2018: Tälle sivulle on tullut jälkeenpäin huomattavan suuri määrä lukijoita, ilmeisesti jostakin linkistä Facebookissa. En ole onnistunut selvittämään, mistä tällainen kiinnostus on peräisin. Viitsisikö joku uusista lukijoista pistää kommenttiosastoon (tai privaattisähköpostiini) viestin ja kertoa, mistä lähteestä "Huithapeli ja hepsankeikka" on tällaisen huomion kohteeksi päässyt. KIITOS! )

Lipsuvaa

Tulla tupsahti talvi Helsinkiin. Se tuli pahaa aavistamatta, pyytämättä ja yllätyksenä vähän niin kuin entiselle flikalle faksi. Yllättävään tapaukseen piti jotenkin reagoida, sillä lumitalvia ei joka talvi Helsinkiin  tule.

Menin siis kellarikomeroon, otin esiin hiihtovarusteet ja lähdin ladulle.

Joku maalainen voi tietysti epäillä, että Helsingissä on vain katuja, ei latuja. Kyllä on latujakin, voin vakuuttaa. Minullakaan ei ole ladun alkuun pitkä matka. Ensin pitää kävellä sukset kainalossa Töölön kisahallin kohdalta Mannerheimintien yli ja vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Latu alkaa sen vieressä sijaitsevalta ratsastusstadionilta ja jatkuu Keskuspuistoa pitkin ties mihin kaukaisuuteen, varmaan Lappiin saakka. Sitä latua lähdin kiitämään.

Hiihto sujui muuten mukavasti, mutta sukset lipsuivat. Voiteita ongelman poistamiseksi minulla ei ollut. Mutta ei pienistä pidä masentua. Hiihdon historiassa on ennenkin lipsunut ja silti voitettu palkintoja. Mietokin melkein voitti vaikka lipsui pahasti.  Minä en edes ole kilpailemassa, huvikseni vain hiihtelen.

Mieleen nousi kirjallisia hiihtoaiheita. Eino Leino kirjoitti monia hiihtorunoja ("Hyvä on hiihtäjän hiihdellä / kun hanki on hohtava alla - - " ja "Minä hiihtelen hankia hiljakseen / ja aurinko maillehen haipuu - - "). Hellaakosken aforismi ("Tietä pitkin tien on vanki, vapaa on vain umpihanki") houkutteli hetken minua pois koneladulta metsän puolelle, mutta ei sittenkään. Ehkä joskus toiste kokeilen sellaista vapautta.

Jatkoin Ruskeasuon maneesin ohi kohti Pasilan viljelypalstoja. Siinä on onneksi pitkään tasamaata, joten lipsuminen haittasi vähemmän kuin alun nousussa. Alamäki oli odotettavissa vasta Eläinten hautausmaan jälkeen. Sitten tultiinkin jo Maunulan majalla. Siinä oli odotettavissa juottopiste.

Urheilun kanssa pitää olla maltillinen. Ei saa päästää lihaksia hapoille. Ylikuntoon ajautuminen olisi hyvin haitallinen tila. Siksi valitsin paluumatkaa varten Liikennelaitoksen bussin nro 43, joka kulkee Maunulan majan läheltä Hotelli Haagan pysäkiltä.

Täytyy myöntää, että hiihtovarusteeni kaipaisivat uudistumista. Vanhoilla vehkeillä siinä mentiin. Pipo oli kyllä moderni, siinä on nuorekkaan firman logo.

Iltauutisten säätiedotus lupaa, että talvi mennä tupsahtaa pois Helsingistä keskiviikkona. Tämänvuotinen talvi oli siis siinä. Uusien varusteiden hankkiminen on myöhäistä, sillä toista kertaa en enää ehdi hiihtämään. Ehkä joskus tulee vielä uusi talvi Helsinkiin.

Tuntemattomia tutkimassa

Lopultakin olen päässyt itse henkilökohtaisesti kokemaan Helsingin uuden ihmevempulan. Tähän asti olen vain joutunut kuuntelemaan muiden rehvakkaita kertomuksia siitä tai lukemaan lehdestä toimittajien hämmentyneitä kuvauksia uutuudesta.

Aika lailla jännitti. Miten olisi viisasta valmistautua? Pitäisikö varautua ongelmiin? Olisiko syytä pukeutua juhlavasti, pukuun, kravattiin, damaskeihin, silinterihattuun. Onhan kyseessä juhlava ensikosketus.

Olin siis menossa ajamaan länsimetrolla.

Olin menossa Tapiolaan entisen kollegani syntymäpäiville. Siksi ostin asematunnelin kaupasta mukaan kukkapuketin.

Matkaan lähdin kuitenkin hyvissä ajoin sillä tarkoituksella, että ehdin ajaa uuden metrolinjan pääteasemalle asti, ihan vaan testaustarkoituksessa. Pääteasema on nimeltään Matinkylä.

Matka sujui rattoisasti. Ongelmia ei ilmennyt. Matinkylässä menin ulos pihaan katsomaan, millaista Matinkylässä on. En muista koskaan ennen käyneeni Matinkylässä. Ihan tavalliselta kaupunkimaisemalta näytti. Ehkä joskus palaan Matinkylään, kunhan selvitän, onko siellä kiinnostavia kulttuurikohteita tai nähtävyyksiä.

Sitten palasin metrotunneliin, ja kohta juna lähtikin kiitämään takaisin kohti Helsinkiä.  Ajoin kolme pysäkinväliä, ja niin saavuttiin Tapiolaan. Siellä olen käynyt ennenkin.

Syntymäpäiväsankarille viemäni kukkakimppu oli ruusuja. Siihen liittyi valintaongelma, sillä muistin, että jokaiselle kuukaudelle on protokollan mukaan oma nimikkokukkansa. Siitä olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin. Olin ennen lähtöä etsinyt vanhan kirjoitukseni ja katsonut listasta, mikä kukka on tammikuussa syntyneille oikea valinta.

Se on "Lumipisara".

Nyt on myönnettävä, että kasvitieteellinen osaamiseni on monin osin puutteellinen. En tiennyt, minkä näköinen kukka on lumipisara. Piti katsoa Wikipediasta ja puutarhasivuilta. Siitä tuli vain entistä hämmentyneempi olo. Oli kevätlumipisaraa ja kesälumipisaraa  ja ties mitä. En päässyt käsitykseen, mikä lajeista sopisi keskitalvisen tammikuun syntymäpäiväkukaksi.

Tuskin asematunnelin kukkakaupassa edes olisi sopivaa lumipisaraa myytävänä. Niinpä päädyin ruusuihin, vaikka se on ohjeen mukaan vain kesäkuun kukka, ei muiden kuukausien.

Jos blogin lukija ei muista tai tunne luetteloa eri kuukausien nimikkokukista, sen voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ .

Aikomukseni oli laittaa tämän kirjoituksen kuvaksi lumipisara, tuo tammikuun kukka, mutta koska lajia oli niin monenlaisia, en osannut valita. Siksi kuvaksi tulee Katri Valan samanniminen runo (julkaistu kokoelmassa "Sininen ovi" - 1926), vaikka se ei taida ihan tähän kukkavalintaan liittyäkään. Mutta tämä on sentään kirjallisuutta - ei kasvioppia - painottava blogi.

(Katri Vala / Lumipisara / Sininen ovi - 1926)

Houkutuksille altis

Kuten hyvin tiedetään, mies osaa helposti kieltäytyä kaikesta muusta paitsi houkutuksista.

Tämän ovat joutuneet myöntämään lukemattomat kirjallisuudesta tutut miehet, Sinuhesta Rhett Butleriin ja kirkkoisä Augustinuksesta Niskavuoren Aarneen. Tämä näyttää pätevän myös minuun, valitettavasti.

Tuli nainen, nuori, hoikka, notkea. Oli korkokengät ja lyhyt hame. Kysyi, lähtisinkö mukaan.

Lähdinhän minä, valitettavasti. Kyllä kaduttaa.

Suostuin kaikkeen mitä ehdotettiin. Nyt olen kiikissä. Tehtyä ei enää saa tekemättömäksi. Pistin nimen paperiin.

Erheeni vaikuttaa myös Töölöntorin blogin lukijoihin. He eivät saa kirjoituksiani luettavakseen entisessä tahdissa. Ei blogi varmaankaan kokonaan lopu mutta ilmestyy lähikuukausina harvemmin kuin ennen. En ehdi kirjoittaa.

Blogin sijaan kirjoitan muuta. Siihen minut houkuteltiin. Saan kirjoitusta varten takaisin entisen työhuoneeni Vuoronvarausviraston arkiston vieressä. Ainakin pari kolme kuukautta siihen menee.

Niille blogin lukijoille, jotka ovat addiktoituneet juttuihini, tarjoan pientä ensiapua ja helpotusta. Jos siis Dessun blogin puuttuminen aiheuttaa sinulle kouristuksia, ahdistumista, tykytystä, paniikkia tai muita vakavia terveydellisiä haittoja, minulta on alkanut ilmestyä pienimuotoinen uudentyyppinen blogi, jossa irrottelen vähemmin sanoin mutta samalla tyylillä. Se on vielä pikkuisen vaiheessa, mutta ohjaan kyllä kiinnostuneet oikeaan osoitteeseen.

Tällaista haittaa ne naiset aiheuttavat kun kiinni nappaavat. (Kuva: Marjut Alatalo: Hei komistus)