Mies on viisaimmillaan kaksikymppisenä, jotkut - kuten minä - vähän allekin. Välillä iskee ajatus, että siihen ikään olisi hyvä palata. Joskus taas tuntuu, että ei.
Viisaimmat kirjat sen ikäisille kirjoitti Hermann Hesse. Varsinkin Arosusi (Der Steppenwolf - 1927) kulki jokaisen hippihenkisen maihinnousurepussa. Harry Haller oli mallia antava roolihahmo, jonka elämäntyyliä sopi tavoitella. Hän oli outo tyyppi, yhteiskunnan sivullinen, joka useimmiten sulkeutuu omiin maailmoihinsa syvämietteisten kirjojen ja klassisten mestarisäveltäjien pariin. Tytöille malliksi sopi ihana Hermine, joka löytää synkkämielisen Harryn ja vie hänet iloisen yöelämän, tanssin ja seurustelun maailmaan, josta Harry on jo kauan aikaa sitten vieraantunut.
Hesse ja hippifilosofia oli outo yhdistelmä. Tämä nobelkirjailija (1946) ei itse ollut vähimmässäkään määrin nuorten ihailijoidensa kaltainen, päin vastoin. Mutta jokin siinä osui ajan hermoon. Jopa rock-musiikki löysi tämän kulttuurin: yhtye nimeltä Steppenwolf teki suureksi klassikoksi nousseen kappaleen Born to Be Wild.
Nuorisokulttuuri vei minutkin mukanaan - siinä oli valtavaa idealismia ja optimismia. Amerikassa lähti kansalaisoikeusliike vauhtiin, oli Woodstock ja Vietnam-mielenosoitukset. Ilmapiiri ulottui Suomeenkin. Ensimmäinen Ruisrock (1970) oli vahva viesti. Minä muutin Tukholmaan, asuin kommuunissa ja opettelin kasvissyöjäksi. Samanhenkistä porukkaa oli joka puolella, varsinkin yliopistossa.
Norjalainen hippityttö Karen toi Hessen tietoisuuteeni. Lainasimme kirjoja (norjaksi) Tukholman kaupunginkirjastosta ja menimme lukemaan niitä kirjaston takana sijaitsevalle kukkulalle, jonka nimi on Observatoriolunden.
Siellä yhdessä Hesseä tutkiessa opin kesän mittaan aika paljon norjan kieltä. Tuli todistetuksi motivaation merkitys oppimisessa. Jopa niin paksu ja filosofinen kirja kuin Lasihelmipeli (Das Glasperlenspiel - 1943) tuli tutuksi.
Nyt kun en enää ole yhtä viisas, tulee välillä ajatus, kohenisiko viisaus, jos taas lukisin Hesseä. Aika monta kirjaa on hyllyssäni. Olen kaikki nämä vuodet miettinyt, uskaltaisinko vielä / taas tarttua niihin. Jotenkin epäilyttää, että hienot muistot menisivät pilalle. Mitä jos Hesse ei enää hurmaisikaan?
Vähintäänkin pitäisi mennä taas Observatoriolundeniin ja lukea ne norjaksi.
(Kuvassa oikeassa laidassa pyöreätorninen Tukholman kaupunginkirjasto Sveavägenin varrella ja vieressä puistoalue Observatoriolunden)
4 kommenttia:
Kerro ihmeessä, jos uskalluksesi riittää lukemiseen. Minä jänistiin Arosuden kohdalla, jonka jo kerran otin käteeni. Jotain muita nuoruuden kulttikirjoja olen yrittänyt lukea - huomatakseni, että aika entinen ei enää palaa, ja vanhat ihastuksen kohteet on parasta armeliaasti jättää rauhaan.
Katsotaan nyt, onnistuisiko Arosuai kesällä. Hiukan epäilen. Sitä vaan mietin, onko se vitaalin elämänasenteen vai muistoihin jämähtäneen vanhuuden oire, että tällaiset kulttikirjat, hippitytöt ja muut ihastukset pulpahtelevat mieleen, vaikka hyvin tietää ja uskoo, ettei kadonnut aika etsimällä takaisin palaa.
Muistoista on moneksi. Niitä voi tarkastella kuin vanhoja valokuvia ja mielessään tuntea haikeutta tai ihastelua tai mitä milloinkin. Ainakin minulle muistot ovat myös osa identiteettiä: niin, tuollainen(kin) olen joskus ollut. Niistä voi etsiä myös selityksiä: tähän tuo polku sitten on johtanut. Rikkaita me, joilla on muisti vielä tallella.
Rikkaita me, joilla muisti tallella, kyllä! Mutta toisaalta välillä tuntuu, että se hyvä muisti saisi olla pikkuisen valikoivampi ja jättää niistä muinaisista muistoista joitakin yksityiskohtia vähemmälle huomiolle.
Lähetä kommentti