Aiheetonta ennakkoluuloisuutta

Olen aloittanut valmistautumisen kesään.

Ensimmäinen toimenpide oikean tunnelman tavoittamiseksi on hakea kellarikomerosta vappuviuhka. Se on kestävää tekoa, palvellut kohta puoli vuosisataa.. Se tulee käyttöön tuota pikaa, noin neljän viikon kuluttua. Se on riehakkuuden osoitus, josta M. A. Numminen oivaltavasti käyttää ilmaisua "hillitöntä menoa".

Toinen kesän alkamisen merkki on miettiä kirjalistaa kesälukemiseksi. Lepotuolissa Längelmäveden kesäkodin vaahteran tai terijoensalavan alla lista realisoituu sielun nautinnoksi.

Listaan olen päättänyt kerätä uutta kotimaista proosaa. Se on ainainen heikko alueeni. Minä kun olen kroonisesti klassikoihin kallellani.

Poikkeuksia toki on, vanhat suosikkini ainakin, sellaiset kuin Pirkko Saisio, Juha Hurme, Kjell Westö, Antti Tuuri ja muutama muu. Mutta uudet kirjailijat tahtovat jäädä syrjään, ellei jokin erityinen seikka vedä heissä huomiota puoleensa.

Niinpä nyt olen kerännyt listaan näitä uusia ensitutustumista varten.

Loistava satiirikko Juhani Peltonen ilveili aikoinaan kotimaisen kirjallisuuden kustannuksella. Sieltä minuunkin taisi tarttua pientä (ellei keskikokoistakin?) ennakkoluuloisuutta. Näin Peltonen ruoski meitä:

-   -   -  suomalaisten kirjailijoiden kielestä puuttuisi  esim. ranskalainen älyllinen eleganssi, eloisa italialainen säihke tai tietoisen hienostunut brittiläinen henki. Johtuisikohan tämä siitä, että meikäläisten on pitkän kylmän kauden aikana pysyteltävä paljon sisällä, missä on lämmintä, mikä aiheuttaa uneliaisuutta, mikä puolestaan hidastaa ajatustoimintaa. Lisäksi moititaan siitä, ettei meillä ajatella maailmanlaajuisesti, kirjoitetaan päättymätöntä maalta kaupunkiin -kehitysromaanisarjoja, joissa kuvataan sivukaupalla ensin kahvinkeittoa, sitten seuraavassa luvussa sen juomista, ja sitä seuraavassa huokailua, josta erottuu sellaisia sanoja kuin "kyllä maar", "juu-u", "ka", "joopa joo", "tuota, tuota noin", "johan nyt"...
  -   -   -  me olemme hämillistä väkeä vuosituhansien takaa Uralin tuonpuoleisista metsistä tai Volgan mutkan seutuvilta. Pentti Saarikoski, joka nykyään asuu Ruotsissa, julkaisi erinomaisen koskettavan intiimin tunnustuskirjan Asiaa tai ei. Tekijä kertoo siinä kokevansa  itsensä täydelliseksi musikaksi, joka on harhautunut järjestelmällisen tehokkaaseen länsimaiseen hyvinvointivaltioon. Jokainen tuntuu Saarikosken mukaan Ruotsissa saavan koko ajan mitä suurenmoisinta ja merkittävintä aikaan, kun hän taas pohtii alakuloisesti vetäisikö toisenkin saappaan jalkaansa, aloittaisiko huomisaamun pesemällä hampaat ja laittaisiko ensi kesänä kirjalliseen tilaisuuteen lähtiessään päähänsä patalakin vai pannan.

Uskallan arvailla, että ei se enää oikeasti näin ole. Luen kesällä raikasta uutta kotimaista proosaa.