Serkkuni
sanoi, että olen vanhemmiten tullut isäni sisaren näköiseksi.
Se
ei ollut kauniisti sanottu, mutta sitä en tietenkään ääneen lausunut. Muistan
kyseisen tätini kaukaa lapsuudesta, ja hän jäi mieleen jonkinlaisena noita-akan
prototyyppinä, jota oli syytä kaihtaa. Aina komentamassa, aina pahalla päällä.
On
vaikea arvioida, pitääkö serkun esittämä yhdennäköisyys paikkansa. Yritin
katsoa peilin edessä sillä silmällä, mutta en löytänyt yhteyttä. Ehkä pussit
silmien alla, ehkä perunanenä (siikli). Parta peittää muut mahdolliset
samankaltaisuudet.
Peilin
eteen ei ole syytä mennä silmälasit nenällä, ettei näe liian
tarkasti sellaista, mitä ei välittäisi nähdä. Kylpyhuoneessa on hyvä käydä
ensin suihkussa ja katsoa peiliin vasta sitten. Huuru peilissä on armollinen.
Parikymppisenä
jotkut sanoivat, että olen Leninin näköinen. Viikset ja parta olivat vähän
samankaltaiset. Ja lippalakki, joka peitti pitkän tukan. M.A. Numminenkin on
joskus mainittu samannäköiseksi. Viikset ja parta siinäkin.
Kesäkotini
naapurikaupungissa olen vuosien mittaan tottunut, että vastaan tulee ihmisiä,
jotka ensin moikkaavat kuin tuttua ja sitten alkavat epäröidä ja pyytävät
anteeksi, että erehtyivät henkilöstä. Viime kesänäkin yksi ihmetteli kaupan
parkkipaikalla, olenko vaihtanut autoa. Ja toinen vähän myöhemmin kysyi
varmistaakseen, että olen tulossa viikonlopuksi saareen äijäporukassa.
Sain
jossain vaiheessa selvitetyksi, keneksi he minua luulevat. Kyllä, paikalliseksi
hammaslääkäriksi. Hankkiuduin sittemmin näköetäisyydelle katsoakseni, onko
kyseinen herra oikeasti näköiseni. Kyllä jotain yhteistä muotoa oli, joskin hän
oli minua joka suuntaan isompi mies. Mutta ymmärrän erehdykset.
Kerran
Urjalan kirjallisuuspäivillä miesten vessan rännillä Arvo Salo luuli minua Simo
Hämäläiseksi. Salo oli kyllä siinä vaiheessa iltaa jo vähän maistissa, mutta
oli sekin erehdys ymmärrettävä. Kyllä Kätkäläisen kirjoittajassa hivenen verran
samaa näköä siihen aikaan oli. Toinen kirjailija, johon minut on sekoitettu
aika usein, on Paul-Erik Haataja.
Kuvassa sukulaisten yhdennäköisyytta elokuvasta Boheemielämää (Aki Kaurismäki 1992)
1 kommentti:
Olen tavannut erinäisen määrän inttikavereita milloin mistäkin varuskunnasta. Sinänsä kiintoisaa, että jouduin itse käpykaartiin, mutta joku hyväkäs on käynyt intin puolestani, vieläpä useammalla vuosikymmenellä.
Lähetä kommentti