Viisumia hakemassa

Dessulla oli tänään asiaa Ludviginkadulle. Menin hakemaan viisumia.

Kohdemaa ei ollut Venäjä eikä muukaan perinteinen viisumimaa vaan Ankkalinna. Päivälehti-museossa on avattu näyttely Aku Ankan kunniaksi tämän saavuttaessa eläkeiän. Yksi osa näyttelyä on kone, joka hakemuksesta myöntää viisumin päivänsankarin kotikaupunkiin.

Minullekin myönnettiin. Turvaluokitukseen tarvittava henkilötarkastus ei tosin ollut turhantarkka. Hakijalta kysyttiin sukupuoli ja etunimi, ei muuta. Viisumikone otti valokuvan hakijasta.

Hiukan epäilin, mitä viisumikone tuumaa etunimestäni. Ankkalinnassa kun asustelee myös kuuluisa kaimani, joten sekaantumisvaara on ilmeinen. Tuumin, olisiko parempi antaa koneelle kastetodistukseen kirjoitettu alkuperäinen etunimeni, joka on Robert. Päätin kuitenkin pysytellä vakiintuneessa etunimessäni, sillä kastenimellä minua ei tunne kukaan.

Kun kone sitten printtasi viisumini, siinä oli kaksi yllätystä. Kone oli harjoittanut luovaa byrokratiaa ja antanut minulle uuden sukunimen ja uuden ammatin. Valokuva on hieman epätarkka, sillä siinä ei näy, että minulla on silmälasit ja parta. Rusettia en käytä. Muutoin kuva on melko onnistunut. Se muistuttaa kohtuullisen paljon tämän blogin yläkulmaan sijoittamaani kuvaa. Molemmissa on käsi kohoamassa luonteenomaiseen asentoon ja askel on jämerä. Kuva kelpaa.

Henkilön luonnehdinta ei ole hullumpi, jos jätetään väärä ammatti huomiotta. Kokonaisuuteen olen tyytyväinen.  (Viisumin saa suuremmaksi klikkaamalla)

* * * 

Aku Ankka on ajankohtainen muutoinkin kuin 60-vuotisjuhlansa vuoksi. Kohta on vaalit ja hän saa taas paljon ääniä. Hän olisi ilmeisesti tullut viime vuosikymmeninä valituksi jokaisessa eduskuntavaalissa, jos olisi ollut ehdokkaana. Valitettavasti hänelle annetut äänet on hylätty. Aikamoista pikkusieluisuutta valintalautakunnilta! Jään vaan miettimään, minkä puolueen Aku valitsisi, jos ehdokkaaksi ryhtyisi. Ei ainakaan kepulainen eikä kristillinen. Ehkä demari.

Kun katselen blogini vasenta saraketta kohdasta "Liity Dessun blogin lukijaksi", huomio kiinnittyy kuvaan siinä rivin keskipaikkeilla. Siinähän se päivänsankari hymyilee. Kuva täsmää, nimi ei. Herääkö kenelläkään epäily, kuka oikeasti kirjoituksiani lukee, salanimellä? Tunnettuahan on, että moneen toimeen hän ehtii ja innostuu.

VIISUMIN HAKIJOILLE LINKKI:  http://www.paivalehdenmuseo.fi/vaihtuvat-naeyttelyt.html

Joutilaan mietteitä

Japanin tapahtumia seuratessa on tullut monenlaista mieleen. Talous kuulemma lähtee nyt nousuun, pörssisijoituksilleen tuottoa toivovat ovat nyt optimistisia, kun liiketoiminta elpyy erityisesti rakennusalalla. Jopa Suomen puunjalostus- ja rakennustuotanto on toiveikas, kun myyntinäkymät parantuivat.

Niinpä. Joillakin menee taas hyvin.

Dessu ei ole yhtä innostunut, melankolinen luonteeltaan kun on. Hän on kuunnellut sydän syrjällään uutisia. Japanissa lomalla ollut tuttavapariskunta on löytynyt vahingoittumattomana. Pelko on kuitenkin päällä, sillä ydinvoimalat, nuo ihmiskunnan hulluuden mahtavimmat monumentit, ovat edelleen suurtuhon partaalla.

Muistiin nousi japanilainen mestari Kenkô, viisas mies 1300-luvun alusta. Seuraavat sitaatit ovat häneltä (suom. Kai Nieminen). Ihan kuin hän puhuisi kuvakielellä näistä nykymaailman lohikäärmeistä.

”Korkeimmilleen kohonnut lohikäärme kaatuu, sanotaan. Kuu täyttyy vähetäkseen; mikä kukoistaa, alkaa kuihtua. Kaikki mikä ei pääse edemmäs on jo lähellä tuhoaan. 
 
-  -  Ajat vaihtuvat, kaikki katoaa. Riemua seuraa murhe, murhetta riemu. Kukoistavat seudut autioituvat asumattomiksi. Jos talot säilyvät, asukkaat vaihtuvat uusiin. Persikankukat, luumunkukat eivät sano sanaakaan, kenen kanssa siis puhua menneistä? Vain jäljet kertovat muinaisista ylväistä ajoista, niin on kaikki kestämätöntä. Mahtoiko kukaan osata kuvitellakaan että kaikki katoaisi näin täydelleen? - - Muutamissa paikoissa ei ole jäljellä minkään vertaa: vaikka kivijalka olisi säästynyt, kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä siinä on ollut.
Niinpä niin: turhaa, perin turhaa on tehdä suunnitelmia kaukaisen, tuntemattoman tulevaisuuden varalle.”

Iloisia tyttöjä

Dessu matkusti metrolla Kampista Herttoniemeen. 

Menin istumaan vaunun päätypenkille. Vastapäätä istui kaksi teinityttöä, ehkä suunnilleen 13-vuotiaita. Heille tuli yhtäkkinen naurupurskahdus heti kun Dessu oli istahtanut. 

Hämmentyy sellaisesta itsetuntoinenkin mies. Onko minussa jotain hassua? Piti sipaista poskea ja leukaa, että kiikkuuko parrassa jotakin, vaikkapa spagettia, jota juuri olin syönyt. Piti vilkaista vaatteita, että olenko ehkä lähtenyt pyjamassa liikkeelle. Piti vaivihkaa kokeilla, onko vetoketju kiinni. Kengätkin näyttivät olevan jalassa, en siis ollut lähtenyt paljain jaloin tai sukkasillaan liikenteeseen. Naurunkikatus jatkui.

En löytänyt itsessäni vikaa, mutta kieltämättä tällainen Dessu saattaa sen ikäisen neidin silmin olla hieman originelli ilmestys. Kiherrys ja purskahdukset jatkuivat. Tuli ilmeisiä pidättely-yrityksiä, mutta sitten jommaltakummalta purskahti taas ja kikatus jatkui entistä hillittömämpänä. Hakaniemen kohdalla se näytti jo hysteeriseltä. Neidit olivat pudota penkiltä ja kiemurtelivat kiinni toisissaan. Pidättely oli jo mahdotonta. Sörnäisten asemalla he yhtäkkiä rynnistivät ulos junasta. Ei se varmaankaan heidän määräasemansa ollut, oli vaan yksinkertaisesti pakko päästä siitä pois.

Jälkikuvana tuli muistuma kouluvuosilta. Luokassa tapahtui samankaltaista. Oli muutama tirskutyttö, joilta tilanne luisui hallinnasta. Yleensä vielä hyvin kiusallisella hetkellä, äkäisen opettajan tunnilla. Kerran niin tapahtui kesken aamuhartauden. Seisoimme riveissä juhlasalissa ja uskonnonopettaja saarnasi ja silloin se alkoi. Kuului äärimmilleen pidätelty purskahdus ja siitä käynnistyvä hallitsematon naurunkäkätys, joka tarttui vierellä seisoviin, ja heti oli arvokkaaksi tarkoitettu tilaisuus pilalla. Luokanvalvoja sai hepulin ja määräsi melkein koko luokan jälki-istuntoon. Kuten arvata saattaa, jälki-istunto meni pilalle täsmälleen samasta syystä. Jälki-istunnon valvoja osasi kuitenkin reagoida viisaasti: hän vaihtoi istumaan koko joukon taakse, näkymättömiin, eikä puuttunut mitenkään. Joku vähemmän viisas pedagogi olisi määrännyt lisää jälki-istontoja.

Eräs Dessun tuttavatar on kertonut joutuneensa noloihin tilanteisiin tirskutaipumuksensa kanssa. Hän oli nuorena kuulunut Radion Nuorisokuoroon. Kerran hän oli toisen tytön kanssa saanut tirskukohtauksen kesken harjoituksen. Kuoron johtajana oli Heinz Hofmann, jota kuulemma pidettiin tiukkana ja ilmeisesti pelottavanakin miehenä. Häiriöstä syntyi melkoinen meteli, mutta lopulta johtaja oli voipuneena joutunut luovuttamaan.

Maailmassa on siis teinityttöjen hallitsemia ilmiöitä, joille mikään maallinen mahti tai auktoriteetti ei mahda mitään, ei Hofmann, ei pappi, ei Dessu, tuskin edes Kekkonen. Hyvä niin, ei maailmassa iloa ja hilpeyttä liikaa ole.

Mukavia miehiä

Maanantaina alkuillasta Dessu käveli Helsingin keskustan läpi ja hämmästyi. Mannerheimintiellä Vanhan ylioppilastalon kohdalla olisi luullut, että sota on syttynyt.
Kadun reuna oli pitkältä matkalta täynnä mustia autoja, poliiseja ja turvamiehiä oli katukäytävä täynnä, valot vilkkuivat, kävelyreitti oli suljettu.

Vähän Dessu osasi arvata, mistä oli kyse, mutta ei kokonaan. Tieto tuli vasta seuraavan päivän iltapäivälehdistä. Yhdysvaltain varapresidentti oli paikalla. Hän oli poikennut syömään viereiseen ravintolaan.

Sehän oli lehtien mukaan ennenkuulumatonta. Maailman tärkeimmän valtion kakkosmies oli poikennut tavalliseen kuppilaan ja istunut tavallisten asiakkaiden sekaan. Ravintola oli saanut tiedon tulevasta asiakkaasta vain varttitunnin etukäteen. Turvamiehet olivat nuuskineet nurkat, ja sitten vieras oli astunut sisään ja tilannut pizzan. Seurue oli iso, jotain 30 henkeä, suurin osa tietysti turvamiehiä. Pizzanpaistajaa oli vartioitu, ettei päässyt livauttamaan mitään sopimatonta sekaan.

Että niin tärkeä vieras niin tavalliseen ravintolaan. Taitaa olla kansanomainen mies. Dessu itse käy usein samassa ravintolassa lounasaikaan. Virgin Oilin noutopöytälounas on Dessun mieleen. On caesarsalattia ja italialaistyyppisiä lämminruokia. Hinta 11 e, ja vihreällä kortilla saa bonusta. Varapresidentillä ei varmaankaan ollut bonuskorttia.

Paikka oli ennen elokuvateatteri Bio-Bio. Tai siis vain portaat ovat siitä jäljellä, sisätilat eivät ole entiset. Joskus 60-luvulta alkaen Bio-Bion portaat olivat Helsingin nuorison keskeinen kokoontumispaikka, siinä on istuskeltu, siinä on poltettu pilveä, siinä radikaalit osoittivat mieltä ja aiheuttivat pahennusta. Eeva Ristan ottama kuva on siltä ajalta, jälkimmäinen kuva minun viime syksyltä (klikkaamalla suuremmiksi).

Lehdet hehkuttivat vierailun antia. Presidentille tuli kutsu Valkoiseen taloon. Vieras kehui Suomea vaikka mistä. Ylistystä tuli tasa-arvosta, Afganistanista, koulujärjestelmästä, yhteistyöstä. Ilmeet olivat iloiset - hymyiltiin, naurettiin. Vieras olisi halunnut viipyä pidempään.

HS kehua retosti tapaamista täysillä, HBL vähän aavisteli myös amerikkalaista PR-osaamista: ”De förstår sig på vikten av honung, inte bara käpp och morot.”

Kertakaikkisen mukavantuntuinen mies. Tuli mieleen, että ovatkohan minun aiemmin esittämäni  näkemykset suomalaisesta kehumismentaliteetista jo mennyttä aikaa.

* * * 

Dessu sattui äskettäin paikalle, kun toinen mukava mies esiintyi. Persupuolueen puheenjohtaja TS (jonka nimen jätän tässä mainitsematta, etten joudu viestivyöryn kohteesi) esiintyi. 

On kerta kaikkiaan mukavantuntuinen mies. Juttu luistaa, osuvia tölväisyjä riittää, viesti on ymmärrettävää. Tällaisen miehen kanssa voisi olla mukavaa poiketa kaljalle. Miestä katsomalla voisi arvailla, että kaljalle on jo poikkeiltukin. Olisi varmasti lupsakasta seuraa.

Perässä kuitenkin hiihtää toisenlaisia miehiä. Katselin tätä kuuluisaa kielitieteilijää. Posket punottivat, kiihko oli vaistottavissa. Hesarin kuukausiliitteen toimittaja oli paikalla ja kirjoitti osuvan kuvauksen. En käyttäisi sanaa ”lupsakka” tästä ehdokkaasta.

Meitä on niin monenlaisia.

Saunomista ja tanssimista

Jatkoa vielä eiliseen ja toissapäiväiseen teemaan - siis suomalaisuuden olemuksesta ja vieraista vaikutteista kuten postmodernismista.

Sauna on melkein kuin hiihto, yhtä suomalainen. Dessu kävisi mielellään saunassa useamminkin jos voisi. Kaupunki on kuitenkin ongelmallinen paikka. Taloyhtiössäni ei ole saunaa, ja kaupungin kellarihin joissakin taloyhtiöissä rakennetut saunat ovat likimain kelvottomia nautinnon kannalta. Uimahalleissa joskus käyn - Yrjönkadulla, Topeliuksenkadulla, Pirkkolassa. Eivät niidenkään saunat mitään mainittavia ole.

Niinpä ainoaksi kunnon saunanautinnokseni jää Längelmäveden kesäkotini rantasauna. Se on erinomainen, mutta käytössä se on vain kesäkuukaudet, suunnilleen vapusta syyskuulle. Muina aikoina olen ilman, poikkeuksena kutsut kyläilemään maalla asuvien kavereiden luokse.

Tällaisia kutsuja osui useampikin hiihtolomaviikolleni, joten juuri nyt en kärsi mainittavasta puutostilasta. Talvinen saunominen ei tosin aivan yllä kesäisen rantasaunan tasolle. Lumihangessa vilvoittelu on sinänsä nautinnollinen mutta lyhytkestoinen hetki, eikä tuoretta vihtaakaan ole. Parasta on saunominen lempeässä kesäyössä, pitkä viivyttelevä jäähdyttely, istuskelu rantalaiturilla, puhumattomuus, hiljaisuuden kuuntelu. Sitä minä tarkoitan meditaatiolla, suunnilleen samassa merkityksessä kuin toissapäivänä kirjoitin hiihtelystä metsässä.

Luulen, että Persu-puolueellinen etsii juuri tällaista kokemusta julistaessaan ohjelmassaan suomalaiskansallisia arvoja ja vastustaessaan postmodernismia. OK, tässä olemme samaa mieltä, juuri muussa emme sitten olekaan.

* * * 
Käsittämättömäksi kansallinen elämä ja peruskokemus on monessa kohdassa päässyt menemään. Yksi sellainen on löylykilpailu, sellainen, jossa viime kesänä Heinolassa tapahtui onnettomuus. Mitä helevettiä semmoisella touhulla on tekemistä saunakulttuurin kanssa? Se on silkkaa bisnestä. Uudensorttinen kärsimysnäytelmä. Yleisö nauttii kun yhdet kärsivät. Postmodernia saunomista?

Mutta en tarkoita pelkkää saunomista. Dessu on ensi viikonloppuna lähdössä Lahteen kaverinsa kutsumana. Saunomistakin on luvassa, mutta reissun päätarkoitus on käydä teatterissa. Lahdessa sijaitsee ikiaikainen suosikkiteatterini Vanha Juko. Nyt olemme menossa katsomaan Raija-Sinikka Rantalan ohjaamaa ”Ampuuhan ne hevosiakin”. 

Se on puistattava tarina Amerikan 1930-luvun lamavuosilta. Kirjailija on Horace McCoy. Aihe sopii täydellisesti nykyajan talouskriisien maailmaan, Suomeen siinä kuin Yhdysvaltoihinkin. Näytelmässä ei saunota kilpaa vaan tanssitaan kilpaa, ja julkisuutta haetaan alistumalla rääkkäykseen. Rahaa, palkintoa haetaan äärimmäisin keinoin, hyväksikäyttöä on monella tasolla. Ihmisarvosta ei niin väliä, kunhan julkisuutta ja sen myötä rahaa on saatavissa, mutta vain voittajalle. Tanssipareja pudotetaan välillä pois. Näytelmässä on siis käynnissä maratontanssit, ja laman ja työttömyyden uhrit hakevat tähteyttä, glamouria riittää, suosikki-iskelmät soivat, katsoja kokee mielihyvää. Vuorokausikaupalla kestävän tanssirääkin lopussa tolpillaan on enää yksi pari, muut ovat uupuneet tai heidät on hylätty. Sekaan tulee hilpeitä mainoskatkoja.

Dessu on aikaisemmin nähnyt tämän näytelmän kerran 80-luvulla, ja sen perusteella kuvailin yllä esityksen sisältöä. Silloin sen nimi oli Maratontannsit. Teatteri oli KOM ja paikka Vallilan näyttämö Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Jäi pysyvästi muistiin.

Löytyisikö mitään yhteyttä muutamiin nyky-television ohjelmiin? Löytyisikö mitään yhteyttä nyky-yhteiskuntaan?

Postmoderni maailma ja Suomi? Ei suomalaisuuden pitäisi tällaiselta näyttää.

Kuvassa me tulemme saunasta ulos jäähdyttelemään. Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi. Jos olet häveliäs, älä klikkaa.

Postmodernia

Kevään alkamista voidaan yleisesti ottaen pitää myönteisenä tapahtumana, mutta on siinä (ainakin) yksi harmillinen puolikin. Se on katujen liukkaus.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy, ja Dessunkin työmatkakävely Töölöntorilta Kruununhakaan muuttuu vaaralliseksi. Pitää etsiä uusia reittejä, sillä Etu-Töölön pikkukadut ovat pahoja. 

Kävelyreittieni muutoksella on kuitenkin myös poliittinen ulottuvuus.

Normaalioloissa kävelyni kulkee usein Kepupuolueen päämajan editse, ja sillä kohdalla on viime aikoina vaistonnut kadulle asti paniikkitunnelman. Nyt reitti on kuitenkin liukas ja siihen osuu kunnon alamäki, joten turvallisuuden nimissä reitti on toistaiseksi hylättävä.

Tänä aamuna valitsin korvaavaksi reitiksi pääväylän, joka on paremmin hiekoitettu. Se reitti sattuu kulkemaan Persu-puolueen päämajan editse. Sen kohdalla ei nyt ollut havaittavissa erityisempiä paniikkitunnelmia.

Persupuolue on viime aikoina tullut julkisuuteen taidepoliittisin kannanotoin. Kepu-puolue ei tätä ole erityisemmin korostanut, ymmärrettävää kyllä, sillä edellisten vaalien rahoitukseen liittyneet taulumyynnit aiheuttivat jälkipuheita. Tulevissa vaaleissa Juhani Palmu joutunee siis puille paljaille.

Persupuolue vastustaa tekotaiteellista postmodernismia, joten Juhani Palmulla taitaa Kepupuolueen paniikkitilasta huolimatta olla valoisa tulevaisuus edessään. Persulaistaidekriitikot mitä ilmeisimmin osaavat arvostaa hänen maalaamiaan latoja. Ne eivät edusta kammoksuttavaa postmodernismia.

Kävelyreitilläni tulin miettineeksi, mistä persulaisten postmodernismikammo on syntynyt. Syy oli ilmeinen. Puoluetoimiston nurkilla sitä on vaikka kuinka paljon. Etu-Töölö on yhtä postmodernismia.

Hesperiankadun päässä on Risto Rytin muistomerkki. Se on oikein postmoderni. Voisi toimia vaikka leikkipuiston lystikkäänä kiipeilytelineenä. Puiston toisessa päässä on Relanderin muistomerkki, ei hassumpi sekään. Siitä ei ole pitkä matka Mika Waltarin muistomerkille, joka sijaitsee kantakapakkani Eliten edustalla. Waltari kuljeskeli niillä nurkilla usein pienen koiransa kanssa, sillä hän asui lähellä, Tunturikadulla. Muistomerkki on muinaisesta egyptistä vaikutteita saanutta postmodernismia.

Kun persulainen astuu Risto Rytin muistomerkin kohdalla kadun yli ja kävelee pätkän verran oikealle, hän näkee Kekkosen muistomerkin. Se on kaikkein paras. Tosin nyt se on peitetty kannen alle ja sillä on aita ympärillä ja koko roska on paksun lumikerroksen alla. Näin huonosti on käynyt muistomerkille, jonka näkyvin osa on vesiallas. Siihen nimittäin tuli sorsia, ja sitten tuli mummoja ruokkimaan sorsia, ja sitten menivät altaan putket ja viemärit tukkoon pullamössöstä.

Näin talvella. Kesällä Kekkosen allas houkuttelee usein öiseen aikaan Federico Felliniltä vaikutteita saaneita postmoderneja ohikulkijoita. Dessu itsekin on katsellut eräänä kesäyönä muunnelmaa Anita Ekbergistä Fontana di Trevi -suihkulähteessä. Persulaisäijiä ei ilmeisesti sattunut paikalle - olisi ehkä asenne tätä taidesuuntausta kohtaan lientynyt.

Siitä ei ole pitkä matka Kiasmaan. Se jos mikä on postmoderni - päältä ja sisältä. Kiasmaa vastapäätä seisovat vielä Juho Kusti ja Alli. Persulaisen pahaa oloa ovat kuitenkin matkan varrella helpottaneet Kyösti Kallion, Svinhufvudin ja Ståhlbergin patsaat, ne ovat ihan kunniallisia.

Tällaista taidetta kotinurkillani Töölössä. Että ymmärtäisimme Persu-puolueen taidelinjausten perusteet.

Kuvassa (klikkaamalla suuremmaksi!) Risto Rytin muistomerkki Hesperiankatujen ja Mannerheimintien kulmassa. Taustalla häämöttävässä talossa asuva myöhempien aikojen presidentti on varmasti ikkunasta katsellessaan tullut joskus miettineeksi, millaisen muistomerkin hän aikanaan saa. Olisiko postmoderni ehkä parempi kuin realistinen näköispatsas?

Vapaa umpihanki

Dessu on työn raskaan raataja ja siksi joutunut palaamaan hiihtolomalta Töölöntorin nurkalle, tosin hiihtämättä lomalla metriäkään. Autolla ajoa tuli sitäkin enemmän.

Autolla ajo on toki urheilua sekin. Ainakin näin voi päätellä katsomalla takavuosien nimilistoja vuoden parhaista urheilijoista. Urheilun merkeissä siis väittää hiihtoloman viettäneeni.

Hiihtoa olen kyllä kotioloissa harrastanut. Kuten aiemmin kerroin , ostin syksyllä uudet sukset ja muut hiihtotarvikkeet. Kirjanpitoni ja tasaisen vauhdin taulukon mukaan voin kertoa hiihdon maittaneen. Saavutan sadan kilometrin rajan jo ennen vappua, mikäli lumi ei Keskuspuistosta sula. Se on enemmän kuin kertaakaan yli kolmannesvuosisataan.

* * * 
Helsingin Sanomat kyseli ”intellektuelliraadiltaan”, pitääkö suomalaisen osata hiihtää. Vastaajista 43 % sanoi, että pitää. Joidenkin mielestä taito jopa kuuluu ”maassa maan tavalla” -oppimäärään.

Muutamissa kommenteissa tuoksahtaa kunniavelka talvisodan veteraaneille, Kekkosen aika ja muistot koululaisten kansalaishiihdoista, joiden kilometrimäärät merkittiin vaaleanpunaiselle kortille. Sellaiseen Dessu itsekin kansakoulussa osallistui. Äiti todisti nimikirjoituksellaan, että hiihdetty on. Kortti vietiin kouluun ja palkinnoksi opettaja antoi anorakkiin kiinnitettävän hihamerkin.

Totisuuden vastapainoksi jotkut raatilaiset irvailivat, että maahanmuuttajille pitäisi jo rajalla pistää Järviset jalkaan ja asettaa 20 km:n hiihtotestiin. Sota- ja kriisialueelta tulevan laji voisi olla ampumahiihto. Vain perinteellisellä tyylillä suoritettu testi hyväksyttäisiin, sillä epäesteettisesti eteneviä luistelijoita emme tänne halua. Toinen raatilainen jatkaa, mitä muutakin jokaisen suomalaisen pitää osata: ” - - pitää tuntea piispa Henrik ja Lalli, Mainilan laukaukset, pitää olla lukenut Kalevalaa, Runebergiä ja Kiveä ja tietää, mitä ovat YYA, KOP ja SYP”.

Sitten on vielä muitakin taitoja, joita jokaisen suomalaisen tulee osata: tervata puusukset, saunoa, tehdä vihta (vasta), soutaa, uida, kasata rynnäkkökivääri, rypyttää karjalanpiirakka, tyhjentää puuseen alunen, sytyttää nuotio ja soittaa kannelta. 

Yhden mielestä hiihtotaito on suorastaan suomalaisen geneettinen ominaisuus siinä kuin ruisleivän syöminen ja humalahakuisuus. 

* * * 
Dessu itse on Keskuspuistossa hiihtäessään ymmärtänyt hiihtämisen meditatiivisen olemuksen, mutta silloin ei saa hosua. Pitää pysähtyä, pitää edetä hiljalleen. Se on kuitenkin lähes mahdotonta, sillä ladulla on muitakin. Perinteellisellä tyylillä hiihtäjistä minulla ei ole huonoja kokemuksia mutta luistelijoista on. Niillä on vimma päällä, siinä ei ole mitään meditatiivista. Ne ovat kuin Audi-miehet kolmostien ohituskaistalla: sataakuuttakymppiä on päästävä ja hitaammille tumpeloille sähistään verbaalista keskisormea. 

Urheilusta on katoamassa rentous. Suomen kaikkien aikojen paras hiihtäjä Elmo (Juhani Peltonen 1978) kelpaisi edelleenkin malliksi. Andien talvikisoissa hän voittaa kultamitalin 50 km:n hiihdossa mutta ei vedä hommaa kireälle. Hän polttaa piipullisen ja ottaa torkut kesken kisan. Hurmioituneet radioselostajat eivät voi muuta kuin suositella menetelmää jälkipolville. Mutta ei näytä menneen perille.

Tällä kokemuksella Dessu ymmärtää entistäkin paremmin Aaro Hellaakosken mietelmää

”Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki”
(Huojuvat keulat 1946).

Autolla ajaessaan Dessu ei ole vapaa, vaikka ei omistakaan Audia eikä aja sataakuuttakymppiä. Hänen on kuitenkin pidettävä auto kahden ojan (lumipenkan) välisellä alueella ja mentävä mihin tie vie. Keskuspuistossakin hänen on pysyttävä latu-urilla, sillä uusilla kapeilla suksilla ei pärjää umpihangessa niin kuin pärjäsi vanhoilla puusuksilla. Hellaakoski ei siis nähnyt tulevaa kehitystä. Toisaalta tämä Tyttönormaalilyseon biologian ja maantiedon yliopettaja ei työhön Museokadulta Runeberginkadulle kulkiessaan varmaankaan osannut aavistaa, että joskus keksitään sellainenkin vekotin kuin moottorikelkka. Sillä sujuisi vapaa umpihankikin, mutta moottorikelkkaa Dessulla ei ole. Eikä tule.

Dessu ei ollenkaan innostu Perussuomalaisen puolueen kansallisromanttisesta ideologiasta. Hiihto kuuluu varmasti puolueen hyväksymiin toimintamalleihin, sillä siinä ei ole hitustakaan postmodernia, ellei sitten se luistelutyyli. 

Hiihdossa Dessu kuitenkin on lähimmillään puolueen linjaa, ei kuitenkaan minkään kansallisen identiteetin takia vaan ihan itsensä vuoksi. Hiihtäminen metsässä on parhaimmillaan hieno kokemus, matka oman pään sisälle ja miksei meditatiivinen kokemuskin, jos sen haluaa niin nimetä. Siitä saa sisäistä harmoniaa. Parasta se olisi asenteella ”mehtäsuksilla ja umpihankeen!”, niin kuin yksi HS:n raatilainen asian ilmaisee.

Hiihtotunneliin en lähtisi. Siellä kai rynnistelevät selkä kyyryssä ja jalat levällään ne ”havuja, perkele” -tyypit, jotka Keskuspuistossa luistellessaan eivät huomaa, että siellä on metsää. Vaikka ei kai hiihtotunnelissa havuja ole. 

Miksi muuten kaikissa lajeissa ei ole hiihtoputkia? Ajatelkaapa pilkkimiehiä, jotka eivät voi toteuttaa intohimoaan kesällä. - Uskokaa pois, että vielä tulee päivä, jolloin jotkut kehittyvien maakuntien businessmiehet havaitsevat tässä ansaintamahdollisuuden ja rakentavat järven ylle hallin. Siellä hallissa järven jää ei koskaan sula, ja niinpä pilkkiminen käy kesälläkin, ja kassakone kilisee.

Toivottavasti ei kuitenkaan Längelmäveden ylle, sillä sen rannalla Dessulla on kesäkoti. Mieluummin vaikka Päijänteelle tai Puulalle.

Kuvassa vapaata umpihankea. Sen saa vielä suuremmaksi ja vapaammaksi klikkaamalla.

Nuoruus kuin runo

Dessulla meni tänään työpäivä koululaisten kanssa. Olivat tutustumassa työelämään.

Mukavia nuoria, asiallisesti käyttäytyviä, kohtuullisen kiinnostuneitakin. Suunnilleen 15-vuotiaita. Kaikesta huolimatta ei voinut välttyä vaikutelmalta, että väärä ikä, väärä touhu.

Tuli mieleen, että olenpa onnellinen kun ei tarvitse enää koskaan olla sen ikäinen. Ikäkauden kipu pysyy muistissa ja oli vaistottavissa vieraissanikin. Nuoruuskipu on ikuinen.

Tuli mieleen runo:

LUE MINULLE NUORUUS


Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola
                      ja muuriseinien
                                      tuskainen spray
kun kaikelle sanotaan ei
                      lue silloin se ei
lue etteivät hennoimmat sulat
hiertyisi betoniin,
                       ja että uhmatessaan untuvatakit
kantais syksystä pakkasiin.
Ja taas keväästä lue,
                       lue arvaamaton, iän läike, se lue
ja ajan sumea temperatuuri
kun niin tuskaisen pieni ja suuri
olen minäkin,
                        yhtä aikaa
iltasatu ja postilla
                        yhtä aikaa ne lue,
lue unta ja kuolemaa
                        Nalle Puhia, Poe´ta
ja sattuman suurta showta,
Lucky Lukea lue
                         ja lakia
ja lue miksi, minkä takia
vain suuri määrä on suurta
ja vain voima voimassa on
ja miksi maailman lapsissa
se pulssi, uneton.


Ilpo Tiihonen: Largo (2004)

* * *
Uhkasin viikko sitten lähteä hiihtolomalle pitämään ylitöistä kertyneitä vapaapäiviä. Epäröin kuitenkin yritystä, sillä television Terhi ennusti koko viikoksi hirmupakkasia. Niinpä onnistuin peruuttamaan.
Nyt on harkittavana uusi yritys, tosin ilman suksia. Terhinkin ennustus on kohtuullisempi. Saa nähdä, toteutuuko aie nyt.

(Kuva: Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004 ; klikkaamalla suuremmaksi)

Kivimummu

Kivimummun mökin pihassa oli valtava siirtolohkare. Sen vuoksi kai rupesin häntä kivimummuksi nimittämään. Joskus minut nostettiin sen päälle istumaan ja otettiin valokuva. Kivimummulla oli siellä kukkiapurkkeja. Lohkareen vieressä kasvoi tuomi, valokuvassa se kukki. Siitä opin tunnistamaan tuomen muista puista.

Nämä muistikuvat ovat ajalta, jolloin olin noin viisivuotias, siis 1950-luvun puolivälistä. Paljon muuta en kivimummusta muistakaan, paitsi sen, että mummun mies oli Taneli, hänellä oli viikset ja kävelykeppi, jossa oli kiiltävä koukku. Koukulla hän pyydysti minut kiinni, kiskoi sisälle mökkiin ja antoi Vanhanpojanpastillin. Molempia nauratti. Minusta Taneli oli saman näköinen kuin sarjakuvan Matti Mainio.

Muistan myös sen mökin. Se oli oikeastaan sauna ja saunakamari, hyvin pieni ja täynnä tavaraa. Huonekaluja oli kasattu korkeisiin pinoihin, jotka ulottuivat lähelle kattoa. Pinojen seassa oli kukkia, pelakuita. Tyhjää tilaa oli keskellä lattiaa sen verran, että ohittamaan mahtui. Mummun ja Tanelin sänky vei suurimman osan mökin tilasta. Sängystä tuli istuin, kun siihen nosti kannen päälle.

Mökissä oli kuumaa. Sen teki hella. Hellalla oli aina kahvipannu kiehumassa. Äitini kehui, että kivimummun kahvi on erityisen hyvää, sillä sitä keitettiin aina parhaista pavuista, vaikka muuten elämä oli köyhää ja alkeellista. Minulle ei kahvi maistunut mutta minulle laitettiin pullasuttua. Siinä on liraus kahvia ja seassa pullanpaloja ja sokeria päälle.

Suunnilleen tähän muistikuvani loppuvat. Loppuosan tästä tarinasta kertoi iäkäs tätini, jota kävin äskettäin tervehtimässä vanhainkodissa. Hänen tarinoitaan olen ennenkin kirjoittanut muistiin ja julkaissut täällä. Kertomus alkoi katsellessa valokuva-albumia, josta löytyi kivimummun kuva.

Kivimummu oli syntynyt joskus 1800-luvun loppupuolella. Neitoiässä hän löysi naapuripitäjästä komean pojan ja tuli raskaaksi. Nuori sulhasmies säikähti ja karkasi Amerikkaan. Vauva syntyi mutta kuoli tautiin.

Kohta roihahti uusi rakkaus: Taneli tuli paikkakunnalle uittotöihin ja Tanelilta sujui tanssi paremmin kuin keneltäkään. Naimisiinkin oli halu, muuta se ei käynyt päinsä, sillä Taneli ei ollut käynyt rippikoulua. Yhdessä rakennettiin talo. Elettiin susiparina, synnissä. Pappi hätisteli Tanelia rippikouluun mutta tämä ei suostunut vaan ajoi papin pois höpöttämästä.

Taneli hankki perheelleen elannon tekemällä veneitä ja nostamalla järvestä uppotukkeja ja kuivaamalla ja myymällä niitä. Häntä sanottiin taitavaksi veneiden tekijäksi. Viina kuitenkin maittoi ja hän pyysi veneiden ostajilta förskottia töihinsä. Veneen valmistuessa ei rahaa enää tullutkaan.

Taneli rakensi pontikkatehtaan kauas metsään. Kivimummu tympääntyi ainaiseen ryyppyporukkaan ja kertoi poliisille, missä tehdas sijaitsee. Taneli yllätettiin. Tuli linnareissu. Kivimummu ei tunnustanut osuuttaan, se jäi ikuiseksi salaisuudeksi.

Minun isäni osti kerran Tanelilta veneen, jonka tämä oli kunnostanut vanhasta. Hinta oli halpa, tuttavankauppaa. Kun isäni sitten aikoi viedä kylään tulleen pariskunnan soutelemaan, venettä ei rannasta löytynytkään. Varkaitako? Ei, isäni löysi ulko-oven alta kirjelapun, jossa Taneli kirjoitti, että ei halua petkuttaa kaveriaan huonolla kaupalla. Hän oli myynyt paremmalla hinnalla veneen toisaalle, vieraammalle ostajalle. Oven alla oli myös kirjekuori, jossa oli rahaa sama summa kuin isäni oli veneestä maksanut ja lisäksi yksi markka ylimääräistä - vahingonkorvausta.

Tanelin rakentama talo paloi. Jäljelle jäi vain kivijalka ja muuri ja piippu ison siirtolohkareen ja tuomen viereen. Pelastetuksi saatiin vain läjä huonekaluja ja Mannerheimin kuva. Niiden kanssa muutettiin saunakamariin. Siellä sitten asuttiin kolme vuosikymmentä - kuolemaan asti. Uutta ei tullut rakennetuksi, ja ne palaneet talon rauniotkin jäivät raivaamatta.

Tuli kesä, jolloin minua kiellettiin menemästä kivimummun ja Tanelin mökille. Taneli oli sairastunut keuhkotautiin ja syljeskeli. Siinä oli tartunnan vaara. Taneli kuoli, kivimummu muutti vanhainkotiin ja eli vielä monta vuotta, mutta siitä ajasta minä en tiedä mitään. Olin jo iso poika eivätkä mummot kiinnostaneet.

Pyhän rienausta?

Dessu kävi kysymässä lippuja Kansallisteatterin uuteen Pohjantähteen. Ei löytynyt minulle sopivaan iltaan. Taitaa jäädä syksyyn.

Odotan aika paljon tältä esitykseltä. Olen seurannut näiden kahden ohjaajan tuotantoa ja pidän heitä arvossa. Suomalaisessa näyttämötaiteessa on nousukausi ja sen tekijöinä on joukko nuoria ohjaajia. Nämä kaksi ohjaajaa ovat olennainen osa nousua. Ensimmäiset päivälehtikritiikitkin ovat olleet myönteisiä.

Edellinen Kansallisteatterin suursatsaus oli sekin Väinö Linnaa. Näin Smedsin Tuntemattoman sotilaan ja pidin kovasti. Esitys sai kovin ristiriitaisen vastaanoton. Erityisen kielteisiä olivat muutamat poliitikot, erityisesti sellaiset, jotka eivät olleet nähneet esitystä. Heille kyse oli ilmiselvästi periaatteellisesta kannanotosta. Tuntematon sotilas on heille sillä tavalla ”pyhä” teos, että siihen ei saa koskea, ei ainakaan tulkintaa uudistavalla tavalla. Jos se välttämättä halutaan ottaa ohjelmistoon, se pitää esittää samalla tavalla kuin aina ennenkin, siis Edvin Laineen viitoittamaa perinnettä noudattaen. Mieluiten vielä samoin näyttelijöin.

Koska kuitenkin Kosti Klemelä, Jussi Jurkka, Reino Tolvanen, Åke Lindman, Veikko Sinisalo ja kumppanit ovat poissa eikä Pentti Siimeksestä ja Matti Raninista taida enää olla vanhaan rooliinsa, uusista tulkinnoista olisi ilmeisesti parasta luopua ja tyytyä itsenäisyyspäivänä televisiossa näytettävään filmiin. Ne kasvot ovat ainoat oikeat.

Jokin yleisinhimillinen ilmiö tässä on. Ensimmäinen kokemus antaa katsojalle pysyvän muistijäljen, eikä uusilla yrittäjillä ole mitään mahdollisuutta. Ajatelkaapa Rauni Mollbergin Tuntematonta sotilasta, ajatelkaapa Sean Conneryn James Bondia, ajatelkaapa Rolf Lassgårdin Kurt Wallanderia, ja monia muita. Ensimmäinen on ainoa oikea, myöhemmät eivät kelpaa.

Sama asenne monella taitaa olla Pohjantähteen, vaikka siitä tehdyt elokuvat eivät mitään mestariteoksia olekaan. Se on kuitenkin sillä tavalla kansan sielussa kanonisoitu teksti, ettei sitä saa lähteä uudistamaan. Niin kuitenkin on Myllyahon & Lavasteen esityksessä tehty. Dessu jää kiinnostuneena odottamaan, mistä puolueesta tulevat ensimmäiset poliitikot, jotka tuomitsevat uuden teoksen rienauksena. Siinähän annetaan ymmärtää, että yhteiskunnalliset ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet eivät loppuneetkaan torppareiden vapautukseen vaan niitä on nyky-Suomessakin.

Tällaisen paljastuksen uuden Pohjantähden perusideasta on Dessulle kertonut luotettava ja arvostelukykyinen henkilö, joka on jo nähnyt esityksen. Tuntuu siis lupaavalta.

Myönnän, että klassikoiden uustulkinnat menevät joskus - aika useinkin - metsään. Voi tulla tunnelma, että vanhan aiheen päälle on puoliväkisin liimattu moderni kerros, joka ei kuitenkaan anna mitään oivallusta, pikemminkin vain pilaa vanhan ja arvokkaan.
Tuskin kuitenkaan tässä. (Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Naisten valta

Nuori iltavahtimestarimme kertoi tupakkatauolla:

Olivat poikien kanssa istuneet lauantai-iltapäivää Sport Pubissa. Isolta screeniltä katsottiin Canal Sportin tärkeää NHL-lätkämatsia. Nuoria jannuja, kalja vaahtosi, fiilis korkealla. Sitä reilujen jätkien perusnautintoa.

Astuipa tupaan kolme kaunista naista. Äijien meuhkaaminen vaimeni. Luotiin katseita.


Naiset istuivat pöytäänsä ja tilasivat jotain hienoa drinkkiä. Kohta yksi meni muina naisina screenin luokse ja sanoi: ”Gilmoren tytöt” alkaa. Näppäili toisen kanavan.


Sitten katsottiin joukolla Gilmoren tyttöjä. Luotiin edelleen katseita.


Mutta ohjelman loputtua naiset lähtivätkin pois

.

Paluu yliopistolle

Dessu on pitkin syksyä ja talvea poikennut moneen kertaan yliopistolla, siellä päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut opiskella mitään eikä suorittaa tenttejä. Ihan työasioissa olen ollut liikkeellä, käymässä neuvotteluja yhteistyötahon kanssa eräästä projektista. 

Paikka on minulle tuttu, vähän liiankin tuttu. Juuri tässä talossa, näissä huoneissa, suuri osa opiskelustani sijaitsi. Vanhan tunnelman palautumista mieleen ei voi estää. Ihmiset ovat vaihtuneet mutta aula, aulan tuolit, portaikot, huoneet, kuppila, vessa ja muut ovat samat. Myös ilmoitustaulu on sama.

Muistot, joita tutuilla paikoilla nousee mieleen, eivät ole jokaiselta kohdalta miellyttäviä. Jonkinlainen perusahdistus on siinä mukana.

Ahdistavissa muistikuvissa eivät päällimmäisiksi nouse tavalliset luennot - ne olivat rutiinia. Päällimmäisiksi nousevat tentit ja niihin välillä liittyvä suoranainen pelko. Koskaan, en yhtä ainutta kertaa, en muista menneeni tenttiin rentona, vailla jännitystä. Tenttien vaatimukset olivat aina sen verran mittavia, että niihin oli mahdotonta valmistautua täydellisen hyvin. Epäonnistumisen mahdollisuus oli aina olemassa. Valmistautumisessa oli jotain vaillinaista, ja piti vain toivoa, ettei juuri sitä heikkoa kohtaa kysyttäisi.

Pysähdyin hetkeksi Castrenianumin seminaarihuoneen ovelle. Siellä olen istunut proseminaarin, laudaturseminaarin ja monta muuta. Seinällä on muinaisen professorin muotokuva. Seminaarit olivat tiukka paikka. Hyvä että olivat, niissä oppi ihan oikeasti asioita, joista on ollut hyötyä. Mutta kyllä siinä ovella seisoessa palautui mieleen tunnelma, jossa päällimmäisenä oli pelko huonosta valmistautumisesta.

Ja aivan erityisesti se ilmoitustaulu. Palasivat mieleen ne vatsanväänteetkin, kun piti mennä ilmoitustaululta katsomaan, onko tentti mennyt läpi. Yleensä oli, en muista koko ajalta kuin yhdet pakit. Yleensä vielä oikein hyvin arvosanoin. Oliko pelko ja ahdistus liioittelua?

Kuppila ei ole entisensä. Tarjoilutiskit ovat eri suuntaan ja pöydät on ryhmitelty toisin. Ennen kuppilan perällä oli pieni huone, jossa käytiin tupakalla luentotauoilla. Se oli viihtyisä paikka, siellä tutustui ihmisiin, siellä luotiin kontakteja. Nyt sekin on pois. Vessassa en ole tullut käyneeksi. Silloin ennen koppien seinät olivat täynnä alaan liittyviä piirroksia ja tekstejä. Aggressioiden kohteina olivat homot, kommarit, kepulaiset, hurrit, maahanmuuttajat, feministit. Tuskinpa enää, eiköhän maailma ole niistä ajoista muuttunut?

* * *
Dessu on nyt lähdössä hiihtolomalle. On jäänyt ylitöistä tulleita vapaapäiviä. Television Terhi tosin lupaa sääennustuksessaan sellaisia kelejä, että sukset on viisainta jättää kotiin.

Olen tullut vähän katumapäälle talvilomani ajankohdasta. En tiedä, onko sitä mahdollista siirtää myöhemmäksi, mutta huomenna kokeilen. Luultavasti ei onnistu. Siinä tapauksessa blogiin tulee nyt tauko.

(Kuvat yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoleisesta aulasta. Klikkaa suuremmiksi).

Päivän patsas

Dessu kävi iltapäivällä työasioissa Espoon puolella. Siellä on tämä kuvassa näkyvä hieno patsas. Mietin, että onkohan patsaan nimi ”Kasvonsa menettänyt”. (klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Illalla Dessu katsoi puoli yhdeksän uutiset. Ykkösuutisessa kerrottiin perustuslakivaliokunnasta ja edellisestä pääministeristä.

Jostakin nuhjuisen sielunsa syvyyksistä Dessulle nousi ajatus, liittyvätkö nämä kaksi - patsas ja ministeri - yhteen. 

No, Dessulla on tunnetusti vähän turhan vikkelä mielikuvitus, joskus, ei aina.

Puberteetti Here I Come Again

Muistikuva menneisyydestä


Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.

En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.

Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin. 

Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.

* * * 
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.

Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.

* * * 
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.

Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”. 

Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.

Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.

Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.

Maamme Suomi

Välillä tuntuu - oikeastaan aika useinkin - että vuosikymmeniä sitten ilmestyneiden lehtien ja kirjojen selailu on antoisampaa kuin tämän aamun sanomalehtien lukeminen. Niin kävi tänäänkin.

Selailin kirjahyllyjeni vaikeimmin lähestyttäviä nurkkia, sellaisia jotka helposti jäävät vaille huomiota. Tavoitteena oli etsiä jotain siteerattavaksi kelpaavaa ajatusta esitykseen, jonka kohtapuoliin pidän eräässä tilaisuudessa. Heti ensimmäisestä käteen osuneesta kirjassesta löytyi Oiva Paloheimon kirjoitus Taiteen maailmassa 1945.

Maamme Suomi


Miksi ei sanota suoraan, että meillä
on kulttuuriavuttomuus, kulttuuritylsyys.
Siis jokin sellainen
tila kuin hyvän kodin hölmön pojan
koulunkäynti. - - 
Taantumuksellisuus, siis siirtyminen
taantumuksesta seuraavaan vuorossa
olevaan taantumukseen, kuuluu
laupiaan sovinnaisuuden ja
sentimentaalisuuden rinnalla suomalaiseen
mentaliteettiin. Tästä johtuu,
että me pakostakin vaellamme 
alituisessa kulttuurikurjuudessa. Ja tämä
panee myös surkeana kysymään, että

tuleeko meistä kulttuurikansaa koskaan.

Pisti miettimään, millaisista aineksista Paloheimo oli tällaista miettinyt juuri sodan päättyessä. Hän ei ollut mikään poliittinen julistaja, vaikka eräistä kohdista niin voisi päätellä - eettisten ongelmien pohdiskelija kylläkin. Ei tuo teksti voi tarkoittaa pelkkiä sodan aiheuttamia tuntoja. Ei hän ole voinut pelkästään sota-ajan poikkeustilan vuoksi unohtaa kaikkea ennen sotaa tapahtunutta. Olihan siellä monenlaista raikasta uudistuspyrkimystä - onnistunuttakin.

Päteekö Paloheimon vaikerrus edelleen? Voinko yhtyä Paloheimon ajatuksenjuoksuun? Pohdittavaksi pitää ottaa nykytaiteen eri ilmenemismuodot.

Aivan nappiin löytö osui tulevan esitykseni aiheen kannalta - siitä pääsen jatkamaan. Jäi hyllyn nurkka enemmälti selaamatta. Blogille tarpeellinen kuvakin löytyi omasta varastosta. Se on siluettitaiteilija Eero Mannisen tekemä.

Kynä suussa

Monilla työpaikoilla voidaan huonosti. On uupumusta, burn outia, masennusta, ennenaikaista eläköitymistä. Syitä ongelmiin on paljon. Omalla työpaikallani Vuoronvarausvirastossa tehtiin syksyllä selvitys sisäisestä ilmapiiristä. Tulokset olivat konsulttifirman analyytikon mukaan kohtalaisen hyvät, mutta silti päätettiin käynnistää saman firman tuottama positiivisen ajattelun kurssi. Siitä on nyt ensimmäinen osa valmis.

Dessu itse ei voi väittää olevansa mikään positiivisuuden mallitapaus. Osuvampi luonnehdinta on yrmeä äijä. Kurssille kuitenkin osallistuin.

Yrmeän äijän näkökulmasta nami-nami-positiivisuus ei maistu. Konstit saattavat sopia sellaiseen mielenmaisemaan kuin Yhdysvallat, jossa hammastahnahymy on herkässä ja small talk ja tuttavallinen selkään läimäyttely kaikenaikaista. Olen kokenut, olen asunut Yhdysvalloissa.

Kurssilla otettiin kontaktia, maattiin lattialla, pidettiin vieressä olevaa käsistä ja kerrottiin tunteista. Ja monta muuta ”harjoitusta”.

Tuli tunnelma, että onpa niksejä. Jälkeenpäin tupakkahuoneessa syvällä kellarin vanhassa pannuhuoneessa juteltiin, että tupakkahuoneen porukalla homma toimii luontevammin. Leppoisa, yhtenhitsautunut tunnelma, jossa voidaan puhua hyvinkin henkilökohtaisia. Eikä tunnu niksihommalta. Siellä tupakkahuoneessa Dessukin usein tauoilla istuu vaikka ei ole enää kymmeneen vuoteen tupakoinut.

Äskettäin katsoin televisiosta (Yle-FST5) norjalaisen elokuvan ”Negatiivisen ajattelun taito” (Kunsten på tenke negativt - 2006). Mainiossa elokuvassa terapeutti yritti opettaa onnettomuuksissa vammautuneita ihmisiä puhaltamaan huonot tunnelmansa paperipussiin ja löytämään sitten ilon aiheita. Ei ihan onnistunut. Tätä niksiä meidän firmamme konsultti ei käyttänyt. Ehkä ensi kerralla, sillä homma jatkuu.

Katsoin televisiosta myös Ajankohtaisen kakkosen Työpahoinvointi-illan viime tiistaina. Tämä on huipputärkeä aihe, ja minulla on työpaikassani aika paljon vastuuta siitä, että henkilöstön hyvinvointi hoidetaan viisaasti.

Kakkosen keskustelu jätti pahan maun. Suomen terveydenhoito on tukehtumassa valtavaan työpahoinvoinnin tsunamiin, syytkin ovat ilmeiset, mutta parannusta ei ole luvassa, mikäli Tohlopin studioon löydettyjen työnantajapuolen edustajien asenne pätee.

Kaikkein vähiten on toivoa kauppojen henkilökunnalla, sillä teidän työnantajapomollaan ei ollut mitään ymmärrystä ongelmiin. Paremmalta ei tuntunut elinkeinoelämän ison pomonkaan ymmärrys. Kolkkoja puhuivat myös vähäisemmät päälliköt, yksi henkilökuntapäällikkö ja yksi tutkija. Myös yksi tavallinen toimittaja julmisteli, hän tuli Kauppalehdestä, mistäpä muualtakaan. Uupumus on oma vika eikä työ voi olla päivähoitopaikka.

Parempaa ongelman ytimen oivallusta yrittivät ammattiyhdistyspomot. Jääkiekkovalmentajalla oli itse koettu burn out antamassa ymmärrystä. Nuori maahanmuuttajapoika oli joukon positiivisin, hän olisi varmaankin tyytyväinen vaikka ei saisi palkkaa ollenkaan, kunhan asiakkailta tulisi edelleen kehuja.

Kaksi vaihtoehtoihmistä antoivat aivan perusteltavissa olevaa virikettä. Jotain sen suuntaista rakennemuutosta työelämään pitää saada. Idealismista lähtee uudistus ja kehitys.

EVAn iso päällikkö yritti väittää, että työpahoinvoinnin syy on viina. Raadissa oli kuitenkin terapeutti, jolla oli tiedot ja tilastot, että uupumisesta kärsivien ylivoimaisesti suurin joukko on pitkälle koulutettuja naisia, työssään äärimmäisen tunnollisia, useimmiten julkisella sektorilla työskenteleviä. Eivät he ole viinaporukkaa. Meni EVA-Apunen kerrankin sanattomaksi.

Keskustelun loppukevennys kuitenkin notkahti niksien puolelle. Fiksun vaikutelman keskustelussa antanut terapeutti pantiin terapoimaan. Hyvä tunnelma piti luoda. Konstina oli panna lyijykynä suuhun poikittain ja rentouttaa poskilihakset hymyyn. Kaikki muut pistivät, vain EVA-Apunen ei. Hän mökötti.

Dessu luulee, että hän olisi tässä asiassa ollut Apusen linjoilla, jos olisi paikalla ollut. Missään muussa Dessu ei ollut Apusen linjoilla.
Ah tätä terapian kekseliäisyyttä.

Maassa maan tavalla

Ruokatauolla fiksu ja puhelias sihteerini kertoi tuoreen tapauksen:

Hänen viisikymppinen ystävättärensä löysi viime kesänä Turkin-lomallaan ihanan miehen. Romanssi ei loppunutkaan loman päättyessä, vaan pitkin syksyä matkusteltiin vuoroin Turkkiin, vuoroin Suomeen, ihastuttiin, rakastuttiin. Yksi ongelma kuitenkin häiritsi, ei niinkään rakastuneita itseään vaan naisen suomalaisia ystäviä. Mies oli nimittäin parikymmentä vuotta nuorempi.

Mutta mitäpä pienistä - nainen oli eronnut ja villi ja vapaa. Onhan niitä puuma-naisia, kuuluisiakinkin. Se on nykyajan trendi. Nuoresta miehestä on varttuneelle naiselle enemmän iloa kuin ukkoutumisen partaalla rimpuilevasta.

Loppusyksystä mentiin naimisiin, kahdessa eri kirkossa. Tuore rouva halusi näyttää uuden miehensä vanhemmilleen. Niinpä vävyä odotettiin innokkaasti jouluksi keskisuomalaisen kirkonkylän omakotitaloon.

Säätila yllätti tulijan, vaikka varoiteltu oli. Ei ollut päähinettä, ei ollut talvivaatteita. Hankittiin välihousut ja toppahousut, kaapista löytyi pipo, villapaita, lapaset, villasukat, kaulaliina. Pääsi niissä ulos etelän vävy.

Joulun ostoslistaan pistettiin ensimmäistä kertaa kalkkuna. Kohtelias pitää tietysti vieraalle olla ja ottaa huomioon vieraan tavat. Omalle väelle oli tietysti kinkku, niin kuin ennenkin. 

Joulupöydässä vävy kuitenkin ilmaisi hämmästyksensä vaimolleen, että aikooko tämä todellakin syödä sianlihaa. Vaimo puolustautui, että ei hän suinkaan aio ruokavaliotaan muuttaa, vaikka onkin islaminuskoisen kanssa avioitunut. Eikä hän odota, että mieskään muuttaisi, vaikka on kristinuskoa tunnustavan vaimon ottanut. Juuri sen vuoksi kalkkuna oli pöytään hankittu.

Illalla lähdettiin viemään kynttilöitä hautausmaalle. Vävy kahlasi pipo päässä hautausmaan hangessa muiden mukana, ja kaikki sujui hienosti. Vähäisiäkään ongelmia uskonnollisesta eriseuraisuudesta ei syntynyt.
Sitten mentiin tervehtimään mummoa vanhainkotiin.

Jopas alkoi ihmettely. Laitoksessa oli kyllä kynttilöitä pöydällä ja tähti jokaisessa ikkunassa ja piparkakkuja jaettu kaikille, mutta vävy ei silti ymmärtänyt asiaa alkuunkaan. Otetaan mummo mukaan kotiin, hän ehdotti, suorastaan vaati. Vävyn oli mahdoton hyväksyä, että vanhat ihmiset jätetään juhlapäivänä keskenään laitokseen. Heidänhän pitäisi olla oman perheensä mukana viettämässä uskonnollista juhlaa.

Ei mummoa kuitenkaan mukaan otettu, vaan joulun viettoa jatkettiin maan tavan mukaan.


(Kuvassa jotain niitä kamelikuskeja)

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

Potkut

Otsikko on tahallisesti harhaan johtava. Ei, en ole saanut / saamassa potkuja virastani. Aihetta saattaisi kyllä olla, monestakin syystä, mutta niitä en kerro. Ties vaikka joku minuakin suurempi päällikkö sattuisi lukemaan.

Olen siis kotiutunut Kööpenhaminan kongressista. Lustia oli. Päivisin piti kyllä kuunnella melko yhdentekeviä jorinoita ja osallistua työryhmiin ja keskusteluihin. Iltaisin piti osallistua puku päällä ja kravatti kaulassa vastaanotoille ja juhlaillallisiin. Mutta niiden jälkeen oli vapaata. Minulle on vuosien varrella kertynyt paljon tuttuja monista maista. Heitä oli hausta tavata. 

Nyt jälkeenpäin pitäisi sitten laatia kongressiraportteja, matkaselvityksiä ja päiväraha-anomuksia. Se on pakollista mutta rasittavaa. Reissun rasitukset haittaavat vielä oloa. Nuorempana tokeni nopeammin kuin näin varttuneessa iässä. Vaivan diagnoosiksi arvelen, että Jet Lag pääsi potkaisemaan.

* * * 
Sunnuntain iltapäiväkävelyllä osuin Auroran sairaalan viereiselle kentälle ja hämmästyin. Valkoinen lumi oli värjäytynyt monin paikoin verenpunaiseksi. Sitä oli niin paljon, että jos Runeberg olisi elossa ja sattunut paikalle, hän olisi saanut Vänrikki Stooliin uutta ainesta ”vainolaisen hurmehella” peittyvästä maasta.

Iltauutisista selvisi, keitä Auroran kentän vainolaiset olivat. Olympiastadionilla oli lauantai-iltana jääkiekko-ottelu HIFK - Jokerit. Kansaa oli katsomon lumisilla penkeillä kymmenintuhansin. Kahden helsinkiläisseuran paikallisottelu kuumensi tunteita niin, että joukkueiden faneja kokoontui tappelemaan. Vertahan siitä hangelle valuu kun lyödään ja potkitan.

Epäilyjen torjumiseksi vakuutan, että en itse ollut stadionilla, vaikka huomasinkin, että jotain siellä on tekeillä. Töölöntorilta kun ei ole sinne matkaa kuin muutamia satoja metrejä. Ja lehdetkin hehkuttivat etukäteen tapahtumaa. Joillekin lukijoille voi myös herätä uteliaisuus, kumpaa näistä kahdesta helsinkiläisjoukkueesta Dessu itse kannattaa. Vastaan, että en kumpaakaan. 

Dessu toivoi salaa, että molemmat häviäisivät.

* * * 
Päivän Hesarissa oli juttu potkukelkoista. Niiden menekki on lisääntynyt, mutta vain Kehä kolmosen ulkopuolella. Seinäjoella sijaitseva firma myy kelkkoja tänä talvena 20000. Se on paljon.

Juolahti mieleen, että minulla on Längelmäveden kesäkotini aitassa kaksikin potkukelkkaa, tosi vanhoja, varmaan jostakin sotaa edeltävältä ajalta. Vankkarakenteisia, ehjiä. En vaan ole koskaan käyttänyt niitä, sillä en oleskele kesäkodissani talvisin.

Tuli mieleen, että miksi minä hölmö en tuonut toista kelkkaa Helsinkiin. Sillä ajaisin nyt työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan, Marilaukku istuimella. Sepä olisi komiaa! 

Reitti kyllä pitäisi harkita uusiksi. Pitäisi etsiä pikkukatuja, joita ei ole hiekoitettu. Jyrkkiä alamäkiä pitäisi välttää. Simonkadun alamäki puistokäytävän puolella olisi vaarallinen. Se päättyy Mannerheimintien liikennevaloihin, eikä kelkassa ole jarruja. Voisi vauhdissa törmätä kadun yli Sokoksen seinään siinä kohdassa, mistä heiluriovi avautuu Metroon johtavaan tunneliin.

(Minulla ei ole edes valokuvaa Längelmäveden kelkoista. Korvaava kuva: Ann Sundholm Vils Schnee. Kaunis sekin).

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

Hän on mennyt vuorten taa

Viisi muistikuvaa

1. Kesä 1960. Olympialaiset Roomassa. Tiilikainen ja Noponen paahtavat tunteella maratonjuoksua. Abebe Bikila voittaa paljain jaloin.

Minä olen vielä pikkupoika, naapurin Olavi on jo päässyt jatkokoulusta. Hän oli voittanut koulun ”henkisissä kilpailuissa” laulupalkinnon. Kuuntelemme meillä kotona selostusta radiosta. Olavi innostuu ja ilmoittaa minulle ryhtyvänsä harjoittelemaan pitkänmatkanjuoksua. Ola liittyy urheiluseuraan ja treenaa tosissaan. Jyväskylän Harjulla on hyvät maastot. Olin hänellä reppuselässä kun hän juoksi täysillä pitkät ja jyrkät portaat Yliopistokadulta Harjun Vesilinnalle asti.

2. Ola oli saanut ajokortin ja oli isänsä Anglialla lähdössä naisiin. Hän oli kammannut Brylkreemillä tukkansa kuin Elvis. Etukiehkura oli vaikuttavan korkea. Niskapuolella ja korvallisilla oli suora ja viimeistelty rajaus, vähän pulisonkien alkua. Ola lähti pihasta. Etuikkuna oli auki, hän oli käärinyt paidanhihan ja piti kyynärpäätä ikkunasta ulkona. Se näytti miehekkäältä.

3. Ola osti vanhemman sukulaismiehen kanssa käytetyn Katz-nimisen kuorma-auton. Siihen tarvittiin pankkilaina. He alkoivat ajaa hiekka-, halko- ja muita lasteja. Lastaus oli rankkaa, hiekka lapiolla lavalle, halkopinot käsivoimin. Lainan maksu otti koville ja auto reistaili. Ola ajoi edelleen kyynärpää ulkona ikkunasta.

Ola piti aina paksua lompakkoa tiukkojen teryleenihousujen perstaskussa, hyvin paksua. Se tursusi lippuja ja lappuja, varmaankin bensakuitteja ja sellaisia, tuskin rahaa. Naisia riitti Katzinkin kyytiin. Tukka edelleen rasvassa, kiiltävät kengät, punaiset sukat, kapea kravatti, valkoinen paita jossa sinisiä raitoja.

4. Ola meni naimisiin, tuli lapsia, tuli ero, tuli käry ratista, uusia naisia, uusia lapsia, uusia kuorma-autoja, uusia velkoja. Ola yritteli tanssibändin laulajaksi, taitava olikin. Viimeisen kerran näin hänet kesäisellä rantalavalla laulamassa ”Hän on mennyt vuorten taa” joskus 1970-luvun alkupuolella.

5. Ola kyllästyi kuorma-autotyöhön ja lapsenruokkoihin ja lainanmaksuun ja katosi. Laina jäi kaverin maksettavaksi. Joku väitti kuulleensa, että Ola oli lähtenyt merille, toinen tiesi että Ruotsiin ja joutuneen siellä vankilaan juoppotappelusta. Joku väitti nähneensä hänet Lappeenrannassa. Vuosikymmeniin hänestä ei kuultu.

Nyt, tammikuussa 2011, hänestä kuultiin taas. Sukulaisille tuli tieto, että Ola on joulun alla kuollut Göteborgissa. Siunattu hiljaisuudessa.

”Siellä toisenlainen maa…”

Tabut

Muutama päivä sitten satuin huomaamaan A-studiossa käynnissä olevaan väittelyyn D-vitamiineista. Studiossa oli kaksi setälääkäriä ja kaksi tätilääkäriä, ja he olivat erimielisiä siitä, kuinka paljon vitamiinia ihmisen tulisi syödä. 

Tätilääkärit olivat tiukempia. Heidän mielestään sopiva annos olisi 7,5 mikrogrammaa tai jotain niillä paikkeilla. Setälääkärit pistivät paremmaksi ja luku oli ronskisti jopa 100. Molemmilla oli tukenaan vakuuttavia tutkimustuloksia.

Kumpaanko luottaisin?

Nyt pitää ensimmäiseksi sanoa, että minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tällaisia kysymyksiä. Aloin kammota lääketiedettä jo vuosikymmeniä sitten, kun tulin silmäilleeksi aikakauslehtien Lääkäripalstoja. Kun luin kuvauksia tautien oireista, havaitsin itsessäni kaikkien tautien oireet aivokasvaimesta struumaan ja kuristustaudista kihtiin. Siinä vaiheessa sain palstoista tarpeekseni, kun havaitsin itsessäni kohdunkallistuman oireita. Päätin kerta kaikkiaan lopettaa lukemisen. Päätökseni on pitänyt. 

Kun tieto puuttuu, pitää väittelijöiden luotettavuutta arvioida muilla perusteilla. Käytettävissä oli vain yksi: uskottavuus esiintyjänä.

Setälääkärit olivat selkeitä, lyhyesti kantansa ilmaisevia, jämptin oloisia. Tätilääkäreillä oli enemmän lörpöttelyn makua, puheenvuoron ydin kätkeytyi sanojen sekaan. Setien ilme- ja elekielessä oli kuitenkin lievää ylimielisyyttä, jonka vuoksi tädit jäivät alakynteen mutta saivat sympatiapisteitä. Setien isolla mitalla roiskaistu pillerimäärä herätti epäilyn, että ovatkohan nämä taas jotain lääketehtaan maksettuja markkinamiehiä, joiden tehtävä on saada pillerikauppa vetämään. Tädit vaikuttivat rehellisemmiltä.

En ollut ennen A-studiota havainnut, että vitamiineihinkin liittyy tällaisia ongelmia. Oma käyttöni on ollut lähempänä tätilääkäreiden suositusta, sillä en ole tietääkseni koskaan aikuisiässäni syönyt minkäänlaisia vitamiinipillereitä. Enkä juuri muitakaan pillereitä. Kun flunssa iskee, otan Buranaa, jos oikein paha flunssa iskee, otan lisäksi kuuman rommitotin.

Lääkäri-Eeva on kyllä määrännyt verenpainelääkkeen. Sähköposti tuputtaa sinisiä pillereitä, ja Eevakin niiden tarpeesta kyseli. Katsotaan nyt.

Lapsena tuli tutuksi hyvä lääke, joskin pahanmakuinen, mutta pahaa oikean lääkkeen tulee ollakin. Hota-pulveri paransi ja sopi villeille pojille, sillä paperipussin kyljessä oli intiaanipäällikön kuva. Mutta Hotaa ei ole enää.

Loistava sihteerini Vuoronvarausvirastossa, neiti B, väittää olevansa huolissaan kunnostani. Viimeksi hän yllytti minut maistamaan purkistaan ternimaitotabletin. Hän väitti sen auttavan moneen vaivaan, esim. röpöttävään vatsaan. Otin yhden - se ei ollut pahanmakuinen. Vaikutuksesta en nyt osaa sanoa. Ehkä pitäisi ottaa enemmän. Takavuosina hän tyrkytti minulle kapseleita nimeltä Pre Glandin. Niitä söin monta pakettia. Viimeksi neiti B. toi minulle pullon apteekkisampoota, kun väitti havainneensa hilsettä olkapäilläni. Hän myös toruu minua kynsien pureskelusta (siis omien kynsieni, en hänen!. Hän on uhannut hankkia jotain pahanmakuista ainetta kynsiini, ellen lopeta.

Neiti B:n mielestä olen väsyneen oloinen. Minä vastaan, että kyseessä on vain tällaisille varttuneessa iässä oleville herroille tyypillinen vaiva nimeltä silmäluomilupsaatio, eikä se ole vakavaa. Paranee pienillä torkuilla. Sitä tarkoitusta varten virastomme kirjaston takana olevassa varastossa on vanha sohva. On myös torkkupeitto (sen olen hankkinut omilla varoillani - en veronmaksajien, kuten eräät).

Lumen taju

Otsikko johtaa kirjallisuusihmiset harhaan. En puhu nyt Peter Höegin kirjasta, vaikka se kyllä huomion ansaitsisi. Ehkä joskus toiste.

Katselin yöllä ikkunasta, kuinka järeät koneet mellastivat Töölöntorilla ja Runeberginkadulla. Lunta aurattiin, nostettiin lavalle ja vietiin pois. Sitä työtä on tänä talvena riittänyt. Kun yhdet nietokset ja penkat on saatu jotenkin kohtuullisesti lykätyksi syrjään, on heti tullut uutta. Niin tänäänkin. Viimeöisestä urakasta ei enää nyt illalla tiedä mitään. Varmaankin aurausmiehet ovat taas jossakin työssä, eivät kuitenkaan juuri tällä hetkellä Töölöntorilla. Ehkä tulevat aamuyöstä.

Katselin yöllä työn sujumista. Koneet ja kuorma-autot olivat järeää lajia, mutta työn tulos jäi puutteelliseksi, koska joka paikka on täynnä pysäköityjä autoja. Auramiehet eivät pääse niiden väleihin. Myös jalkakäytävät pysäköityjen autojen kohdalla jäävät auraamatta, sillä koneet eivät mahdu autojen ja seinän väliseen tilaan. Siitä syntyy penkkoja, jotka haittaavat jalankulkijoita. Ketjureaktiona myös ajoradan vapaa tila pienenee, sillä penkka estää parkkeeraamisen jalkakäytävän reunaan.

Runeberginkatu on sen verran leveä ja parkkeerauskieltoinen, että raitiovaunut sentään mahtuvat kulkemaan ongelmitta. Toista on kapeammilla kujilla, esim. Kalliossa ja Ullanlinnassa. Liian keskelle parkkeeratut autot pysäyttävät raitiovaunut.

Töölön vanhoissa taloissa on sen verran paksut seinät, että auraajien yömelu ei varsinaisesti estä nukkumista. Toisin taitaa olla uusissa lähiöissä. Elementtitaloissa ei uni onnistu, kun koneet saapuvat. Siinäkin yksi näkökohta lisää arkkitehtuurikeskusteluun.

Kävely rannoilla ja puistoissa  on mennyt hankalaksi. Pääväylillä se onnistuu mutta pienemmät kadut ovat kävelijöille vaikeita. Liukkaus on joka paikassa suuri vaara, erityisesti tällaiselle köntykselle kuin Dessu. Jos lipsahtaa, tuhot voivat olla mittavat.

Kummallista liukkautta on myös paikoissa, jotka on aurattu. Kiasman aukio ja erityisesti Elielinaukio on päällystetty jollakin kummallisella laatalla, joka on lipsuvan liukas vaikka onkin lumeton. Aseman nurkalla on viisasta turvallisuussyistä painua maan alle asematunneliin, vaikka se onkin vanhastaan levottoman paikan maineessa, tosin ei enää niin paha kuin joskus. Siellä alhaalla ei ole kuitenkaan liukasta. Liukkaus palaa kuitenkin heti kun tunnelista tulee ulos Yliopistonkadulla.

En kuitenkaan halua moittia katuvirastoa (vai mikä se aurauksesta huolehtiva laitos on nimeltään?). Urakka on tänä talvena ollut kohtuuton. Ei tämän mittaluokan lumitalveen ole voitu varautua.

Vanhojen kuvien kokoelmastani löysin kuvan Mannerheimintieltä Kansallismuseon kohdalta vuodelta 1939. Menin kameran kanssa samalle kohdalle. Eroa on - kuten näkyy. (Klikkaamalla kuvat saa suuremmiksi). 

(Ties mistä olen tämän vanhan kuvan kokoelmaani löytänyt. Tähän kuuluisi merkitä lähdetiedot, mutta minulla ei niitä ole. Jos joku lukijoista tunnistaa, kertokaa).

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

... jotta oikein osaisimme ...

Viisaita niksejä vuodelta 1948. Suositellaan kiinnitettäväksi näkyvään paikkaan jokaisessa keittiössä työpisteen lähettyville. (klikkaamalla suuremmiksi!)


                                       1.

2.