Kreikkalainen filosofi Pythagoras ei tainnut olla erityisempi urheilumies. Sen verran ilkeästi hän irvaili aikansa urheilusta innostunutta kulttuuria.
Esimerkkinä hän käytti Stadionin kisoja, joihin hänen mukaansa osallistui kolmensorttista väkeä. 1) kunnianhimon täyttämät kilpailijat 2) hyötymistarkoituksessa itsensä ja tavaransa paikalle tunkevat liikemiehet 3) muutama filosofi, jotka ihmetellen seuraavat kevytmielistä touhua.
Ei ole Töölöntorin blogistikaan erityisempi urheilumies, vaikka lähellä Helsingin Olympiastadionia asuukin. Urheiluruudun alkaessa minulla on yleensä tapana katsoa, mitä Facebookista löytyy. Mutta happamasta asenteesta huolimatta päätin katsoa televisiosta Pariisin olympiakisojen avajaiset.
Jos nyt ihan totta
puhutaan – ja minähän usein puhun – olen viime aikoina hieman lieventänyt
happamaa asennettani. Katsoin hiljattain televisiosta yhden jalkapallo-ottelun
loppuosan ja toisena päivänä naisten aitajuoksukilpailun.
En osannut
kuvitellakaan, että urheiluun liittyvä juhla voi olla näin kulttuuritietoinen
kuin Pariisissa. Nelituntinen ohjelma olisi saanut olla pidempikin upeaa
taideviittausten virtaa katsellessa.
Kyllä ranskalaiset osaavat, ja kyllä heillä taidetta ja historiaa riittää. Ihastelevia kommentteja on kuulunut joka puolelta. Kritiikkiä on kuultu ainoastaan Kremlin ja Suomen hallituksen taholta. Ranskalaiset eivät kunnioittaneet konservatiiveja. Oli wokea ja seksuaalivähemmistöjä ja drag-meininkiä.
No mutta! Eivätkö konservatiivit tunne enää historiaa? Ranskalaiset nyt vaan ovat vähän semmoisia. Siellähän on puuhattu ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja muuta woke-hömpötystä jo vuodesta 1789.
Suurin meteli nousi Leonardon Viimeinen ehtoollinen -maalauksen ja kristinuskon pilkaksi luullusta performanssista. Miten ihmeessä konservatiivipoliitikot luulevat kristinuskon liittyvän olympialaisten syntyhistoriaan? Ymmärtämättä jäi, että siinä kuvattiin olympolaisten jumalien ilottelevia pitoja, siis niiden jumaluuksien, joiden palvonnasta Kreikassa olympialaiset saivat alkunsa. – Ovat tainneet tämän laidan poliitikot nukkua kulttuurihistorian oppitunneilla?
Koskaan ei ole hyvin. 1936 Berliinin olympialaisen avajaisissa sen ajan ryhdikkäät poliitikot närkästyivät siitä, että paikalla nähtiin tummaihoisia, nyt sitä, että nähtiin seksuaalivähemmistöjä.
Mutta minä jatkan vielä. Katsoin jo ohjelmalistasta tiedon, milloin Pariisissa heitetään keihästä.
6 kommenttia:
kari suomalaisen pilapiirroksessa selitetään, miten suomalaiset tykkäävät hihkua senteille ja sekunneille, mutta taide ja kulttuuri saavat varsin laimean vastaanoton. niinpä. mitä merkitystä oikeastaan on sillä seikalla, juokseeko joku sata metriä kymmenessä sekunnissa kahdentoista asemesta tai hiihtää jonkun matkan vähän nopeammin kuin toinen.
tiedotuskanavat syyllistyvät ylimitoitukseen urheilu-uutisissa, mutta en silti tohdi mennä niin suoraviivaiseen näkemykseen, että ko. uutiset olisivat turhia. ja onhan minullakin oma, urheiluun liittyvä mielenkiinnon kohteeni: pettyneen urheilijan haastattelu. on muutaman sanan urahduksia, itkunsekaisia selvityksiä ja kaikkea siltä väliltä. kysymykset ja vastaukset ovat usein lajista riippumatta samankaltaisia. silti on kiehtovaa kuunnella miten joku on antanut kaikkensa, mutta se ei vain riittänyt. nyt meni näin, mutta huomenna on uusi päivä.
Alakoululaisten historian kirjassa opetetaan, että antiikin olympialaisissa esiteltiin kunkin kaupunkivaltion miesten lihaksia eli sotataitoja. Olympiarauha oli, mutta sotapotentiaalin oli oltava näkösällä.
No, nykyään ei ole olympiarauhaakaan. Sotia tosin käydään enimmäkseen muilla menetelmillä kuin lihaksilla. Kymmeniin vuosiin en ole katsonut urheilua, mutta muistan, että nuoruusvuosina minua karmaisivat ne lippujen alla marssivat joukkueet avajaisissa. Ja palkintopallit ja kansallislaulut. Miksi urheilijoiden pitää edustaa jotakin valtiota? Miksei voi hyppiä korkealle, juosta ja uida ihan yksilönä? Onko voittajan pakko kuunnella kansallislaulu, jos ei halua?
meri
Ajatus etenee siihen suuntaan, että ihmettelyä ei herätä niinkään se, että jotkut jaksavat urheilla äärirajoillaan, vaan se, että valtavat penkkiurheilijoiden joukot jaksavat intoilla asiasta. Siitä kasvaa kaikki se kansallishurmos epäterveet ilmiöt ympärillä. Jos kiinnostavuus pysyisi maltillisissa mitoissa, koko julkisuusrumba oheisbisneksineen ja poliittisine kytköksineen poistuisi.
Mutta onpa omintakeinen ja hykerryttävä lähestymiskulma tuo kiinnostus seurata epäonnistuneiden urheilijoiden sanomisia.
Teepussi
Jotenkin ymmärrän tuon kansallistunnusten käytön silloin, kun kansalla on perusteltu tarve viestittää näkyville olemassaoloaan kriisitianteessa, kuten Suomi 1912, Tsekkoslovakia 1968, Vietnam 1972 ja Ukraina nyt. Normaalitilan vallitessa olen kyllä samaa mieltä kanssasi.
Kansallislaulujen soidessa en voi unohtaa Juhani Peltosen urheilusatiiria "Elmo". Elmo voitti kaikki lajit kaunoluistelusta jalkapalloon. Hän oli kuitenkin luonteeltaan hiljainen, vaatimaton ja syrjään vetäytyvä. Erään voittonsa jälkeen hän ei halunnut kuulla Maamme-laulua vaan halusi palkintopallilla kuunnella Armas Järnefeltin Kehtolaulun, joka tunnetaan myös nimellä Berceuse.
Oi Elmo! Hän oli lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Ja jonkinlainen radiosovituskin teoksesta oli. Sitä kuuntelimme koko perhe. Nyt äkkiä alan kaivata kuunnelmia (joita lapsena en juuri arvostanut), radiota ja sitä harrasta hiljaisuutta, että kaikki istuvat paikoillaan ja kuuntelevat jotakin samaa.
Aikuisiältä muistan Juhani Peltoselta enemmän irtoilmauksia kuin kokonaisia teoksia. Kerran kysyin takarivin levottomalta oppilaalta, onko hänellä kenties kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä vai mikä. Hän suuttui minulle. Myöhemmin paljastui, että tyttöystävän kanssa oli edellispäivänä tullut bänksit. Vähän kadutti mukahauska sananvalintani.
Teepussi
Noita Elmo-kuunnelmia tehtiin kaksi kappaletta (Elmo, urheilija // Elmo - muu maailma). Molemmat näyttävät olevan kuunneltavissa Yle Podcastissa). Varsinainen kulttuuriaarteiden kotipesä tuo Yle Areena!
Minä olen vuosien varrella tässä blogissa herkutellut Juhani Peltosen kielimetkuilla näköjään jo neljä kertaa. Ne löytyvät, kun klikkaa tässä oikeassa laidassa "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" otsikon alta kohtaa "Peltonen Juhani (4)".
Kuunnelma oli minullakin pitkään vähälle huomiolle jäänyt taidelaji. Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt sen uudelleen. Tarjolla on vaikka mitä herkkua.
Lähetä kommentti