Stailaus

Aikoja sitten opin, että sandaalien kanssa ei pidä käyttää sukkia, ei varsinkaan valkoisia tennissukkia. Olikohan se Cruella de Vil vai joku muu tummatukkainen pukeutumisguru, joka tämän määräyksen antoi - en ihan tarkkaan muista. Säännön rikkojia pilkattiin suomalaisjunteiksi. Sama päti tuulipuvussa kulkemiseen kaupungilla.

Paljon myöhemmin tulin ymmärtämään, että miesten ulkoiluliivi kuuluu samaan halveksuttavaan tyylikategoriaan. Kalastajanliivi, metsästäjänliivi - pilkkanimiä on monta. Taskuja siinä on paljon ja väri usein vihreään tai ruskeaan vivahtava. Sama pilkkamielisyys kohdistuu myös reisitaskuhousuihin.

Tässä kohdassa säikähdin, sillä minä olen käyttänyt näitä molempia kesäasusteena aivan julkisestikin, kuten kauppareissuilla. Enkä ole edes ymmärtänyt vaihtaa asustetta valokuvia varten. Monessa Facebook-päivityksessäkin olen näyttäytynyt näissä häpeällisissä tamineissa.

Miksi kukaan fb-kaverini ei ole hienovaraisesti vihjannut, että eihän tämmöinen sovi? Ei kai tyylitietoista esittävä kaupunkilaisherra niin maalaisjuntiksi muutamassa kuukaudessa voi muuttua! Varmaankin moni kaveri on vahingoniloisesti naureskellut mokalleni.

Enää en käytä. Pistin liivin ja housut vaatekomeron takimmaiseen nurkkaan, josta ne eivät ihan heti osu käteen. Muutenkin ryhdyin tyylitietoisemmaksi.

Reissussa rähjääntyy, kesällä maalla varsinkin. Tukkaa ei kammata eikä housuja prässätä. Parran trimmauskin tahtoo jäädä.

Tuli kuitenkin tilanne, että täytyi. Tiesin, että joudun valokuviin. Tajusin, että parta olisi syytä siivota. Minulle sopii kahdeksanmillinen, ei kolmisenttinen.

Onneksi oli hirmuhelle, joten vältin suihkun lattiakaivon tukkimisen partakarvoilla. Pikkupeili vaan tallin ulkoseinän naulaan kiikkumaan ja vaatteet pois ja kone surisemaan. Samalla saksittelin vähän hiusten latvoja. Lopuksi hyppäsin laiturilta veteen huuhtelemaan hikiselle iholle tarttuneen sänkisilpun.

Siistiä tuli. Sama toimitus toistui kesän viimeisenä hellepäivänä lähestyvän kaupunkiin muuton kunniaksi. Niinpä olen nyt saapunut kaupunkiin eleganttina ja urbaania elämänmuotoa säteilevänä. Nolostellen katson vanhaa blogikirjoitustani ja varsinkin sen valokuvaa, jossa maalaisjunttimainen olemukseni on vielä vahvasti  valloillaan  (katso tästä:  click )

(Kuvassa näytän laiturilla seisovalle kuvaajalle, miten uidaan "koiraa".)

 

Väärässä paikassa

Tänään pitäisi olla Dublinissa, ei Strömforsissa. Onhan Bloomsday.

Suven suureen kirjalliseen merkkipäivään olen kyllä varustautunut asiaankuuluvalla vakavuudella, kuten kuvien varusteista näkyy. Paita on kunnianosoitus vaikeatajuisuuden suurmestarille, aamukahvikin nautitaan juhlapäivän päähenkilölle omistetusta mukista. Pubiin en valitettavasti pääse. 

Perinteisillä yökävelyilläni pitkin rantoja on herännyt arvelu, että taisipa Joycekin kulkea yökävelyillä pitkin rantoja. Havainnot ovat samantapaisia. Linnut karjuvat puissa, tuuli vinkuu, lepakot suhaavat taivaalla. Yö on aavemainen. Heikkohermoisempaa pelottaisi.

Juhlapäivän kukat omasta puutarhasta. Ei maljakkoon

Kumpi voittaa?

Jokin aika sitten kirjoitin aloittaneeni kesälukemisen valikoinnin. Se on vuoden tärkeimpiä toimenpiteitä, sillä sen onnistumisesta riippuu koko kesän mieliala. Jos valinta osoittautuu huonoksi, viihtyminen maalla heikentyy. Jos valinta onnistuu, kesän muisto säilyy onnellisena aikana.

Kirjoja pitää olla noin 30. Valitsin kesän teemaksi dekkarit ja rikokset ( click ). Olen nyt perehtynyt alan tarjontaan ja tehnyt listan kiinnostavista uutuuksista (vanhat klassikot toki tunnen). Paikallinen kirjasto auttanee siltä osin, kun oma kirjahyllyni ei riitä.

Mutta ihmismieli on kummallinen, ainakin minun mieleni. Jostakin mielen sokkeloista alkoi nousta esiin epäröinti, vähän kuin kolkuttava omatunto. Et kai nyt sentään koko kesää aio pärjätä noin köykäisellä hengenravinnolla?

Dekkarit tietysti luokitellaan perinteisesti viihteeksi, sinne samaan nippuun naisten romantiikan, sarjakuvien ja monensorttisen kioskikirjallisuuden sekaan. Ei pitäisi, kaikissa noissa on laatuteoksia, jos toki roskaakin.

Mutta minkäpä mies kolkuttaville tunteilleen mahtaa! Liian helppoa elämää!

Niinpä otin dekkareiden rinnalle perinteistä laatulukemista, sellaista jossa ei ole yleisen ymmärryksen mukaan roskaa lainkaan.

Otin mytologian.

Eivät nämä ikivanhat tarut ja uskomukset minulle vieraita ole, mutta jospa nyt onnistuisin kerrankin jonkinlaiseen systemaattiseen tutustumiseen.

Mielenkiintoinen ja epätodennäköinen yhdistelmä, täytyy myöntää. Dekkarit ja tarut. Saa nähdä, kumpi voittaa.

*    *    *

On tullut se aika vuodesta, jolloin perinteitä noudattaen katoan Helsingistä kesäksi maalle, Kymenlaaksoon. Blogin kirjoittelu on jo muutaman viikon takkuillut, niin kuin aina tähän aikaan vuodesta. Aloitettuja päivityksiä on kertynyt, mutta ne eivät etene valmiiksi. Ajatukset ovat jo muualla.

Nyt bloginpito harvenee, ehkä loppuu kokonaan - riippuu paljolti säätilasta. Kauniit yöt kuljeskelen mieluusti kylänraiteilla ja rantapoluilla linnunlaulua kuunnellen. Sateisina öinä saatan jotain kirjoittaakin.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja erityisen paljon kommenteista. Toivotan hyvää kesää. Palaan viimeistään silloin, kun meren vesi jäätyy ja hanki peittää niittyjen kukat.

 

 

Selitykset puuttuvat

1)  Miksi kaupan lyhin kassajono alkaa heti jumittaa, kun menen siihen? Kun siirryn viereiseen jonoon, sekin alkaa jumittaa mutta se edellinen jono lähtee pikavauhtia etenemään.

2) Miksi aina on vastatuuli, kun ajan polkupyörällä?

3) Miksi voileipä tipahtaa lattialle aina voideltu puoli alaspäin.

4) Mistä alakerran insinööri Tarmo Y. tietää rynnätä hissiin juuri silloin, kun minä olen sinne huomaamattomasti livahtanut?

5) Mistä sähkösopimuksen puhelinmyyjä tietää, milloin olen suihkussa?

6) Miksi pahat asiat tapahtuvat aina peräkkäin mutta hyvät harvakseltaan?

 

Kuin silloin ennen

Kuuntelin Euroviisut. Siis nimenomaan kuuntelin, en paljon katsellut. Luurit korvilla, samalla Twitterin ja Facebookin kohuja selaten. Välillä vilkaisin olkapään yli television kuvaruutuun, kun luureihin kantautui jotakin huomiota kiinnittävää.

En oikein innostunut. Mikään esitys ei olisi saanut minulta täysiä pisteitä.

Taidan olla yli-ikäinen tuollaiseen. Valoshow ja erikoistehosteet näyttävät olevan pääasia, ei musiikki. Vähäpukeiset naiset näyttävät menettäneen asemiaan, vain yhdellä pakarat paljaana. Poikia ilman paitaa sentään oli, Suomellakin.

60-luvulla olin vielä innostunut, alaikäisenä. Ensimmäinen vahva muistikuva jäi Marion Rungin Tipitii-laulusta. Muita varhaisia viisuja olivat Lasse Mårtensonin Laiskotellen, Ann-Cristinen Playboy, Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen. Viimeisiksi muistikuviksi, kun vielä asuin Suomessa, jäivät Kristiina Hautalan Kun kello käy ja Jarkon & Lauran Kuin silloin ennen.

Se oli vielä yhtenäiskulttuurin aikaa. Melkein kaikki katsoivat samoja ohjelmia, Euroviisujen lisäksi Missikisoja, Tarvajärveä, presidentin kättelyä, Peyton Placea ja Jatkoaikaa. Seuraavana päivänä niitä sitten kommentoitiin joka puolella.

Euriviisut jäivät minulta näkemättä vuosikausiksi, kun asuin Ruotsissa. Ei opiskelijoilla ollut siihen aikaan televisiota.

Vuosia myöhemmin näin ensimmäisen suomalaisen euroviisu-lavashown, tosin kovin nolostuttavan. Se oli Fredin Pylly vasten pyllyä pum-pum. Ei sellaista, jotain rotia sentään pitäisi olla!

Myöhempinä vuosina Ruotsi yleensä voitti lauantai-iltana Euroviisut ja seuraavana päivänä jääkiekon maailmanmestaruuden. Tämä on ollut oikein hyvä ja kannatettava perinne, jonka soisin jatkuvan. Ruotsalaiset kokemukseni mukaan kestävät tällaiset tapaukset hyvin, suomalaiset huonosti. Tänään Ruotsi ei voittanut. Huomenna ei tietääkseni jääkiekkokilpailu tule finaaliin. Poliittiset sympatiapisteet ovat ymmärrettäviä tässäkin tapahtumassa. Vertailukohdaksi sopii vaikkapa kirjallisuuden Nobel syksyllä 1939.

Mutta kyllä on tylsä ohjelmaformaatti. Tarkkaavaisuus hiipui Twitterin ja Facebookin lennokkaisiin käänteisiin. Tuntikausia kestänyttä ohjelmaa olisi syytä tiivistää. Juontajien keskeytyksiä ja monenlaista täyteohjelmaa tuli vähän väliä. Pisteiden sanelemisessa jännitystä nostettiin tolkuttoman pitkillä tauoilla ennen paljastamista.

Ei taida enää yhtenäiskulttuurikaan kukoistaa. Tuskinpa tätä huomenna suurin joukoin kommentoidaan.

 

"Oi mutsi, mutsi - - "

Tuomari Nurmion äitienpäivälaulu on sanoitukseltaan valtavirrasta poikkeava. Tosin stadin katupoikaslangi saattaa aiheuttaa äideille ymmärtämisvaikeuksia.

Yritin tätä kirjoitusta varten etsiä joskus lukemaani tutkielmaa kotimaisen lyriikan äiti-aiheista. Harmikseni en löytänyt.

Äiti on runoudessa runsaasti käytetty aihe. Tunnetuin yksittäinen runo on varmaankin Lauri Viidan Alfhild   ("Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät - - " Betonimylläri 1947).

Klassisen runouden tavallinen äiti on harmajapää, ahkera, väsynyt, köyhä, uhrautuva, vaatimaton, itseään korostamaton, kunniallinen, peräänantamaton, ennen aikojaan vanhentunut, paljon kärsinyt, kaikkensa antanut, usein jo kuollut.

Ei oikein nykyäidin olemusta kuvaavia, ei ehkä aina entisajankaan.

Kun aikoinaan tuli minun vuoroni isänä viettää pitkiä päiviä leikkipuistoissa ja päiväkodin pihoilla, vaikutelma äideistä ei ollut tuollainen, ei isoäideistäkään. Onkohan näistä myöhemmistä sukupolvista kirjoitettu äitirunoja ollenkaan? Ei heti muistu mieleen. Kirjailijoille mielenkiinnotonta joukkoa?

Minulla on tallella muutama alakoulussa tekemäni äitienpäiväkortti. Tässä yksi, vuodelta 1958. Oikein silkkinauhalla yhteen sidottu vihko. On tuo teksti aika mainio. Jotenkin tuntuu, että tuo tekstin sisältö taitaa olla opettajan ohjeistama. Vai olisinko itse kahdeksanvuotiaana osannut olla noin makeileva? Ei häivähdystäkään tuomarinurmiomaista katupoikahenkeä.

(Kirje Äidille! Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? Ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteita ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei Hei Äiti!)

 

Muisto

Auto on jälleen palannut talviteloilta käyttööni. Vanha tuttu Yaris. Kunhan sää lämpenee,  lähdetään maalle.

Koeajolla kiersin vähän kauemmaksi katsomaan, onko eräs tuttu paikka ennallaan.

Kyllä on.

Siinä kasvaa iso alue valkovuokkoja. Siinä pysähdyimme vuosikaudet äitienpäivänä keräämässä kimpun. Tytär halusi joka vuosi kerätä samasta kohdasta tuliaisen famulleen. Perinne alkoi jo ihan vauvaiässä. Aina sama paikka.

Kuvassa näkyy päivämäärä. Se äitienpäivä jäi famulle viimeiseksi.

Ehkä perinne jatkuu jollekin toisella äidille, famulle ja mummulle. Valkovuokot pistävät toivomaan.

 

Oikein- ja väärinkäyttöä

En mennyt mihinkään, vaikka oli vappuaatto. Katselin vain ulos ikkunasta.

Kaikenlaiset väenpaljoudet ovat kauhistus. Ruuhkan sekaan en suostu - siellä voisi iskeä paniikki tai korona. Ruuhkan reunalla voisin kyllä katsella, mutta siitä voisi vahingossa tempautua sekaan. Esplanadilla ei nyt vappuna ole väljää, niin kuin Marcus Collinin maalauksessa (1938).

Sama pätee jopa elokuviin, teattereihin ja konsertteihin. Ostan aina laitapaikan, mieluiten takaa. Täyden rivin keskeltä ei pääsisi muita häiritsemättä pois, jos tulisi tarve vaikkapa vessaan.

Uuno Kailaan runo on kummallinen. Mikä aiheuttaa tuollaisen onnen? Runoilija ei elämässään hahmottunut onnellisuuden julistajana.

Havis Amanda on viehättävä patsas, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan rauhassa, ei minkään teekkarihulinan tai jääkiekkoreuhan  seassa. Se on arvokkaan taideteoksen väärinkäyttöä.

Minäpä olen päässyt aivan kosketusetäisyydelle Mantan patsaasta, vaikka en teekkari tai jääkiekkofani olekaan.

Mantan ympärille rakennettiin kahdeksan vuotta sitten yhdeksi kesäksi hotellihuone. Minä kävin siellä ja kirjoitin siitä tänne kuvaraportin ("Rietasta ja ruokotonta", 28. elokuuta 2014). Se oli yksihuoneinen hotelli, huoneessa parisänky ja Mantan kurvikas patsas sängyn keskellä. En minä yövieraaksi hotellihuoneeseen päässyt, huonevarauksia kesän mittaisessa performanssissa oli liikaa. Mutta pääsin päiväkäynnille turistivirran mukana. Katselkaapa kuvat ja raportti täältä: (click).

Se oli taideteoksen oikeinkäyttöä.

Rikollista

Katse on kääntymässä kesään. Jos sää on suotuisa, muutto maalle tapahtuu viimeistään toukokuun puolivälissä. Valmistautuminen alkaa perinteisesti kirjahyllyjen katselmuksella. Mitä otan mukaan kesälukemiseksi?

Viime kesän teema oli kotimaisten naisten kirjoittama lyriikka. Valinta osui nappiin. Kesäkirjojen on syytä olla sellaisia, että niitä voi lukea pienissä erissä, vaikkapa sivu kerrallaan.

Nyt olen vähän katsellut dekkareita sillä silmällä. Siinä on kuitenkin sellainen pulma, että en tunne uudempaa rikoskirjallisuutta juuri ollenkaan. Klassikot toki tunnen, mutta dekkarille ei taida olla hyväksi, jos tiedän murhaajan jo aloittaessani.

Tosin on siinäkin puolensa. Muistan nuorena lukeneeni ensin kirjaa niin pitkälle, että murha tapahtuu, sitten hypänneeni loppusivuille katsomaan, kuka on syyllinen, ja sen jälkeen palanneeni katsomaan, kuinka tutkimus etenee ja kuinka kirjailija hämää lukijaa vääriin epäilyihin.

Nyt kuitenkin hyppään hyllyssä yli ´kuka sen teki´ -dekkarit ja etsin psykologisia ja yhteiskunnallisia rikoskirjoja. Beckit ja Wallanderit olen aikoinaan lukenut, niissä on hyvä ote. Erityisesti kiehtoisi palata pitkästä aikaa Harjunpää-sarjaan. Siinä jos missä on humanistinen ote. Kaikista näistä kolmesta on tehty myös uudempia televisiosarjoja ja elokuvia, jotka valitettavasti ovat hukanneet kirjojen parhaat piirteet. Komisario Palmu ja Raid olivat niitä harvoja, joille elokuva teki hyvää.

Yletöntä väkivaltaa vierastan, samoin huume- ja mafiakuvauksia. Kaikkein kamalin oli, kun kerran joku suositteli rikoskirjaa, jossa kuvattiin yksityiskohtaisesti naispuolisen rikostutkijan tekemiä ruumiinavauksia.

Nykypoliisit ovat sarjafilmeissä usein kummallisen ongelmallista joukkoa, neuroottisia, masentuneita, alkoholiongelmaisia, sosiaalisesti kömpelöitä. Ilahduttavalta tuntuu löytää tähän poikkeuksia, viimeksi "Hyvityksen aika", Redemption  (Yle areena).

Minulle poliisit ovat muistoissa mukavia miehiä - yhtään naispoliisia en ole tuntenut. Kuvassa on monta tuttua, yksi sukulainenkin. Kuva on 1950-luvun puolivälistä erään keskisuomalaisen poliisiaseman henkilökunnasta. Pääsin muutaman kerran poliisiauton kyytiinkin, se oli komeaa menoa. Vuorelan Onni ajoi (kuvassa eturivissä toinen oikealta). Vielä komeampaa olisi ollut, jos pii-paa olisi ollut päällä, mutta siihen Onni ei suostunut.

Myöhemmät kosketukset ammattikuntaan ovat jääneet vähäisiksi - koskaan en ole saanut edes ylinopeussakkoa. En siis tiedä, ovatko oikeastikin neuroottisia ja sosiaalisesti kömpelöitä.

 

 

Vakaa aikomus

Katujen liukkaus näyttää kaikonneen. Ei siis ole enää uskottavia perusteita vältellä lähtemistä kävelylle. Nyt se on viitsimisestä kiinni.

Viitsiminen ei ole viime aikoina ollut toimintani päällimmäisiä painopisteitä - enkä tarkoita nyt pelkkiä kävelyitä. Olen ottanut ns. rennosti koko pandemian ajan. Otin kyllä rennosti jo ennen pandemiaakin, joten en uskonut, että siinä olisi ollut parantamisen varaa, mutta oli siinä.

Takavuosina olin kyllä yltiöpäisen innokas kaupunkikävelijä. Siitä on todisteita täällä blogissakin. Epäilijät vilkaiskoot tuossa vieressä oikeassa laidassa olevan listan "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" kohtaa "Kävelykierros Helsingissä (115)". Siellä on kuvaraportteja kierroksistani, joilla löysin yhtä ja toista kiinnostavaa.

Nyt keväällä en uutta kävelykierrosten sarjaa suunnittele, sillä kohta on edessä muutto maalle kesäksi. Ehkä syksyllä sitten.

Kunto on päässyt heikentymään. Kuten aiemmin kirjoitin, yritin kuntopyöräilyä, mutta se on niin umpitylsää touhua, että se jäi vähiin. Tilalle otin keskiyön aerobicin, kuten täällä  laajemmin selostin. Se on siedettävän mukavaa. Kun olen tästä harrastuksesta muutamalle kaverille maininnut, olen kohdannut epäluuloja ja pilailuja. Ei selvästikään ole miehille mainetta parantavaa touhua.

En minä aerobiciä muiden nähden taitaisi kehdatakaan. Yksin sitä kuuluu tehdä kuvaruudun naisryhmältä  mallia ottaen, varsinkin kun pitää vaikeimmissa askelrytmeissä ja lantionvispaamisissa lintsata. Kuntosalin ryhmä tuntuisi mahdottomalta.

Katselin syksyllä kentän laidalla, kun maahanmuuttajan näköiset miehet pelasivat jalkapalloa. Se näytti mukavalta puuhalta - jos osaisi käsitellä palloa ja jaksaisi juosta tuntikausia. Tuli hetkellinen harmin häivähdys siitä, miksi en lapsena / nuorena osallistunut peleihin. Koskaan en ole tehnyt maalia minkäänlaisessa pelissä. (Maalittoman elämän itsetuntoa parantavasta vaikutuksesta kirjoitin myös aiemmin tutkielman, löytyy  täältä .

Monien mielestä ryhmässä liikkuminen ja urheileminen on iloa tuottavaa ja motivaatiota lisäävää. Voi olla. Kuvassa (netistä löytynyt, ei tekijätietoja) Sääksmäen notkupojat -niminen urheiluseura näyttää mallia. Yritin katsoa, onko siinä ketään blogista tuttua, mutta ei näyttäisi.

Kesällä minulla on vakaa aikomus parantaa kuntoa kesäkodin puutarha- ja liiteritöissä sekä perinteisillä yökävelyillä.

(Taitaa muuten blogin laskuri saavuttaa tämän kirjoituksen myötä aika ison tasaluvun. Kiitän lukijoita mielenkiinnosta!)

 

Uskaltaisinko vielä?

Mies on viisaimmillaan kaksikymppisenä, jotkut - kuten minä - vähän allekin. Välillä iskee ajatus, että siihen ikään olisi hyvä palata. Joskus taas tuntuu, että ei.

Viisaimmat kirjat sen ikäisille kirjoitti Hermann Hesse. Varsinkin Arosusi (Der Steppenwolf - 1927) kulki jokaisen hippihenkisen maihinnousurepussa. Harry Haller oli mallia antava roolihahmo, jonka elämäntyyliä sopi tavoitella. Hän oli outo tyyppi, yhteiskunnan sivullinen, joka useimmiten sulkeutuu omiin maailmoihinsa syvämietteisten kirjojen ja klassisten mestarisäveltäjien pariin. Tytöille malliksi sopi ihana Hermine, joka löytää synkkämielisen Harryn ja vie hänet iloisen yöelämän, tanssin ja seurustelun maailmaan, josta Harry on jo kauan aikaa sitten vieraantunut.

Hesse ja hippifilosofia oli outo yhdistelmä. Tämä nobelkirjailija (1946) ei itse ollut vähimmässäkään määrin nuorten ihailijoidensa kaltainen, päin vastoin. Mutta jokin siinä osui ajan hermoon. Jopa rock-musiikki löysi tämän kulttuurin: yhtye nimeltä Steppenwolf teki suureksi klassikoksi nousseen kappaleen Born to Be Wild.

Nuorisokulttuuri vei minutkin mukanaan - siinä oli valtavaa idealismia ja optimismia. Amerikassa lähti kansalaisoikeusliike vauhtiin, oli Woodstock ja Vietnam-mielenosoitukset. Ilmapiiri ulottui Suomeenkin. Ensimmäinen Ruisrock (1970) oli vahva viesti. Minä muutin Tukholmaan, asuin kommuunissa ja opettelin kasvissyöjäksi. Samanhenkistä porukkaa oli joka puolella, varsinkin yliopistossa.

Norjalainen hippityttö Karen toi Hessen tietoisuuteeni. Lainasimme kirjoja (norjaksi) Tukholman kaupunginkirjastosta ja menimme lukemaan niitä kirjaston takana sijaitsevalle kukkulalle, jonka nimi on Observatoriolunden.

Siellä yhdessä Hesseä tutkiessa opin kesän mittaan aika paljon norjan kieltä. Tuli todistetuksi motivaation merkitys oppimisessa. Jopa niin paksu ja filosofinen kirja kuin Lasihelmipeli (Das Glasperlenspiel - 1943) tuli tutuksi.

Nyt kun en enää ole yhtä viisas, tulee välillä ajatus, kohenisiko viisaus, jos taas lukisin Hesseä. Aika monta kirjaa on hyllyssäni. Olen kaikki nämä vuodet miettinyt, uskaltaisinko vielä / taas tarttua niihin. Jotenkin epäilyttää, että hienot muistot menisivät pilalle. Mitä jos Hesse ei enää hurmaisikaan?

Vähintäänkin pitäisi mennä taas Observatoriolundeniin ja lukea ne norjaksi.

(Kuvassa oikeassa laidassa pyöreätorninen Tukholman kaupunginkirjasto Sveavägenin varrella ja vieressä puistoalue Observatoriolunden)

 

Liian vaikeaa

Hyviä ohjeita on tunnetusti hauska antaa mutta vaikea noudattaa. Niinpä viisainta on unohtaa moiset ohjeet ja miettiä ihan vaan omiaan.

1.  Facebook-kaverini antoi koko kaveripiirilleen ilmaisen ohjeen. Hänestä oli tullut rikas, ja luonteeltaan lempeänä hän halusi ilahduttaa meitä kavereitaan kertomalla meille keinon, miten sama voisi tapahtua meillekin.

Pitää vain tietää kikka, ja johan alkaa tapahtua. Kikan nimi on bitcoin.

Hän oli sijoittanut 300 euroa tuohon ihmeitä tekevään systeemiin, ja nyt se oli tuottanut hänelle jo melkein 3000 euroa tuottoa.

Ikinä ennen hänellä ei ole ollut tilillään niin paljon rahaa. Mistäpä hän, aito taiteilijasielu, olisi sellaisia  summia hankkinut. Ikäiseni mies, aikoinaan Helsingin ylioppilasteatterista lupaavan näyttelijäuran aloittanut, sittemmin koko elämänsä pieniä sivuosarooleja teattereissa ja televisiossa esittänyt. Nyt lopultakin hän on löytänyt keinon vapautua rahahuolista.

2.  HS kertoi sunnuntaina (10.4.22) kahden aukeaman jutussaan Tampereelle perustetusta Influencer´s Academy -nimisestä oppilaitoksesta. Päätähtenä siellä toimii nuoren näköinen naishenkilö, joka on somevaikuttamisen suurimpia menestyjiä. Hän on alan ammattilainen, ja hänellä Instagramissa 3,7 miljoonaa seuraajaa. Se tuottaa paljon rahaa.

Nyt samaa menestysoppia opetetaan muillekin. Opiskelijoita on tullut ympäri maailmaa. Ihan halpaa opiskelu ei ole. Tutkinnon hinnaksi tulee 35000 euroa.

Nuorissa on tulevaisuus. Tämäkin nuori nainen näyttää kuvassa suunnilleen peruskoulun yläastelaiselta tai korkeintaan lukiolaiselta. Suunnilleen samanikäinen oli lääkäri, jonka vastaanotolla viimeksi kävin terveyskeskuksessa. Nykykoulu tuntuu olevan tehokas - pitkälle edetään jo varhain.

Nyt siis pitäisi ottaa mallia tällaisista menestyjistä. Mutta kun tuntuu, ettei osaa eikä ymmärrä.

Bitcoinin systeemistä en ymmärrä mitään, ja olen aika varma, etten viitsi yrittääkään ymmärtää. Suoraan sanoen se vaikuttaa huijaukselta. Uhkapeliltä. Vähän kuin pajatsoa tai monopolia pelaisi. Onneksi minulla on tilillä euroja enemmän kuin tuolla näyttelijäkaverillani, joten epätoivoon ei ole aihetta, vaikka tämä tulovirta ei minuun päin ryöppyäisikään.

Somevaikuttamista en ymmärrä sen enempää. Vaikutelma on, että siinä kuljetaan kännykkäkamera kädessä ja otetaan kaiken aikaa selfieitä ja saadaan siitä valtavasti rahaa. Kyllä minä selfien osaan ottaa, joten alkuun pääsisin tällä uralla. Olen myös Instagramissa, mutta en ole koskaan laittanut sinne mitään, katselen vain mitä muut laittavat. Siitä huolimatta minulla on muutama seuraaja. Outoa. Siitäköhän se vauhtiin lähtisi?

 

 

Kumpaa noudatat?

Agricolasta olen tähän aikaan vuodesta kirjoittanut ennenkin -  juhlapäivä on tänään täällä taas. Samoin Muumeista olen monta kertaa kirjoittanut, vaikka heille ei lippua salkoon nostetakaan.

Joiltakin osin Agricola ja Muumit hahmottuvat minulle vastakohdiksi. Molemmat kyllä antavat meille opastusta elämiseen viisaalla tavalla mutta opastuksen filosofinen asenne  poikkeaa ratkaisevalla tavalla. Aikakausi ja aatteellinen tausta on perinpohjaisesti vaihtunut.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomio ahkeruutta ja laiskuutta koskevaan asenteeseen. Tällaiselle peruslaiskalle ja yltiömukavuudenhaluiselle henkilölle kuin minä Muumien asenne tuoksuu raikkaammalta kuin Agricolan. "Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys... Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele."

Lukaiskaapa - jos aherruksiltanne suinkin ehditte - kirjoitukseni (16. joulukuuta 21) Muumien onnellisuutta lisäävästä elämänasenteesta. Sinne pääsee tästä linkistä:   (click) .

Sen jälkeen suosittelen vertailevaa lukemista Agricolan Psalttarin esipuhetta. Se on ensisijaisesti suunnattu hätyyttelyksi papeille, mutta eiköhän tuo yhtä lailla kohdistu kaikkiin muihinkin. - Tuoksuuko tunkkaiselta?

Kieliasu on ehtaa Agricolaa. Tästä kirjakielemme on lähtenyt liikkeelle, ja se ansaitsee kyllä liput salkoon. Niille blogin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet lukemaan vanhan kirjasuomen mukaisia kirjoitusasuja, liitän perään tekstin siitä äänneasusta, jota Agricola tavoitteli. Näin hän olisi tekstinsä ääneen lukenut.

(Kuvissa ABC kiria hyllystäni (näköispainos), Agricola-leivos lähikahvilasta sekä mainos Agricola-kävelystä. Tuolle kävelylle en taida lähteä, sillä en usko, että Muumitkaan lähtisivät)

 

 

Tänään tässä ja nyt

Piti löytää sopiva kevätruno. Vaikka monta löytyi, mikään ei oikein sopinut siihen, mitä näkyy ikkunasta. Eikä tähän synkkään maailmanaikaan muutenkaan.

Huhtikuun runot kertovat valosta, lumen alta paljastuvasta maasta. Heräävästä luonnosta. Toiveikkuudesta.

Ei tämä huhtikuu sellainen ole. 

                                                (Martin Lewis -1932)

Kaveri täyttää 73. Sekään ei tunnu hyvältä. Vasta äsken hän oli koulupoika, opettajien mieliharmi, kavereiden ilopilleri, tyttöjen suosikki. Hän on piilottanut facebookista syntymäpäivänsä ja muistuttanut, etten onnittelussa mainitse ikää. Jokuhan voisi luulla häntä vanhaksi. Tiedetäänhän nuo sinkkumiesten murheet!

Kevätrunoja löytyi, mutta ne helkyttelivät samaa iloista huhtikuun riemua. Eeva-Liisa Manner (Kirkkaat aamut kohoavat), Aaro Hellaakoski (Keväinen junamatka), Arvo Turtiainen (Oli huhtikuun ilta), Eila Kivikk´aho (Kevättä), Lasse Heikkilä (Balladi keväästä ja sillasta), Saima Harmaja (Ensimmäinen kevätpäivä). Einari Vuorela, tuo Jukojärven korpirastas, näyttää olleen oikea kevätriemun suurmestari: (Kevättunnelma / Huhtikuu / Kevät kirkas / Keväthämyssä),

Kaksi runoilijaa sentään tuntui olevan tänään, tässä ja nyt. Jyri Schreck ja Ilpo Tiihonen. Ja ei sovi unohtaa T. S. Eliotin sanoja "Huhtikuu on kuukausista julmin" teoksessa Autio maa 1922) eikä Anssi Mänttärin samannimistä elokuvaa (1983).

Pitkästä aikaa innostuin leipomaan bravuurituotettani eli hiekkahentusia. Vieraita on tulossa, pitää näyttää parastaan. Resepti oli tallella ja aineksia saatavilla. Leipomustyön viihdykkeeksi soitin Ralph Vaughan Williamsin Joulukantaattia. Illalla aloin lukea uudestaan Pirkko Saision kirjaa Passio. Tällaista ei ole vuosikymmeniin tapahtunut, että lukisin uudestaan kirjan, jonka olen juuri äsken lukenut - onkohan kolmea kuukauttakaan. Siitä sopii päätellä jotain arvostuksesta.

Osaatko pilkkusäännöt?

Arvaan, että blogin lukija tietää kirjoittavansa varsin virheetöntä tekstiä. Yhdyssanat sujuvat, isot ja pienet alkukirjaimet ovat hallinnassa, et kirjoita enään, sydämmessä, olumpialaiset, viirus, elämänkerta tai aijon reijittää. Tämmöisten kohdalla olet varma, mutta pilkkujen kohdalla joudut vähän arvailemaan. Usein arvaus osuu kyllä kohdalleen mutta jonkinlainen epävarmuuden tunne jää häiritsemään mieltä.

Tuo pätee tietenkin vain tärkeään asiakirjoitukseen. Yksityiset tekstiviestit, facebook, blogit ja muu sellainen on kokonaan eri asia. Niitä on lupa näpytellä rennosti.

Väitän tuntevani aiheen, sillä olen sen parissa tehnyt koko työurani. Monet ihmiset hieman arastelevat näyttää minulle tekstejään, kun tietävät ammattini ja arvaavat, että minä osaan jopa ne pilkkusäännöt. Luulevat, että minun intohimoni on kytätä virheitä ja tehdä havaintojeni perusteella ikäviä päätelmiä kirjoittajasta. Olen jopa saanut kuulla, että joku jättää kommentoimatta blogiani siinä pelossa että kommenttiin lipsahtaa virhe.

Kyllä virheiden pelko aiheuttaa tähän ammattiin ja koulutukseen pienen stigman. Luultavasti jotain samantapaista liittyy moneen muuhunkin ammattiin. Piilottelevatko ihmiset huoletonta liikennekäyttäytymistään poliisituttaviltaan, epäterveitä elämäntapojaan lääkärituttaviltaan jne.

Kielioppinatsiksi jossain vitsissä meitä nimitettiin. Minä olen koko lailla väsynyt ja turhautunut koko asiaan. En viitsi enkä jaksa osallistua mihinkään vänkäykseen oikeakielisyysasioista, joita esim. Aristoteleen kantapää on täynnä. Aihepiiri näyttää kiinnostavan monia. Kahdessa tätä edeltävässä blogikirjoituksessani on kieleen liittyviä havaintoja ja mielenkiintoisia kommentteja.

Muutamassa asiassa olen kuitenkin tarkka ja annan helposti ärtynyttä palautetta. Tiedotusvälineiden ja viranomaisten pitää käyttää korrektia kieltä. Ei sovi, että urheilutoimittaja puhuu olumppialaisista tai uutistoimittaja Pelkiasta. Toinen kotimainenkin kuuluu näissä yhteyksissä osata, se ruotsalainen runoilija ei ole Karl Maikl Belmän. Siitäkin olen ilkeillyt, kun suomalainen pankki otti nimensä Kalevalasta mutta ei suostunut edes logossaan kirjoittamaan nimeään sääntöjen mukaiseen asuun. Kyllä tällaisilta voi mielestäni vaatia kielenkäytön laatua, samoin kovin kansallismielisiltä poliittisilta aatesuunnilta. Mitä se heidän korkealle korotettu suomalaisuutensa sitten on, jos ei kansallisen kielen edes kohtuullista oikeaa käyttöä hallitse, eikä kansalliskirjallisuuden perusteoksia, kuten Kalevalaa tai Seitsemää veljestä tunne? Vaikuttaa huijaukselta.

Mutta vielä ne pilkkusäännöt.

Osaatko ne? Ne ovat suoraan sanottuna aika monimutkaiset. Olen itsekin ollut joskus keskustelemassa, voitaisiinko niitä yksinkertaistaa. Ei ole kohtuullista odottaa, että tavallinen kielenkäyttäjä tunnistaisi tuosta vain päälauseet, sivulauseet, lauseenvastikkeet, epäsuorat kysymyslauseet, kaikki lauseenjäsenet ja lisäksi pitkät listat rinnastus- ja alistuskonjunktioita.

Yleinen käsitys on, että joidenkin sanojen eteen tulee aina pilkku. Ei se ihan loppuun asti niin mene. Se menee niin, että tunnistaa nuo edellä mainitut ja sitten muistelee, millainen sääntö koskee kahden päälauseen rajaa, millainen kahden sivulauseen rajaa jne.

Haluatko testata osaamisesi? Olen tähän tekstiin tahallani kätkenyt kolme pilkkuvirhettä. Löydätkö ne? (Annan vastaukset kommenteissa muutaman päivän kuluttua.)