Katujen liukkaus näyttää kaikonneen. Ei siis ole enää uskottavia perusteita vältellä lähtemistä kävelylle. Nyt se on viitsimisestä kiinni.
Viitsiminen ei ole viime aikoina ollut toimintani päällimmäisiä painopisteitä - enkä tarkoita nyt pelkkiä kävelyitä. Olen ottanut ns. rennosti koko pandemian ajan. Otin kyllä rennosti jo ennen pandemiaakin, joten en uskonut, että siinä olisi ollut parantamisen varaa, mutta oli siinä.
Takavuosina olin kyllä yltiöpäisen innokas kaupunkikävelijä. Siitä on todisteita täällä blogissakin. Epäilijät vilkaiskoot tuossa vieressä oikeassa laidassa olevan listan "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" kohtaa "Kävelykierros Helsingissä (115)". Siellä on kuvaraportteja kierroksistani, joilla löysin yhtä ja toista kiinnostavaa.
Nyt keväällä en uutta kävelykierrosten sarjaa suunnittele, sillä kohta on edessä muutto maalle kesäksi. Ehkä syksyllä sitten.
Kunto on päässyt heikentymään. Kuten aiemmin kirjoitin, yritin kuntopyöräilyä, mutta se on niin umpitylsää touhua, että se jäi vähiin. Tilalle otin keskiyön aerobicin, kuten täällä laajemmin selostin. Se on siedettävän mukavaa. Kun olen tästä harrastuksesta muutamalle kaverille maininnut, olen kohdannut epäluuloja ja pilailuja. Ei selvästikään ole miehille mainetta parantavaa touhua.
En minä aerobiciä muiden nähden taitaisi kehdatakaan. Yksin sitä kuuluu tehdä kuvaruudun naisryhmältä mallia ottaen, varsinkin kun pitää vaikeimmissa askelrytmeissä ja lantionvispaamisissa lintsata. Kuntosalin ryhmä tuntuisi mahdottomalta.
Katselin syksyllä kentän laidalla, kun maahanmuuttajan näköiset miehet pelasivat jalkapalloa. Se näytti mukavalta puuhalta - jos osaisi käsitellä palloa ja jaksaisi juosta tuntikausia. Tuli hetkellinen harmin häivähdys siitä, miksi en lapsena / nuorena osallistunut peleihin. Koskaan en ole tehnyt maalia minkäänlaisessa pelissä. (Maalittoman elämän itsetuntoa parantavasta vaikutuksesta kirjoitin myös aiemmin tutkielman, löytyy täältä .
Monien
mielestä ryhmässä liikkuminen ja urheileminen on iloa tuottavaa ja motivaatiota
lisäävää. Voi olla. Kuvassa (netistä löytynyt, ei tekijätietoja) Sääksmäen notkupojat
-niminen urheiluseura näyttää mallia. Yritin katsoa, onko siinä ketään blogista tuttua, mutta ei näyttäisi.
Kesällä minulla on vakaa aikomus parantaa kuntoa kesäkodin puutarha- ja liiteritöissä sekä perinteisillä yökävelyillä.
(Taitaa muuten blogin laskuri saavuttaa tämän kirjoituksen myötä aika ison tasaluvun. Kiitän lukijoita mielenkiinnosta!)
4 kommenttia:
Voi, mikä kuva notkupojista!
Itse kyllästyin ramppaamaan kotiraitteja, mutta ulkomaan reissulla ei edes huomaa kävelleensä siinä ohessa, kun halua nähdä uutta ja inspiroivaa.
Maisemanvaihto auttaa. Sinullakin siellä maalla taas vanhat-uudet reitit käveltävinä puhumattakaan monista maalaiselämän askareista.
Muutto maalle voi olla hyödyllinen, mutta sää on riskitekijä. Jos tulee samanlainen tappohelle viikkokausiksi kuin viime kesänä, jaksaminen loppuu. Tulee vain kamppailu yöunen onnistumisesta pimennysverhojen takana tuulettimen pauhatessa. Ja päivisin varjoisimman ja tuulisimman sijainnin etsintä.
Jos taas tulee kunnon sadekesä, silloin oleminen painottuu sisällä olemiseen. Molemmissa puutarha- ja liiterikuntoilu jää vähäiseksi.
Tilauksessa olisi sellainen tuiki harvinainen keskivertosää: 20 astetta tai vähän yli ja puolipilvistä.
dessu
luin kävelyretkikirjoituksiasi ja tykästyin niiden tunnelmalliseen pienieleisyyteen. et mene espan vapputungokseen, vaan jäät katsomaan philomenaa. perusturvallisuutesi järkkyy, kun ratikoiden numerot ja reitit muutettaan. käyt silakkamarkkinoilla ostamassa valkosipulisilakkaa ja varakotiavaimesi on narulla kiinni postiluukun alareunassa.
kirjoituksissasi on samaa keveyttä ja syvyyttä kuin kadunmies juha tantulla. hänkin tarkkaili kaikenlaisia tärkeitä pikkujuttuja. kerran hän laski kuinka monta itsekseen mumisevaa vastaantulijaa hän kohtaa. tai miten lumisade hakeutuu katulamppujen valokeiloihin.
ps. kauan aikaa sitten asuin perheeni kanssa apollonkatu seiskassa. lännen puoleisista ylimmän kerroksen ikkunoista avautui puisto ja kauempana pilkotti taivallahden selkä.
harvat asiat tuntuivat olevan pysyviä. liiketiloissa varsinkin kierto oli vauhdikasta. jotain ikuista kuitenkin oli: hopian kahvilasta sai aina hyvää kahvipullaa, hammaslääkäri töölönkatu kolmessakymmenessä pysyi paikallaan ja heinosen ruokakauppakin piti majaa museokadun kivijalassa ties kuinka kauan.
meri
Kiitos kehuista, se on näissä yhteyksissä harvinaista herkkua.
Tällä tarkoitan erityisesti itseäni. Myönnän olevani harvinaisen kyvytön kehumaan mitään tai ketään. Se on kai jo lapsena opittu asenne. Ei suomalaista pidä kehua - käy vain ylpeäksi.
Aihetta kehuihin kyllä olisi. Minulla on monta kiinnostavaa blogituttavaa, joita seuraan päivittäin. Varsinkin kirjavinkkarit ja arkipuuhiensa kuvaajat ovat mieluisia. Mutta kun en saa aikaiseksi minkäänlaista kommenttia, vaikka sanottavaa olisi. Sitä paheksun itsessäni.
Onneksi tämä kyvyttömyys ei koske kaikkia!
Lähetä kommentti