Hyvä hämäämään

Sain kaverilta alkeisopetusta tekoälyn käyttämisestä. Heti nappasi. Tätä on opittava lisää.

Kaveri näytti, miten Äly osaa tehdä kuvia tyhjästä. Aivan erinomaisia valokuvia tekikin, kun vain kohteliaasti pyydettiin. Yhteen kuvaan Äly pisti minutkin mukaan – vähän sellaiseen iloluonteiseen seuraan, jota en suurin surminkaan näyttäisi netissä.

Osaanhan minä Photoshopia käyttää ja Paint Shop Prota myös, mutta Äly näytti olevansa kuvankäsittelyssä paljon kekseliäämpi.      Tällä voisi tehdä vaikka mitä filunkia.

Tuossa blogisivun oikeassa laidassa profiilikuvan alla lukee muun itsekehun seassa, että olen ”hyvä hämäämään”. Sitä voi pitää luotettavana lausuntona, sillä sen on lausunut arvostettu ex-sihteerini neiti B., joka kyllä tietää ja huomaa. Niinpä voisin teettää Älyllä hienoja kuvia käytettäväksi vaikkapa blogissa kertomaan lukijoille uusista (ja mikseipä vanhoistakin) ihmeellisistä seikkailuistani.

Ei tämä ihan uusi ilmiö ole. Monenlaista hämäystä on kokeiltu vanhoillakin konsteilla. Mutta kaverin antama esittely vakuutti minut, että uudella konstilla hämäys onnistuu paljon paremmin. Tällaista uudistusta maailma on jo kauan kaivannut. Tätä voi käyttää vaikka mihin. Odottakaapa vain! 



(Ylempi kuva on netistä löydetty, ei tekijätietoa. Aku Ankassa outo nimivirhe)

 

Pohjanmaan kautta

Katsoin Ylen kotimaisten elokuvien sarjassa kaksi Antti Tuurin romaaneihin pohjautuvaa elokuvaa. (Pohjanmaa, ohj. Pekka Parikka 1988  ja Ameriikan raitti, ohj. Lauri Törhönen 1990).

En muista kumpaakaan nähneeni aikaisemmin, vaikka siihen aikaan katsoin kaikki kotimaiset uutuudet.

Enpä tunne paljon menettäneeni, vaikka nämä jäivät väliin. Elokuvien keskeinen sisältö oli äijien kännireuhaaminen, Parikalla Pohjanmaan kotilakeuksilla, Törhösellä veropakolaisina Amerikassa. Lisämausteina on ronskia puhetta, holtitonta käytöstä, sovinismia ja Törhösellä maineensa mukaisesti myös paljaita tisseijä.

Lajityyppi ei ole minulle enää sovelias. Joskus nuorena sitä saattoi pitää hauskanakin, mutta loputon toisto kirjallisuudessa ja elokuvissa on vienyt voimat. Kaupallisesti lajityyppi lienee kestomenestyjä sukupolvelta toiselle. Ja onhan näihin saatu mukaan iso joukko huippunäyttelijöitä, varsinkin Parikalle.

Tuurin kirjat sen sijaan muistan laadukkaina, vaikka vuodet ovatkin hämärtäneet muistikuvaa. Ne olisivat ansainneet moni-ilmeisemmät filmatisoinnit. Arvostan Tuurin tuotantoa, hyllyssäni on 12 kirjaa, useimmat omistuskirjoituksella.

Pohjanmaan kanssa olen viime aikoina ollut tekemisissä muutenkin. Yle Teeman kätköistä löytyi Orvokki Aution trilogiaan perustuva sarja Viistotaival, Kotipesä, Merkki päällä (ohj. Timo Bergholm 2000). Sarjan katsominen pisti lukeman myös kirjat.

Tässä sekä kirjat että filmit ovat aivan huippulaatua. Eteläpohjalaisen elämänmuodon kuvaus osuu kohdalleen, kun Larvan talon aikamiespoika Olavi (Pekka Valkeejärvi) tuo taloon nuoren miniän, Armin (Minttu Mustakallio). Äiti Laimi (Ritva Oksanen) hallitsee taloa halvaantuneen Ilmi-siskonsa kanssa. Meno ja meininki talossa on melkoista kaikkine käyttäytymiskuvioineen ja sukusalaisuuksineen.

Minun sukujuureni isän puolelta ovat peräisin Etelä-Pohjanmaalta, joten olen lapsesta asti serkkujeni välityksellä saanut kosketuksen maakuntaan, sen elämäntapaan ja murteeseen. Aution kirjat tuovat sen herkullisella tavalla esiin. Dialogin kieli on erityisen herkullista.  Se pakottaa hitaaseen lukemiseen, jossa lukija hiljaisesti maistelee omassa suussaan tutun puheenparren yksityiskohtia.

  

Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.

 

Salatut viestit

 

Vanhassa Aku Ankassa intiaanit lähettävät savumerkeillä viestejä toisilleen. Yritin etsiä lehteä

mutta en löytänyt. Ei myöskään Sudenpentujen käsikirjasta löytynyt. Olisin yrittänyt ottaa oppia. Vain Mikki Hiirestä löytyi kuva, mutta Mikin taito tuskin ylsi intiaanien tasolle.

Seuraavaksi yritin etsiä Googlesta tietoja savumerkeistä, mutta sitäkin oli niukalti. Ei kai sitä liiemmin ole missään muualla kuin intiaanien perinteissä. Salattua tietoa! Edes Vatikaanissa ei ole opittu kuin yksi savumerkkiviesti. Valkoinen savu tupruaa piipusta, kun uusi paavi on saatu valituksi. Ja siinä kaikki.

Seuraavaksi etsin tietoa muista salakirjoituskeinoista. Niitä on vaikka mitä. Jo Caesar aikoinaan kehitti itselleen yhden. Siinä kirjain vaihtui toiseksi aakkosissa kolmen kirjaimen päähän  A:n kohdalle kirjoitettiin E jne.

Sitten muistin, että onhan Suomessakin kehitetty oma salakirjoitus. Sen teki Jalmari Finne Herrasväki Kiljusen seikkailuissa.

Onneksi minulla Kiljuset löytyvät kirjahyllystä. Ohimennen tulin lukaisseeksi koko sarjan. Eivät ne kovin paksuja kirjoja ole.

Kiljuset on mainio sarja vuosilta 1915 – 25. Lastenkirjallisuudessa oli aivan ennenkuulumatonta kuvata perhettä, joka karnevalisoi perinteisiä tapoja ja yhteiskunnan instituutioita. Kiljuset pistivät käyntiin omansorttisensa kansalaistottelemattomuuden. Isä-Kiljunen jopa käänsi koulujärjestyksen päinvastaiseksi heti kun oli päässyt presidentiksi.

Närkästystähän sellainen tietysti aiheutti arvovaltaisilla tahoilla. Satiiri oli yleensäkin vielä vierasta. Mutta lapset pitivät kertomuksista, joissa ei yritetty opettaa mitään.

Kuvassa Kiljusten salakirjoitusohjeet.

 

Yksi anarkistinen teko päivässä

 

Onpa antoisa kirja. Fiksuja juristeja on muitakin kuin Kemppinen.

Legendaarinen Wanhan valtaus tapahtui 1968. Siitä tuli 1960-luvun radikalismin symboli. Yhdellä valtaajista oli päällään frakki. Hän oli Matti Wuori (1945 – 2005), josta tuli kansalaisaktivisti ja yksi aikansa merkittävimmistä asianajajista ja myöhemmin europarlamentaarikko sekä kansainvälisen Greenpeacen puheenjohtaja..

Omien sanojensa mukaan Wuori oli kolmeatoista kieltä puhuva keikari, joka juristina oli erikoistunut ”jumalanpilkkaan, Suomen lipun ja valtakunnanvaakunan häpäisemiseen, sukupuolikurin ja säädyllisyyden loukkaamiseen, aseistakieltäytyjiin ja yllytysoikeudenkäynteihin”.  Hänen mukaansa yksi anarkistinen teko päivässä pitää mielen virkeänä. Uransa loppupuolella hänestä oli tullut jonkinlainen ”valtakunnanviisas”, miltei Haavikosta seuraava.

Oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuorin kirja ystävästään Matti Wuoresta ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta julkaistiin 2023.

Wuoren oikeustapaukset ovat nimenomaan kertomuksia Suomesta. Kirja on kuvaus suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: yhdenlainen kertomus siitä, miten Suomesta tuli moderni oikeusvaltio, jossa perus- ja ihmisoikeudet sekä sanan- ja ilmaisuvapaus alkoivat käräjllä käydyn kiistelyn kautta rajata viranomaisten mielivaltaa. Tuori kuvaa, miten perus- ja ihmisoikeudet alkoivat Matti Wuoren työn kautta hiljalleen juurtua suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Hän harjoitti ”strategista asianajoa”.

                                          (Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä)

Kirja on yllättävän helppolukuinen, vaikka siinä selostetaan juridisia kuvioita. Se on täynnä tunnetta, elämää ja traagisia kohtaloita. Ja erityisen meheviä absurdeja tilanteita. Kaiken yllä leijailee Wuoren persoona – älykäs, ironinen, oikeudentuntoinen, pateettinen, narsismiin taipuva.

Käsiteltäviä käräjätapauksia ovat mm. taiteilija Harro Koskisen Sikamessias-taulu ja siitä aiheutunut jumalanpilkka-oikeudenkäynti, aseistakieltäytymiseen liittyvä yllytysoikeudenkäynti, Iranin šaahin Suomen vierailua vastustavien mielenosoitusten oikeudenkäynti sekä ensimmäisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä oikeudenkäynti.

Kirjallisuuden ja taiteen ystävä ja suurkuluttaja Wuori oli. Hän sai jopa näytellä asianajajan roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (kuva).

Pitäisikö olla huolissaan?

Tavallisesti hyvin luotettavaksi tietolähteeksi tunnettu amerikkalainen showtähti on kertonut, että Springfieldin kaupungissa Ohiossa haitilaiset pyydystävät ja syövät kantaväestön lemmikkieläimiä, kuten kissoja ja koiria.

Siitäkös mekkala on noussut. Väitteen todenperäisyyttä on jopa uskallettu epäillä. Puhuuko veitikka totta vai pilaileeko?

Eikös Suomessakin ole esitetty televisiossa ohjelmaa nimeltä Pitäisikö olla huomissaan? Ja vuosia aikaisemmin ohjelmaa nimeltä Valehtelijoiden klubi? Tyylilaji oli kai satiiri, joka on yksi huumorin lajeista. Sitä kuulemma hölmöt eivät ymmärrä huumoriksi vaan ottavat tosissaan.

Syömiseen liittyvästä satiirista mieleen nousi heti eräs Swift, etunimeltään Jonathan, ei Taylor. Tämä jälkimmäinen kuuluu suhtautuvan penseästi mainitun amerikkalaisen showtähden puheisiin. Jonathan (1667 – 1745) sen sijaan oli menestynyt angloirlantilainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Gulliverin retket. Näiden kahden Swiftin mahdollisesta sukulaisuudesta minulla ei valitettavasti ole tietoa. Jotain yhdennäköisyyttä olen havaitsevinani erityisesti suun ja leuan piirteissä.

                                                      Swift Taylor                Swift Jonathan

Jonathan Swift esitti aikanaan kirjoituksessa nimeltä Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen (A Modest Proposal – 1729), että lapsista voitaisiin laittaa herkullista ruokaa. (Kissojen ja koirien herkullisuudesta en löydä mistään mitään tietoa)

Monet uskoivat hänen olevan tosissaan. Swift kuitenkin pyrki osoittamaan, miten julmasti englantilaiset alistivat vihreän saaren köyhää väestöä, mutta hän sai satiiria ymmärtämättömiltä lukijoilta osakseen kannibaalin maineen. Kirjailijan mukaan hänen ehdotuksensa toteuttaminen vähentäisi katolisten määrää ja saisi miehet kohtelemaan vaimojaan paremmin, koska he tietäisivät, miten paljon rahaa vauvalla voitaisiin ansaita.

 

                                                              Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus, 

                                                joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen

2400 aamua

Lukaisin läpi Virsikirjan. Aikamoinen urakka. Pienikokoiseen kirjaan on mahtunut peräti 679 runoa. Pitkiä runoja useimmat.

Oli outo elämys huomata, kuinka paljon kirjassa on virsiä, jotka osaan. En tarkoita, että osaisin ulkomuistista ruveta kokonaisia säkeistöjä lausumaan. Tarkoitan, että sanat ja sävel alkavat hiljaa soida päässä, kun silmä riveiltä tuttuja säkeitä lukee. Osaisin näitä laulaakin, jos minulla olisi lauluääntä.

Tuttuus perustuu suureen määrään toistoja. Minun sukupolveni koulunkäyntiin kuului aamuhartaus joka ikinen aamu alakoulusta lukioon. Luokat marssitettiin juhlasaliin, riveissä seisottiin ja kuunneltiin opettajien vuoroaamuina pitämiä hartauspuheita, ja lopuksi veisattiin virsi.

Jos lasketaan, että koulupäiviä vuodessa oli hieman alle 200, kahdessatoista kouluvuodessa aamuhartauksia ja virsiä kertyi lähes 2400, meillä luokalle jääneillä enemmänkin. Lisäksi virsien sanoja oli usein ulkoläksynä musiikin tunneilla. Kyllä siinä virsien sanat ja sävelet syvälle muistiin säilöytyivät.

Erittäin tehokasta uskonnon (mutta samalla osittain myös kulttuurihistorian) pakkosyöttöä. Vapautuksia uskonnonharjoituksista ei juuri ollut. Joskus taisi joku yksittäinen vapautettu seisoa kiusallisesti juhlasalin ovenpielessä eteisen puolella. Siihen pääsivät myös rukouksissa pyörtyneet, jotka pelkäsivät tulla seisomaan saliin.

Tämä hyllyssäni oleva Virsikirja on kouluajoilta. Virsikirja piti olla kourassa aamuhartauteen mennessä. Minun kirjassani on vielä tallella pellavakankainen kansisuoja, johon alaluokan käsityötunnilla tehtiin ristipistona kirjan aatesuunnan ilmaiseva symbolikuvio.

Kansakoulun puolella pikkulapset vielä lauloivatkin. Keskikoulussa ja lukiossa yhteislaulu oli  enimmäkseen musiikinopettajan yksinlaulua. Ehkä muutamat kiltit tytöt hieman osallistuivat, mutta pubispojat eivät.

Olen tullut ymmärtämään, että minun virsikirjani ei ole ajan tasalla. Nykykirjaan on otettu uusia virsiä ja vanhoja poistettu. Eipä haittaa, en ole rippikoulun jälkeen (1965) kirkossa käynyt. Mutta se kiinnostaa, millä perusteella valintoja ja poistoja on tehty. Kävi nimittäin ilmi, että se virsi, jonka sanoja olin etsimässä, ei ole enää mukana nykykirjassa.

Miksi ihmeessä? Virsi 440 olisi nykymaailmassa – ja Suomessa! – erityisen ajankohtainen. Mutta kai se on totta, että nykykirkko ja  -politiikka ovat päättäväisesti etääntyneet kauas alkukristillisistä ihanteista.  

Virren 440 alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin “Den rätt som nu är fallen”  kirjoitti piispa Haqvin Spegel 1680-luvulla. Pohjautuu Psalmiin 58. Ensimmäisen suomennoksen teki Elias Lönnrot.

 

  

Sex-kabaree

Kirja- ja äänilevyhyllyni ovat vähän kuin jalokivikaivos. Kun syvemmälle tonkii, aina joskus löytyy aarre.

Pyyhin pölyjä takimmaisen lokerikon LP-levyjen kansista. Erään levykansion sisältä pilkisti pahvinen kulma. Se oli tämä: 

En muistanut, että minulla on tällainen. Olisikohan puolisen vuosisataa siitä, kun olen tämän levyn kuunnellut. Sen sijaan muistan hyvin esityksen, josta tämä äänilevy on peräisin. Pääsin nimittäin itse paikalle yhteen esitykseen.

Helsingin teiniteatteri valmisti alkuvuodesta 1967 esityksen nimeltä Sex-kabaree. Esityspaikka oli Helsingin työväenopisto Helsinginkadulla Kalliossa. Minä olin mukana kotikaupunkini teiniteatterin retkellä katsomaan tätä esitystä. Pikkubussilla olimme matkalla ja yötä myöten palattiin kotiin.

Esitys aiheutti julkisuudessa pientä kohua, kuten seksiasiat aina, varsinkin siihen aikaan. Kohu oli melko aiheetonta, sillä asialinjalla pysyttiin, vaikka koulujen häveliästä seksuaalivalistusta pilkattiinkin. Kirkon puritaanisuus sai myös osansa.

60-luvun loppupuolta nimitetään ”vapaan seksin” ajaksi. Nimi on liioittelua, mutta jonkinlaista pohjaa siihen suuntaan antoivat aikakauden uudet ilmiöt, kuten e-pillerit, nuorisomuodin minihameet sekä puritaaneja hätkähdyttänyt seksuaaliaiheita estottomammin käsittelevä julkinen puhe.

Taide oli tässä vahvasti mukana. Kirjallisuudessa sensuuri ja käräjöinti saivat skandaaleja aikaan. Ilveilyn huippu taisi olla laulaja M. A. Numminen, joka vietiin Jyväskylässä yliopiston juhlasalin näyttämöltä poliisiasemalle, kun hän oli laulanut ”Mitä nuoren aviomiehen tulee tietää” ja ”Jenkka ulkosynnyttimistä” –nimiset itse säveltämänsä laulut. Kuulustelussa kävi ilmi, että laulujen tekstit olivat suoraan sukupuolivalistuksen opaskirjasta. Ei sellaisessa kai mitään laitonta tai sensuroitavaa voi olla! Ei löytynyt lakipykälää rangaistuksen perustaksi. Omintakeinen esitystapakaan ei ollut rangaistavaa.

Mielenkiintoista on lukea Sex-kabareen tekijöiden nimilistaa. Siinä on melkoinen määrä nuoria lupauksia, joista tulevina vuosikymmeninä kuultiin paljon. Tuttuja teatterintekijöitä, muusikkoja, säveltäjiä, toimittajia, kirjailijoita. Ihan kuin Suomen kulttuurielämän yksi tärkeistä lähtöpisteistä olisi juuri tässä. – Ja luontevan seksipuheen lähtöpiste myös.

Yle Areenassa näyttää olevan muutaman minuutin pätkä tästä esityksestä ja siihen liittyneestä seminaaripuheesta. Yritin katsoa, löytäisinkö itseni yleisöstä, mutta en löydä. Kai niitä esityksiä oli monta. Katsomaan pääsee tästä:  (Klik). 

 

- - niin että heilahtaa

”Kirjoitus on onnistunut, kun se saa lukijan vähän heilahtamaan.”

Aika hyvä tavoite, täytyy myöntää. Sitaatti (jonka tekijän nimeä en ole huomannut pistää muistiin), nostaa kuitenkin paineita. Ei lukija noin vain heilahda. Tekstin pitää osua. Jos kunnolla osuu, lukija suorastaan nytkähtää. Pienestä hipaisusta ehkä hieman värähtää.

Edellisen kappaleen ampumiseen viittaavat metaforat aiheuttavat ns. tyhjän paperin kauhun. Olisi pakko saada lukija heilahtamaan, mutta entä jos sormet ovat kankeat ja ajatukset sykkyrässä? Näin käy erityisesti pitkän kirjoitustauon jälkeen.

Tulin katsoneeksi kalenteria ja huomasin, että kesä taitaa olla kääntymässä lopuilleen. Minulla kesä on aina ollut kirjoitustauon paikka.

Kirjoittamiseen tavallaan addiktoituu. Se ei pitkän päälle ole terveellistä. Kunnon tauko kirjoittamisessa on vähän kuin tipaton tammikuu eräässä toisessa addiktiossa.

Totaalinen kirjoitustauko oli helppo toteuttaa niin kauan kuin vietin kesät maalla. Kaikki muu jäi pois, vain yksityiset sähköpostit ja tekstiviestit hoidin – nekin laiturinnokassa yöaikaan.

Nyt kaupunkilaiskesän kirjoitustorjunta ei ollut yhtä armoton. Jotain pientä näpyttelin harvakseltaan. Ei koneita millään malta jättää avaamatta, kun ne kosketusetäisyydellä työhuoneen kirjoituspöydällä sijaitsevat.

Mutta nyt olisi aika saada jumi auki ja kirjoituskone käyntiin. Mikä neuvoksi? Ei tässä nyt parane jäädä inspiraatiota odottamaan.

Olisiko edes ohjeista ja opaskirjoista apua?

Kuvassa olevat kirjat alkaen ylärivistä vasemmalta

·          Enwald Liisa: Luova kirjoittaminen // Nuoren voiman liiton kirjoittajakurssi  / Gummerus 1980

·          Harjunen – Arvilommi (toim.): Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi? ÄOL:n vuosikirja 2013 / ÄOL

·          Doubtfire Dianne: Aiotko kirjoittaa romaanin? suom. Liisi Huhtala / Kirjayhtymä 1987

·          Linnakylä – Marttinen – Olkinuora: Prosessikirjoittamisen opas / Otava 1988

·          Tuhkanen Totti (toim.): Esseet – ohjeita ja esimerkkejä / Turun yliopisto 1995

·          Lieko – Lehikoinen – Laaksonen – Kiuru: Ohjeita tutkielman kirjoittajille / Gaudeamus 1981

·          Viksten Vilho: Luova kirjoittaminen / Yleisradion julkaisusarja XLI  / Yleisradio  1973

·          Martinheimo Asko: Hyvä lause – Virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 1990

·          Korolainen Tuula (toim.): Kynäniekka – Harrastajakirjoittajan tukikurssi / Yleisradio Opetusohjelmat 1979

·          Waltari Mika : Aiotko kirjailijaksi? / WSOY 1935

·          Kauppinen Anneli – Laurinen Leena: Tekstejä teksteistä Tekstilingvistiikan sovelluksia / Suomalaisen kirjallisuuden seura 1984

·          Martinheimo Asko: Parempi lause – Uusia virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 2000

·          Mäkinen Kirsti (toim.): Kirjoita itsesi maailman väleihin – Esseitä esseistä / SKS 1997

·          Linna Helena: Kirjoittamisen suuri seikkailu / WSOY 1994

·          Andersson Claes: Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus / Kirjapaja 2002

·          Koli – Tolkki-Tammi (toim.): Puumerkistä sähköpostiin - kirjoittamisen opetuksen suuntia / ÄOL:n vuosikirja 1995 / ÄOL

 

  

Menetetty kunnia

Lapsuudenkotini olohuoneen seinällä oli ryijy – iso ja pörröinen. Äitini oli valinnut sen ja tuntui olevan siitä ylpeä.

Ryijyyn ja sen tekijään liittyi jonkinlainen kertomus, jonka äiti kertoi kaikille vieraille. Muistikuvani kertomuksesta on niin epätarkka, etten pysty sitä tässä toistamaan. Jotenkin se liittyi äitiin itseensä ja ryijyn taiteilijaan. Olisivatko ehkä olleet tuttavia elleivät peräti sukulaisia? En ole varma.

Vuosia myöhemmin äiti jäi leskeksi ja muutti Jyväskylästä Helsinkiin. Ryijy tuli muuttokuormassa mukana. Olin itse ripustamassa sitä pienen kaksion seinälle.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin äiti halusi ryijyn pois seinältä. Vähän ihmettelin, miksi nyt näin. En saanut suoraa vastausta. Jotenkin oudon kiusaantuneelta äiti vaikutti.

Ryijy käärittiin rullalle, suojattiin muovikääreellä ja vietiin kellarikomeroon. Siellä se pysyi vuosikaudet.

Kun äiti sairaustuttuaan muutti palvelutaloon, asunto piti tyhjentää. Tuli puheeksi, haluaisiko hän ryijyn muutossa mukaan. Ei missään nimessä halunnut. Äiti ehdotti, että minä ottaisin sen omaan kotiini. En halunnut. Minulla kaikki seinät olivat kirjahyllyjä täynnä.

Päätimme pistää ryijyn myyntiin. Sain siitä huutokaupassa 200 euroa.

Joskus myöhemmin kysyin äidiltä, miksi hän ei enää pitänyt ryijystään, josta oli ennen ollut niin ylpeä.

̶   Ei sitä kehtaa seinälleen pistää, mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos näkisivät.

̶   Miten niin ei kehtaa?

̶   No se kun sama ryijy oli siinä yhdessä elokuvassa sen tollon päähenkilön kodin seinällä.

̶   Minkä ihmeen elokuvan?

̶   No sen Turhapuron.

  

Julma

Poistin yhden kaverin Facebookin kaverilistastani. Se tuntui pahalta, suorastaan julmalta.

Olin pannut merkille, että häneltä ei tullut enää päivityksiä. Aikaisemmin tuli melko usein. Viimeisin marraskuussa. Katsoin, tietääkö Google hänestä mitään – hän on pienen kotikaupunkinsa merkkihenkilöitä taiteen ja kulttuurin alalla.

Google vei paikallislehden sivulle. Siellä oli nekrologi. Sain lukea, että hän oli sairastunut ja poistunut joukostamme vuoden alussa. Paikallislehti päästi minut lukemaan vain viisi riviä, jatko himmeni maksumuurin taakse,

Taas katosi pieni pala villiä nuoruuttani. Leikimme hetken yhdessä lukioikäisinä, sitten meni kolmekymmentä vuotta ilman kontaktia. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla hän jostakin ilmestyi ja tarttui hihasta. – Tunnetko? Hetki siinä kuulumisia kerrottiin ennen junan lähtöä. Aina ei hänen elämänsä ollut kulkenut valaistuja valtateitä.

Facebookissa päivitykset olivat usein runomuotoisia. Kuvissa oli kukkia omalta pihamaalta.

Pisti miettimään, onko kaverilistasta poistaminen asiallinen tapa. Miksi siellä ei voisi olla omaa kansiota näille kavereille, joilta ei ole enää tulossa uusia päivityksiä? Tämä oli jo viides poisnukkunut kaveri Facebook-aikanani, heistä kaksi iältään nelikymppisiä, muut suunnilleen ikäisiäni.

Nyt heidät on heitetty roskakoriin, kun muistoille ei ole koria. Toisaalta huomasin, että uudeksi kaverikseni on tyrkyllä eräs kahdeksan vuotta sitten kuollut entinen kollega. Hän on ilmestynyt listalle, jonka otsikko on ”Ihmisiä jotka saatat tuntea”. Meillä näyttää olevan yksi yhteinen kaveri.

Kaikkia Facebook ei siis hylkää, niin kuin minä tein kaverilleni. Hänestä jäi jäljelle vain yksi pieni epätarkka mustavalkoinen valokuva, jossa hän seisoo minihameessa ravintola Ylä-Ruthin ovella 1969. Kaikki muu on julmasti poistettu.

(F. Lee: Dancing with the Death)

Tuttu paikka

Olen asunut Helsingissä puoli vuosisataa. Ensin Vallilassa Kangasalantiellä, sitten Rööperissä Merimiehenkadulla ja sitten nykyisessä. Ennen Helsinkiä asuin Tukholmassa. Lapsuus- ja nuoruusvuosieni koti oli Jyväskylässä.

Tunnen kotikaupunkini hyvin. Olen jalankulkijana kierrellyt joka kolkassa lähiöitä myöten. Omalla autolla en ole kaupungissa kovinkaan paljon ajanut. Olen joukkoliikenteen käyttäjä.

Välillä iskee oivallus, että en sittenkään taida tuntea Helsinkiä. Luin HS:sta (13.8.), että The New York Times on antanut turisteille suosituksia, missä kannattaa käydä, jos tulee pikavierailulle Helsinkiin. Suositukset eivät sisältäneet normaaleja turistikierrosten kohteita, kuten Temppeliaukion kirkkoa ja Sibelius-monumenttia. Haettiin aidompaa oivallusta maailman onnellisimman kansan pääkaupungin olemuksesta.

Mukana oli tuttuja paikkoja, kuten Oodi-kirjasto, Kiasma, Amos Rex ja Hakaniemen kauppahalli. Mutta mukana oli myös pitkä rivi paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt.

Miten olen vuosikymmenet voinut välttyä käymästä Alvar Aallon kotimuseossa Munkkiniemessä? Olen siitä ohi monta kertaa kävellyt mutta koskaan ei ole ollut oikea hetki poiketa sisälle. Miten olen voinut välttyä menemästä kertaakaan Helsingin edustan saaria kiertävälle laivaristeilylle.

Syödäkin turistin pitää. Ja juoda. New York Times on löytänyt  kokemisen arvoisia ravintoloita, kuten Kalliossa sijaitsevan Way Bakeryn, Punavuoresta Bas Bas Kulman ja Bob’s Laundryn, Kampissa sijaitsevan  Salama Nationin sekä Ullanlinnasta Rams Roastersin. Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ole löytänyt näistä ainoatakaan. Sama koskee uusia julkisia saunoja, kuten Sompasaunaa ja Jätkäsaaren Uutta Saunaa.

Hotelleissa ja Airbnb-asunnoissa en tietenkään ole Helsingissä asunut, mutta olisihan minun pitänyt huomata kaupungilla kulkiessani, missä sijaitsevat suositellut hotellit nimeltä Hobo Helsinki ja Helsinki Hub. Sama pätee ”mielikuvituksellista muistoesineistöä” myyviä kauppoja nimeltä Fasaani Antiikki ja Salakauppa. Airbnb-vuokrausta suositellaan etsimään Punavuoresta, koska siellä on monia upeita ravintoloita ja puistoja. Harmikseni en ole huomannut Punavuoresta puistoja. Täytyy käydä etsimässä. Siinä rajamailla ovat Sepänpuisto, Sinebrychoff ja Johanneksen kirkon puisto, niitäköhän tarkoitetaan?

Toimittaja Kimmo Oksanen kommentoi erillisessä jutussa suosituksia. Oksanen on asunut Helsingissä vasta 45 vuotta, siis viisi vuotta minua vähemmän. Hän on silti ehtinyt löytää Helsingistä samoja paikkoja kuin minä puolessa vuosisadassa. Niitä hän suosittelee turisteille, ja tässä olen jyrkästi samaa mieltä. Keskuspuisto, Linnunlaulu, Uimastadion, Lapinlahden sairaalan puisto, Rikhardinkadun ja Kallion kirjastot, ravintolat Elite, Kosmos, Sea Horse, Juttutupa, Risuhokki (nyk. Meiccu) ja Rytmi-baari, elokuvateatteri Orion.

 

Erityisempi urheilumies

Kreikkalainen filosofi Pythagoras ei tainnut olla erityisempi urheilumies. Sen verran ilkeästi hän irvaili aikansa urheilusta innostunutta kulttuuria.

Esimerkkinä hän käytti Stadionin kisoja, joihin hänen mukaansa osallistui kolmensorttista väkeä. 1) kunnianhimon täyttämät kilpailijat 2) hyötymistarkoituksessa itsensä ja tavaransa paikalle tunkevat liikemiehet  3) muutama filosofi, jotka ihmetellen seuraavat kevytmielistä touhua.

Ei ole Töölöntorin blogistikaan erityisempi urheilumies, vaikka lähellä Helsingin Olympiastadionia asuukin. Urheiluruudun alkaessa minulla on yleensä tapana katsoa, mitä Facebookista löytyy. Mutta happamasta asenteesta huolimatta päätin katsoa televisiosta  Pariisin olympiakisojen avajaiset.

Jos nyt ihan totta puhutaan – ja minähän usein puhun – olen viime aikoina hieman lieventänyt happamaa asennettani. Katsoin hiljattain televisiosta yhden jalkapallo-ottelun loppuosan ja toisena päivänä naisten aitajuoksukilpailun.

En osannut kuvitellakaan, että urheiluun liittyvä juhla voi olla näin kulttuuritietoinen kuin Pariisissa. Nelituntinen ohjelma olisi saanut olla pidempikin upeaa taideviittausten virtaa katsellessa.

Kyllä ranskalaiset osaavat, ja kyllä heillä taidetta ja historiaa riittää. Ihastelevia kommentteja on kuulunut joka puolelta. Kritiikkiä on kuultu ainoastaan Kremlin ja Suomen hallituksen taholta. Ranskalaiset eivät kunnioittaneet konservatiiveja. Oli wokea ja seksuaalivähemmistöjä ja drag-meininkiä.

No mutta! Eivätkö konservatiivit tunne enää historiaa? Ranskalaiset nyt vaan ovat vähän semmoisia. Siellähän on puuhattu ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja muuta woke-hömpötystä jo vuodesta 1789.  

                                                 (kuvakaappaus Youtube)

Suurin meteli nousi Leonardon Viimeinen ehtoollinen -maalauksen ja kristinuskon pilkaksi luullusta performanssista. Miten ihmeessä konservatiivipoliitikot luulevat kristinuskon liittyvän olympialaisten syntyhistoriaan?  Ymmärtämättä jäi, että siinä kuvattiin olympolaisten jumalien ilottelevia pitoja, siis niiden jumaluuksien, joiden palvonnasta Kreikassa olympialaiset saivat alkunsa. – Ovat tainneet tämän laidan poliitikot nukkua kulttuurihistorian oppitunneilla? 

                                    (Jan van Bijlert: Olympos-vuoren jumalten pidot, 1600- )

Koskaan ei ole hyvin. 1936 Berliinin olympialaisen avajaisissa sen ajan ryhdikkäät poliitikot närkästyivät siitä, että paikalla nähtiin tummaihoisia, nyt sitä, että nähtiin seksuaalivähemmistöjä.

Mutta minä jatkan vielä. Katsoin jo ohjelmalistasta tiedon, milloin Pariisissa heitetään keihästä.

Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  

Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.

Onneksi on ...

 

Onneksi on Yle Areena. Ilman sitä joutuisin katsomaan jalkapalloa, James Bondia, Turhapuroa ja Naked attractionia illat kaiket.

Bondit olen kyllä katsonut joskus, mutta ei niitä moneen kertaan jaksa – poikkeuksena ehkä Conneryt. Turhapuroista sain aika äkkiä kyllikseni. Nakuiluohjelmasta kuulin tutulta, ja heti piti tarkistaa, puhuiko totta. En oikein osaa ottaa kantaa, onko tällainen oikeasti sukupuolten tasa-arvoa lisäävä formaatti.

Ja sitten tuo jalkapallo. Sitä on riittänyt koko kesän, eikä loppua kai näy. Suomi ei ole mukana. Silti kansa katsoo.

Minä en osaa innostua. Minusta se on tylsää puuhaa. Ukkoja juoksee edestakaisin eikä mitään tapahdu. Sain touhuun vastenmielisyyden jo koululaisena, kun sitä pelattiin vähän väliä. Silloin sen nimi oli potkupallo.

Mutta minulla on kavereita, jotka sanovat, että menetän paljon. Ihan fiksutkin ihmiset sanovat, että se on hieno peli, jota kannattaisi seurata. Yhdestä sellaisesta, Jörn Donnerista, kirjoitinkin täällä   (KLIK 1) . Näyttipä Jörkka itsekin osaavansa.

En tiedä, miksi Suomi ei ole nyt mukana. Joitakin vuosia sitten sain naapurimaassa kuulla ylenpalttisia kehuja Suomen mestarillisesta ja viekkaasta taktiikasta, jolla sen vuoden kisoissa saavutettiin valtava menestys. Se kehu lämmitti ja melkein aiheutti minussa asenteen muuttumisen. Siitä kirjoitin täällä   (KLIK 2) 

Pelin sisällön pohdinnassa kirjailija-filosofi Jean-Paul Sartre esitti mielenkiintoisen näkökulman:

”Jalkapallo-ottelussa kaikki toiminta ja tavoitteet hankaloituvat nimenomaan toisen joukkueen läsnäolon vuoksi ”(J-P Sartre)

Tämän innoittamana aloin itsekin pohtia, miten peliin saisi lisää draamaa. Aristoteleen draaman lakien antamasta virikkeestä löytyi kekseliäs idea katsojan tylsistymisen estämiseksi. Siitä kirjoitin täällä (KLIK 3). Ehkä joskus idea otetaan käyttöön. Kannattaisi kokeilla.

Toinen ranskalainen nobelisti  Albert Camus löytää jalkapallosta suorastaan moraalin oppimisen elementtejä. Sen sijaan brittikirjailija George Orwell näkee pelissä ja penkkiurheilussa yhteiskunnallisesti kriittisenkin sävyn. Poliittisesti saattaa olla jo käytössä?

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  (Albert Camus)

 

 

En mene

 

Laiskuus voittaa, mukavuudenhalu määrää. Olenko menettämässä pelin?

Kesän festarikausi on kiihkeimmillään, mutta minä en ole menossa mihinkään. Pride-kulkueessa sentään kävin. Olen kuitenkin saanut käsityksen, että ikäisiäni ihmisiä käy edelleen perinnefestareilla, kuten Ruisrockissa. Minä olin siellä historian ensimmäisissä ja toisissa juhlissa 1970 ja 1971ja Roskildessä 1973. Silloin niissä oli aitoa Woodstock-henkeä, jota kaupallisuus ei vielä ollut päässyt pilaamaan.

Nyt osallistumisen estää epämukavuus. Majoittuminen teltassa on vastenmielinen ajatus. Esiintyjät ovat tuntemattomia. Yritän miettiä, millaisia ikäisiäni ihmisiä vielä menee juhlimaan. Vanhoja mukavia hippejä varmaan? Rock, rauha, rakkaus!

En ole myöskään aikeissa matkustaa ulkomaille. On jo aika monta vuotta siitä, kun olen viimeksi matkustanut lentokoneella. Voi olla, etten koskaan enää matkustakaan, Ajatus tuntuu hyvältä. Ruotsiin, Norjaan ja Viroon varmaankin edelleen matkustelen, mutta laivalla ja junalla.

Mutta varttuneessa iässä olevaa väkeä on taas pandemian loputtua  liikkeellä pitkin maailmaa etsimässä kulttuurielämyksiä ja uusia seikkailuja. Mikähän minusta on kipinän sammuttanut? Varmaankin se, että olen nuorempana likimain joka paikassa käynyt.