Ikiliikkujaa suunnittelemassa

Muistan lapsuudestani miehen, joka suunnitteli ikiliikkujaa.

Hän tuli tutuksi äitini kautta. Äitini oli ammatiltaan sihteeri ja siten taitava konekirjoittaja. Hän hankki lisäansioita kirjoittamalla ihmisille näiden pyytämiä tekstejä. Tämä keksijänero oli yksi asiakkaista. Hänelle äiti kirjoitti patenttihakemuksia. Pikkupoikana en tietenkään ymmärtänyt, mitä patentti tarkoittaa.

Oli niitä erikoisia keksintöjä muitakin kuin ikiliikkuja. Yksi jäi erityisesti mieleeni. Se oli liikkuva navetta. Muistan lukeneeni selostuksen tästä ihmeestä. Jotenkin sen navetan oli tarkoitus liikkua kiskoilla pitkin peltoa. Lannoitteet saivat siinä jäädä sille sijalleen, missä syntyivät. Muistan senkin, että esittely tästä ihmeestä oli tarkoitus lähettää myös Neuvostoliiton pääministeri Hruštšoville. Systeemi sopisi hyvin kolhoosiin. En tiedä, lähtikö kirje.

Ikiliikkujan idea oli sellainen, että siinä hieman pesäpalloa pienempi rautakuula pyörii vinoa ränniä pitkin ja putoaa reiästä. Putoaminen osuu eräänlaiseen keinulautaan, joka kuulan painosta painuu nopeasti alas ja samalla heittää toisessa päässä olevan edellisen kuulan sinne ylemmälle rännille. Siinä keinulaudassa oli viskausta tehostamassa jotain vipuvarsia, ja jousi palautti keinulaudan takaisin alkuasentoon ennen kuin seuraava kuula putosi.

Siitä sen ikiliikkeen oli tarkoitus syntyä: kuula putoaa ja samalla vippaa edellisen kuulan ylös, ja näin putoilu jatkuu, loputtomasti.

Olen muistavinani, että vekotin oli pikkuista vaille valmis silloin kun sen näin. Jotain säätöjä vipuvarsiin ja jousiin piti vielä tehdä, samoin rännin ja keinulaudan pituuksiin ja kallistuskulmiin. Mutta sitten kävi niin ikävästi, että keksijä kuoli. Ilmeisesti homma jäi kesken, sillä en ole kuullut ikiliikkujan olemassaolosta.

Jonkinlainen modernisoitu malli perinteisestä pontikkapannusta oli tällä keksijällä myös koekäytössä. Muistelen kuulleeni puhetta, että laajamittainen tuotetestaus olisi vaikuttanut äkkikuolemaan.

Minulla on siis kirkkaassa näkömuistissa pikkuista vaille valmiin ikiliikkujan prototyyppi. Väistämättä nousee ajatuksiin, rupeaisinko viemään kehitystyön valmiiksi. Sitten hakisin sille patentin. On sitä patentteja turhemmillekin keksinnöille saatu. Kuvassa yksi sellainen.

Läpi lumen ja jään

Junassa matkustaminen on kirvoittanut runoilijoita ja kirjailijoita ja elokuvan tekijöitä monenlaisiin kuvauksiin. Usein tunnelma junassa on kuvattu lupsakkaaksi. Tiedättehän: 

"Juttu siinä luisti, naurukin eli - naurukin eli.
Kiskoloella lenti siivetön peli, Lentävä Kalakukko!
Evväitäkkii syötii, rakkaas se iti - rakkaas se iti.
Ilot sekä murheet matkassa piti, Lentävä Kalakukko!" (Reino Helismaa)

"Vaunussa nyökkää päitä

niitä ja näitä

irralla juuristaan,

kaikesta irrallaan.

Päitten lomissa peli:

haitari kurnahteli." (Aaro Hellaakoski)

Minä matkustin taas junalla, mutta ei ollut lupsakkaa. Ei soinut haitari, ei lyöty korttia, ei ryypätty viinaa. En ainakaan nähnyt, en ´rakkaattakaan´. Eväitä joku söi, minullakin oli sämpylä ja vesipullo. Oli kyllä "ukkoa, akkaa, nyyttiä vakkaa" mutta juttu ei ihmeemmin luistanut eikä nauru raikunut. Kovin oli vaiteliasta porukkaa. Melkein kaikilla oli tietokone tai tabletti näppäiltävänä. Niin minullakin.

Mutta matka ei sujunut kovin mukavasti. Pakkanen aiheutti harmeja. Helismaan ja Hellaakosken sijaan todellisuus oli lähempänä Hande `Tuomari´ Nurmion runon tunnelmia:

"Kylmän kyydin tilasitte

kolkkoon kyytiin kiipesitte

kylmään kyytiin, niinpä niin

tää on pikajuna helvettiin"

Minun junani ei ollut pikajuna helvettiin eikä Lentävä Kalakukko Kuopioon vaan Pendolino Vaasaan. Aikataulut eivät pitäneet, pääosa vessoista ei toiminut, oikeanpuoleiset ulko-ovet eivät toimineet, ravintolavaunun hellat eivät toimineet. Ja tarkenemisessa oli omituinen kaksijakoisuus: ikkunapaikalla poski, kaula ja käsivarsi palelivat ikkunan kylmästä ja kylki ja reisi melkein kärventyivät lämmityspuhaltimen kuumuudesta. Ne eivät kompensoineet toisiaan.

Minä yleensä pidän junalla matkustamisesta, mutta nyt en menisi kehumaan. Pendolinossa on kyllä mukavat penkit ja riittävästi jalkatilaa. Vaasassakaan ei ollut mukavaa. Pakkasta oli yli 20 astetta. Ulkona silmät alkavat vuotaa, niin käy aina. Hotellihuoneessa lämpötilaa en saanut kohdalleen, vaikka kuinka patterin nuppia kääntelin. Liian kuumaa tai liian kylmää. Eikä Vaasassa tapaamalleni iäkkäälle pariskunnallekaan kuulu hyvää.

Kun en koko matkaa jaksanut tablettia näpelöidä, aloin kokeilla, miten Lumialla onnistuu kuvaaminen junan ikkunasta. Tässä näyte. Vauhti on varmaan lähellä kahtasataa. Aiheena Pohjanmaan lakeus. Vähän näkyy ikkunan heijastuksia. Kuu on aito.

Kotiin oli hyvä palata, myöhässäkin. Hellaakosken runossa perille pääsemien kuvataan näin osuvasti:

Matka kun loppuu, näitä

ei ole päitä

koskaan ollutkaan

irti, ei juurillaan, ovet on kiinni lyöty,

haitari halvalla myöty."

Sänkyongelmia

Huomaan tulevani yhä laiskemmaksi. En oikein viitsisi enää sänkyäni pedata.

Laiskuus on yksi kuolemansynneistä. Jo lapsena sitä oppi kammoksumaan tai ainakin piilottelemaan. Siitä varoittelivat kaikki oikein ajattelijat, kuten koulu, kirkko ja maalaisliitto.

Vanhemmiten viisastuu: mitä väliä. Eihän kukaan näe. Jos joku tulee kylään, voin pistää makuuhuoneen oven kiinni.

Sitä paitsi petaaminen altistaa alaselkävaurioille. Minulla on monta kertaa vuosien varrella selkä nitkahtanut kipeäksi siinä asennossa, jonka petaaminen vaatii. Etukumarassa kurotteleminen sängyn takalaidalle, jotta saisi lakanan reunan tungetuksi patjan alle. Se on paha asento. Sen seurauksena olen sitten kulkenut monta päivää kumarassa kuin kulmaviivoitin enkä pääse istumasta oikaisemaan selkää ilman käsivoimien työntöä.

Jotain outoa on patjan laadussakin. Töölöntorin sängyssä minulla on paksu ja kallis patja. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla minulla vuosikymmeniä vanha viisisenttinen vaahtokumipatja ja laverisänky. Jälkimmäisessä selkä pysyy kunnossa, edellisessä niksahtelee tuon tuosta. Herää ilkeitä mietteitä kalliiden design-patjojen kelvollisuudesta. Huijaustako?

Kuvassa petaamaton sänkyni kesäkodin vanhan hirsitalon pikkukammarista. Ohut patja ja laverisänky. "Sinne vie mun kaihoni pohjaton."

Kieltämättä kuvaa katsellessa herää epäilyjä hieman levottomasta nukkumisesta, mutta ei se mitään, kun selkä pysyi hyvässä kunnossa.

Harkitsematon lausunto

Muistan nolostuneeni, kun ukot remahtivat nauramaan. En voinut käsittää, mikä sanoissani oli niin huvittavaa. Jotain aikuisten asioita kai.

Oli serkkutytön häät kesällä 1956. Aamulla oli vihkiminen kirkossa, nyt oltiin juhlapidoissa morsiamen kotitalossa pienessä maalaispitäjässä länteen Jyväskylästä. Maalaistalo, tuvassa pitkä pitopöytä, väkeä paljon, tuttuja ja tuntemattomia, pihassa tanssittiin, haitari soi. Kuuma kesäpäivä. Minä olin viisivuotias.

Seisoskelin isän kanssa miesporukassa pihalla. Taisi pullokin kiertää ringissä. Joku ukoista katsoi minua ja kysyi, jokos tämä nuoriherra on katsonut itselleen sopivan morsiamen. Että päästään häitä juhlimaan taas muutaman vuoden kuluttua.

Minä vastasin kaikella tyttöjä inhoavalla päättäväisyydelläni: "Minä en mene koskaan naimisiin."

Ei se naurunremakkaa vielä siitä tullut. Pieni epävarmuuden häivähdys iski kuitenkin mieleeni. Jospa naimisiinmeno kuuluukin jokaisen kansalaisen velvollisuuksiin?

Niinpä jatkoin:  " -  -  jos ei ole pakko."

Siitä se alkoi. Ukkoja nauratti, isääkin huvitti. Minä nolostuin niin että muistan vieläkin. Ei viisivuotias vielä ymmärtänyt, mikä siinä oli niin huvittavaa. Ilmaisulla oli sivumerkityksensä. Tuntevatkohan nykynuoretkaan enää tätä?

-   -   - 

Tämä on varhaisin muistikuvani hääjuhlista. Ei kovin mukava muisto.

Nolo tapaus nousi mieleen, kun posti toi kutsun häihin siihen samaan taloon ensi kesänä. Se vuoden 1956 pari elää siellä vielä, nyt juhlitaan tyttärentyttären häitä..

Pitääpä yrittää olla tarkka lausunnoissaan, ettei historia toistu.

(Kuva ei ole NIISTÄ häistä vaan myöhemmistä, kuten autojen tuntijat varmasti huomaavat)

Millainen olet?

"Näytä minulle kirjahyllysi, niin kerron, millainen olet".  Näin on tapana sanoa, vähän kliseisesti, mutta kyllä siinä vähän perää taitaa olla. Ainakin minä olen kylään mennessäni aika utelias katselemaan kirjahyllyjä. Jotain päätelmiäkin saatan tehdä, mutta niitä en tietenkään ääneen kerro, pois sellainen minusta.

Minulla kävi remonttimies säätämässä taloyhtiön lämpöpattereita. Hän oli kiireetön ja kova juttelemaan, jäi kahvillekin. Hän ihmetteli  asuntoni kirjahyllyjeni määrää, katseli muutamaa hyllyä tarkemmin ja sanoi: "Aika outoja kirjoja sulla."

Mietteliääksi tuollainen lausunto pisti. ´Outoja´? Onko se synonyymi sanalle ´omituinen´? Vai ´tuntematon´? Sitten hän huomasi dvd-hyllyni: "Tässähän on kovaa kamaa."

Jälkeenpäin kävin katsomassa, mitä kirjoja hänen katsomallaan hyllyllä oli. Siinä oli aakkoskohta G ja H: Gogol, Gorki, Gripenberg, Grass,  Greene, Haanpää, Haavikko, Hamsun, Hellaakoski, Hemingway jne. Elokuvahyllyllä hänen nenän eteensä taisi osua pelkkää Hitchcockia.   - Outoa, kovaa kamaa.

Kerro minulle, mitkä ovat lempielokuvasi? Tämä on mielestäni yhtä relevantti kysymys kuin kirjoja koskevakin. Filmihullu-lehti keräsi muutama vuosi sitten listan tunnettujen henkilöiden mielielokuvista. Listasta tuli pitkä, kymmenkunta sivua.

Liitän tähän otteen siltä listalta. En tiedä, kenen keräämä tämä valikoima on. Minun se ei ole.

Tekisinkö päätelmiä?

Oikein fiksuilta ihmisiltä tuntuvat Pentti Arajärvi, Jörn Donner, Tarja Halonen, Kalle Holmberg, Päivi Istala, Timo Koivusalo, Pentti Linkola, Paavo Lipponen, Ralf Långbacka, Aleksi Mäkelä, Anssi Mänttäri, Maarit Niiniluoto, Lassi Nummi, Raija Oranen, Hannu Raittila, Panu Rajala, Esa Saarinen, Hannu Salama, Matti Siitonen, Sinikka Sokka, Martti Suosalo,  Ilkka Taipale, Pekka Tarkka, Esko-Juhani Tennilä, Erkki Tuomioja, Lauri Törhönen ja Jukka Virtanen.

Vähän omituisen käsityksen elokuvamaustaan antavat Paavo Arhinmäki, Peter von Bagh, Harry Harkimo, Aku Hirviniemi, Lasse Lehtinen, Mari Perankoski, Eppu Salminen, Krisse Salminen, Heikki Silvennoinen, Anni Sinnemäki,  Ruben Stiller, Kaari Utrio ja Heikki Ylikangas.

Sitten on muutama valinta, joita en tunne. Ei kuitenkaan monta. Loput ovat neutraaleja.

Tällaiset listat ovat tietenkin hetken mielijohteita. Kuinka moni valitsisi saman muutamaa vuotta myöhemmin?

Näin päättelin tänään. Ensi vuonna varmaankin toisin. Omaa yhtä suosikkiani en pysty valitsemaan. Joku noista yllä olevan "fiksuilta ihmisiltä" tuntuvien joukosta. Tai muutama ulkopuoleltakin: Bergman, Truffaut, Allen, Hitchcock.

Äijä pukeutuu lämpimästi

Tämä kirjoitus sai virikkeen sunnuntain (10. tammikuuta 2016) Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Siinä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoitti lasten pukeutumisesta lämpimästi, ei äijien.

Se äijä olen minä itse. Pukeutumisessani on viime päivinä ollut ongelmia. En osannut varautua, että Helsingissä pakkanen voi laskea kahdenkymmenen asteen huonommalle puolelle.

Edessä oli lähtö pienen porukan mukana saunaretkelle Raaseporin suunnalle. Siellä on entisen työnantajani omistama rantahuvila.

Kun kaivoin riittävän kauan vaatekaappeja, löytyi pipo ja villalapaset. Reikä peukalonhangassa oli esteettinen haitta, ei merkittävä lämmön kannalta. Villasukat olin jo aiemmin ottanut kotikäyttöön. Löytyi ikivanha pitkähihainen mainospaita, kovin kireäksi käynyt. Pitkälahkeisia alushousuja ei löytynyt vaikka kuinka etsin. Pelastukseksi löysin vanhat fleecehousut, jotka olivat sen verran kireät, että mahtuivat farkkujen alle.

Retki oli pelastettu. Talvikengät ja hupullinen toppatakki löytyivät helposti. Samoin kaulaliina.

Hesarin jutussa toimittaja pohtii keinoja, joilla vanhemmat voivat perustella lapselle tai nuorelle, miksi on pakko pukeutua kunnolla pakkasella. Lääketieteelliset syyt pelottelevat aivojen jäätymisellä, virallistyyppiset syyt uhkailevat heitteille jätetyn lapsen huostaanotolla, sosiaaliset syyt tarkoittavat naapurien mietteitä kun näkevät, kulttuuriset syyt vaativat pukeutumaan maassa maan tavalla, suvunperintösyyt  pistävät muistamaan, miten ukille kävi sodassa, uskonnolliset syyt julistavat, että turhamaisuus on syntiä.

Kaikki nuo pätevät pieneltä osalta minuun. Olen kyllä aika kuumaverinen, en ole palelevaa sorttia. Hansikkaita en ole tottunut käyttämään ollenkaan, sillä sormia ei palele. Pipo pistää tukan rumasti littuun. Ja mikä tärkeintä, en lähde pitkäksi ajaksi ulos pakkasella. Eikä pahoja pakkasia juuri ole osunut kohdalle moneen vuoteen.

Nyt osui, mutta lähtemään pääsin ja tunsin olevani hyvin varustautunut. Perillä odotti lämmin huvila, eikä tarkoitus ollut ulkoilla. Syötiin, juotiin ja saunottiin. Ulkoilu jäi jäähdyttelyyn laituriterassilla löylytauoilla. Lamput vain valaisivat hyytävän kylmää yötä ja merenrantaa.

Paitsi että mukaan oli taas kerran sattunut häirikkö. 

Blogini pitkäaikaiset lukijat taitavat jo aavistaa. Häirikön nimi on neiti B., entinen sihteerini.

Neiti B. osoitti sormellaan laiturin päästä noin 40 metrin päässä olevaa isoa sileää kiveä ja sanoi:  "Mennäänpäs tuosta mokoman veden yli niin että heilahtaa." Sitten hän laskeutui tikkaita pitkin veteen ja lähti uimaan kohti kiveä. Kohta hän nousi kivelle ja vilkutteli sieltä, että tulkaapas nyt perässä.

Kukaan ei tullut perässä. Kohta sihteeri lähti paluumatkalle. Laiturilla hän ilmaisi pettymyksensä meihin muihin.

Miten joku voi olla niin ylivoimainen joka asiassa. Minä kokeilin, miltä vesi tuntuu. Polveen asti upotin toisen jalan. Sekunti riitti. Onneksi saunan lämmössä jalka vielä tointui kävelykelpoiseksi.

Ilman vaurioita selviydyin seuraavana päivänä kotiin. Karaistuneena kiersin täysissä talvivarusteissa Lux Helsinki -valokierroksen. Nyt saisi kyllä näiden koettelemusten jälkeen talvi jo vähitellen kääntyä kevääksi.

Svajpa, klittra, dumpstra...

Joulun alla esittelin tällä palstalla vuoden 2015 uudissanoja. Kielitoimisto kerää vuoden mittaan vakiintuneita uusia sanoja ja julkaisee listan Kielikello-lehdessä. Listaan pääsee tutustumaan tästä.

Kaksikielisessä maassa se toinenkin kieli uudistuu ja uudissanalistaa kerätään myös siellä. Ruotsi on minulle monestakin syystä hyvin tärkeä kieli ja pyrin pitämään kielitaitoni ajan tasalla. Siksi olen lukenut tämänkin listan tarkasti. Julkaisija on Svenska Språkrådet.

Kun näitä kahta listaa vertailee, huomaa niiden painottuvan jossain määrin eri aiheisiin. Mobiilin tietotekniikan osuus on ruotsinkielisessä huomattavan suuri. Sellaiset sanat kuin svajpa, svischa, rattsurfa, klickokrati ja groupie taitavat vielä odottaa suomenkielistä vastinetta. Myös ögonkramp kuuluu tähän aihekokonaisuuteen, jossa haetaan sanaa aikaisemmin tuntemattomalle ilmiölle.

Erityisen mielenkiintoinen on sana klittra. Se ei kuvaa aikaisemmin tuntematonta ilmiötä vaan tarjoaa uudenlaista tyyliä tutulle mutta häveliäisyyden leimaamalle asialle. Tämä on tuttua myös suomen kielessä. Seksuaalisanasto koostuu joko alatyylisistä hävyttömyyksistä, lapsenkielisestä lepertelystä tai anatomisesta lääketieteen makuisesta ammattiterminologiasta. Olisi oikein tarpeellista saada suomeenkin asiallinen, tyylillisesti neutraali , ehkä hieman leikkimielinenkin sanasto tähän aihepiiriin. Tämä uudissana maistuu juuri sellaiselta.

Ajankohtaisten ilmiöiden alalta listalla on useita sanoja. Tasa-arvon johtavassa maassa näyttää olevan tilaa jopa irvailulle: mansplaining. Tunnen piikin osuvan itseenikin. Maahanmuuttoilmiöt saavat Ruotsissakin aikaan uutta sanastoa. Aivan erityisen tarpeellinen suomen kieleenkin olisi oma sana sille poliittis-aatteelliselle ilmiölle, joka on ruotsiksi nyt faktaresistens.

Ihan joka kohdassa ei oma kielitaitoni (tai pikemminkin paikallisen nykykulttuurin tuntemukseni) riitä näkemään uuden sanan taustalla olevaa ilmiötä. Sellainen on haffa.

Tässä sanalista selityksineen. Ruotsia osaamattomat joutuvat nyt käyttämään sanakirjoja selityksien ymmärtämiseen.

Aamujen ankeus

Kun aamulla herätessä postiluukusta ei olekaan tipahtanut eteisen matolle sanomalehteä, tulee pettynyt olo. Näin käy siitäkin huolimatta, että on osannut varautua. Tuntuu kuin aamu olisi pilalla.

Huomenna on taas sellainen paha aamu (kirjoitan tätä loppiaispäivän iltana - tai yönä - miten sen nyt kukin hahmottaa). Huomasin asian siitä, kun tämän aamun sanomalehdessä oli kahden päivän televisio-ohjelmat. Osaan siis varautua aamun pettymykseen, mutta ei se aamulla kuitenkaan hyvältä tunnu.

Niin addiktoitunut olen sanomalehden lukemiseen aamuteen kanssa.

Takavuosina yritin varautua ongelmaan ostamalla edellisenä iltana kaksi iltapäivälehteä korvaamaan tilatut Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin. Se tuntui kuitenkin heppoiselta korvikkeelta. Lopetin sen enkä ole iltapäivälehtiin sen koommin koskenut.

Kokeilin myös Hesarin korvikkeeksi tarjoamaa nettilehteä, mutta aika heppoinen on sekin. Tosin täytyy kyllä suoraan sanoa, että huonoon suuntaan on menossa Hesarin paperiversiokin. On siellä paljon kunnollista aineistoakin, mutta yhä enemmän myös joutavanpäiväistä. Jollain kummallisella voimalla Hbl on säilyttänyt tasonsa ja on menossa Hesarin ohi erityisesti kulttuuritoimituksensa ja kolumniensa voimalla.

Suon toki mielelläni lehtien toimittajille kristillisen perinteen mukaiset vapaapäivänsä, vaikka visusti tiedän, että harva siinä kristillisyyttä huomaa. Taitavat sitä paitsi olla viimeiset kerrat, kun tällaisia vapaapäiviä kenellekään sallitaan. Muutamat puolueet näyttävät myyvän jopa kristilliset juhlansa, jos sillä keinolla saadaan lisää rahaa massiin. Loppiaisen ja helatorstain jälkeen vuoroon tulevat joulu ja pääsiäinen. Kyllä kai nekin voidaan siirtää viikonloppuun? Vaatii kyllä pientä tiivistystä: kiirasperjantai, pitkälauantai, heräsi toisena päivänä kuolleista....

Olen ratkaissut lehdettömien aamujeni häiriön luovalla tavalla. Toin kesäasuntoni aitan ullakolta isot niput vanhoja aikakauslehtiä Helsinkiin. En osta enää iltapäivälehtiä vaan luen aamun teepöydässä vanhaa journalismia. Nyt vuorossa ovat olleet Suomen Kuvalehdet vuodelta 1978.

Laaja kirjoitus siitä, asettuuko Kekkonen presidenttiehdokkaaksi vielä 1984. Syvälle käyvä Mika Waltarin 70-vuotishaastattelu. Kuvareportaasi uudesta juoksijatähdestä, Martti Vainiosta. Nuoren ulkoministeri Paavo Väyrysen syvähaastattelu. Teräväkynäisen toimittajan ilkeily erään puolueen puheenjohtajan kiimasta päästä hallitukseen, "Pentinkulman patriarkan" Väinö Linnan haastattelu.

Iso nippu vuotta 1978 vielä jäljellä. Runebergin päivä ja laskiainen eivät muistaakseni ole sanomalehdettömiä, joten pääsiäisenä jatkuu. Ja vuosi 1939 on vielä kokonaan aloittamatta.

Laatukirjoituksia, täytyy myöntää. Tällaista tasoa ei löydy enää mistään uudesta.

Positiivinen asenne

Minua on usein moitittu hapannaamaksi. Ilme kuulemma on niin vihainen, että ihmiset pelkäävät, varsinkin lapset. En hymyile, en naura, korkeintaan virnistelen pilkallisesti heitellessäni ilkeyksiä.

On aika tehdä parannus. Uusi vuosi tuokoon positiivisen elämänasenteen!

Olen jo kuusi päivää ajatellut pelkkää hyvää kolmesta hallituspuolueestamme ja varsinkin niiden puheenjohtajista. Lupsakkaa väkeä! 

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen television kaupallisten kanavien ohjelmatarjontaan. Parhaat ohjelmat ovat Nakudeitit ja Aatami etsii Eevaa. Kyllä niitä kelpaa katsella!

Olen jo kuusi päivää ollut aivan innoissani kaupungin uudesta arkkitehtuurista, varsinkin Töölönlahden alueella. Hieno homma!

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen Helsingin Sanomien kulttuurisivuihin. Varsinkin siihen sunnuntainumeron viisisivuiseen bikinivartalo-juttuun. Minä aion kokeilla samaa. Pian alkaa taas beach-aika. Hesarin ohjeilla pääsen timmiin kuntoon.

Tarkkaavainen lukija varmasti huomaa edellisen kappaleen huutomerkit. Niihinhän olen aikaisemmin suhtautunut nurjamielisesti. Tästä eteenpäin lupaan sirotella niitä tekstiini useammin. Vielä kun löytäisin, mistä niitä hymiöitä ja irviöitä saa siroteltavaksi.

Hymyn ja naurun kanssa on vaikeampaa.

Annoin kerran vuosia sitten vinkin sihteerilleni neiti B:lle, että minut saa iloiseksi kutittamalla jalkapohjista tai kainaloista. Hän kokeilikin sitä ja se tepsi. Sihteerin huomattavan pitkät kynnet kyllä hillitsivät iloa, kun hän iski sormensa kylkiluihin. Nauru oli hieman teeskentelevää.

Kirjallisuudessa olen aikeissa ottaa lukulistalleni Paulo Coelhon, Jari Sarasvuon ja Norman Vincent Pealen teoksia. Valitut Palat kuuluu myös listalle.

Yhdessä kohdassa pääsin jo pitkälle uudessa myönteisyysprojektissani. Sain vihjeen, että tänään on syytä katsoa televisiosta jääkiekkoa. Heti innostuin. Aiemmin en ole juurikaan hyvää sanaa urheilusta sanonut.

Siellä pelasivat Suomi ja Venäjä. Kiekkoa lyötiin ränniin. Käynnistettiin vastahyökkäyksiä. Vietiin kiekkoa omalta alueelta pois. Veskari oli hyvin hereillä. Päätöserässä kiekkoja meni reppuun, kun ylivoima ei tepsinyt ja tuli takaiskuja. Pula-aho lunasti lupaukset. Tasoitus niitattiin valotaululle pienestä kulmasta.

Hauskaa oli katsoa, jännitystä riitti. Presidenttikin oli paikalla. Jenni-rouvan koltusta ei kukaan sanonut mitään. Torille en kuitenkaan lähtenyt ottelun päätyttyä, sillä ulkona on pirun kylmä. Niin pitkälle ei uusi positiivinen asenteeni ole vielä yltänyt. (Tori tarkoittaa tässä Kauppatoria, ei Töölöntoria).

Loppukevennys.

Vaikka nyt on kylmää, lupaan, että kohta lämpenee. Vappuun ei ole enää neljääkään kuukautta eikä juhannukseen kuin vähän yli viisi. Lähellä ovat. Silloin pääsemme taas nauttimaan kuvassa näkyvästä säätilasta. Malttakaamme vielä hetki ja elämä muuttuu ihanaksi.

"Luo köyhän niin kuin rikkahan - - "

Pitkä kävely kaupungilla ja tavarataloissa katselemassa jouluun valmistautumista. Piparkakkujakin ostin. Tätä siis kutsutaan joulurauhaksi

Minulla, hyväosaisella, on kyllä "maja rauhaisa" ja "joulu ihana", niin kuin Topelius kauniissa laulussaan pyytää.Ja aina vaan paranee, ensi vuonna minun jouluni luvataan tulevan vielä nykyistäkin ihanammaksi.

Näin päättelen siitä, että kohta astuvat voimaan hallituksen ns. pakkolait, joilla valtakunnan tila pistetään kuntoon. Ne ovat minulle erittäin suosiollisia lakeja, sillä ennakkotietojen mukaan ne eivät millään haitallisella tavalla koske minua, päinvastoin, veroja alennetaan. Maksajiksi on valittu köyhät, työttömät, opiskelijat, vanhukset ja sairaat, ei minua ja muita suurituloisia.

Kuva on Helsingin Keskuskadulta, siitä Stockmannin vierestä. Lukijan huomio kiinnittyy varmaankin ensin kadun erikoiseen laatoitukseen. Se on ns. Penrosen jaksoton laatoitusmalli, joka on matemaatikkojen suunnitelma jonkin minulle avautumattoman järjestelmän mukaan.

Toivotan blogin lukijoillekin oikein hyvää joulua

Oikeat ja väärät tähdet

Ne ovat tiukkoja paikkoja, kun kaikki muut selvästikin tuntevat puheenaiheen, mutta minä en ole siitä kuullutkaan. Ja puhe on sellaisesta aiheesta, jossa olen yrittänyt esittää asiantuntijaa. Siinä voi menettää maineensa.

Kuvitelkaapa vaikka matemaatikkoa, joka ei kahvipöytäkeskustelussa muista, mikä hemmetti se hypotenuusa olikaan. Tai äidinkielen opettajaa, joka on unohtanut, mitkä himputit ne tempukset olivatkaan. Tai säveltäjää, jonka muistista on kadonnut, mikä kumma kiemura siinä nuottiviivaston alussa on.

Ei minulle ihan näin pahasti käynyt mutta melkein. Olen aina yrittänyt esittää jonkinlaista elokuvataiteen tuntijaa. Ja sitten joskus 1990-luvulla minulle kävi niin, että istuin seurueessa, joka sujuvasti keskusteli jostakin elokuvahahmosta nimeltä Darth Vader.  Minulla ei raksuttanut, kenestä puhutaan.

Jotenkin onnistuin kiemurtelemaan nolosta tilanteesta. Menin ja otin selvää.

Tämä vaikea paikka tuli mieleen, kun uusi Tähtien sota -elokuva taas on ilmestynyt. Minun täytyy tunnustaa, että en ole nähnyt sarjasta yhtään osaa.

Suuressa ennakkoluuloisuudessani jätin aikoinaan ykkösosan väliin, ei vain juolahtanut mieleen mennä sellaista katsomaan, kun kunnollisiakin elokuvia oli runsaasti tarjolla. Scifi ei tuntunut kelvolliselta lajilta, paitsi jos tekijänä oli laatuohjaaja, kuten Truffaut tai Jarva.

Kun ykkösosa jäi katsomatta, myöhemmät osat jäivät myös, vaikka niistä oli kasvanut iso ilmiö. Jossain kolmannen osan paikkeilla ymmärsin, että tämä kuuluisi yleissivistykseen, mutta kyytiin ei oikein enää taida päästä tuntematta aiempia. Sisältöjen kronologiassakin oli jotain epäselvää.

James Bondit olen sentään nähnyt mutta Tähtien sotia en. Samalla tavalla huippukaupallisiksi tuotteiksi luokittelen molemmat. Kaupallisuus näyttää nykyisin olevan entistäkin vahvempi kriteeri elokuvaesittelyille mediassa. Elokuva on nykyisin melkein aina teollisuutta, harvoin taidetta. Ne eivät ole enää kulttuuria vaan kulutustavaraa.

Elokuva ei koskaan ole ollut Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen vahvaa aluetta (ei sen puoleen kirjallisuuskaan - enää). Jo aikoinaan 1950 - 60-luvulla Paula "Pimpula" Talaskivi ruhjoi monta maailmanmittaiseksi klassikoksi noussutta elokuvaa. Helena Yläsen ja Mikael Fräntin esittelyihin tuli analyyttisempää otetta, mutta nyt taas näyttää huonolta. Elokuvien pääarvostelija juoksee Cannesin ja muiden festivaalien supertähtihaastatteluissa kyselemässä joutavia. Uutuuselokuvien keskeisin näkökulma on elokuvan kaupallinen potentiaali ja mahdollisuus menestyä Hollywoodin Oscar-humussa. Näistä HS julkaisee laajoja kirjoituksia isoin kuvin.  Laatuelokuvista kirjoitetaan useimmiten enää sähkeen mittaisia mainintoja.

Helsingin Sanomien omituisen elokuvalinjauksen huipentuma on televisiossa esitettävien elokuvien arvostelu. Ilja Rautsi -niminen henkilö antaa jokaiselle elokuvalle tähtiä asteikolla 1 - 5. Tehtävä on tärkeä, sillä televisio tavoittaa suuret yleisöt. Varinkin Yle-Teema esittää usein laatuelokuvia.

Miksi valtakunnan ykköslehti pitää näin vaikutusvaltaisella paikalla henkilöä, jonka elokuvamaku edustaa lähinnä yläasteikäisen kollin näkemystä. Huippuohjaajien mestariteokset jäävät keskitason pisteisiin mutta heti jos elokuvan aiheena ovat zombiet tai avaruusörkit, pisteitä tulee maksimimäärä.

Lisäksi linjassa on outoja painotuksia. Tuore esimerkki: Perjantai-illan Woody Allen -elokuva To Rome with Love sai yhden tähden. Ei se Allenin parhaita ohjauksia ole, mutta jos rinnalle laitetaan edellisen iltapäivän kotimainen "Ei se mitään, sanoi Eemeli", joka sai kaksi tähteä, niin ei voi muuta kuin ihmetellä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ajatuksenjuoksua.

Kuvassa ei ole Darth Vader vaan Eemeli, keskellä.

Halpuuttamista ja reiluuttamista

Kielikello-lehti pysyy ajan tasalla. Vuoden viimeisessä numerossa esiteltiin taas vuoden uudissanat.

Listalle pääsevät vuoden mittaan vakiintuneet sanat, jotka puuttuvat nykysuomen sanatietokannasta. Osa sanoista on täysin uusia, osa vanhoja sanoja uudessa merkityksessä ja osa vanhojen ja uusien sanojen yhdistelmiä.

Eivät nuo listan sanat kovin uusilta tunnu, enimmäkseen. Sanakirjasta ne kuitenkin puuttuvat. Ne ovat siis vakiintuneet ja tulleet tutun tuntuisiksi hyvin nopeasti. Kieli muuttuu niin että emme huomaakaan. Aika paljon siinä on nyt uutta politiikan sanastoa. Hyvä että edes tältä osin politiikka uudistuu. Vatulointi, iterointi, pakkolaki, puna-viherkupla, halpuuttaa, tuottavuushyppy, ässähallitus...

Tässä vuoden lista. Sen on koostanut Kielitoimiston  sanakirjan toimitusryhmä yhdessä Riitta Erosen ja Raija Moilasen kanssa.

  

Lisään perään vielä "Kuukauden uudissanoja" edellisiltä vuosilta. Julkaisija on siis Kotimaisten kielten keskus.

Jos listalla olevan sanan merkitys on blogin lukijalle epäselvä, selityksen voi hakea Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta osoitteesta

www.kotus.fi   Sieltä löytyy linkkejä myös moneen muuhun hyödylliseen kieliosoitteeseen, kuten  Isoon kielioppiin ja Suomen murteiden sanakirjaan.

Kaikki vuoden uudissanat eivät tietenkään ole tähän liittämilläni listoilla. Niitä on paljon enemmänkin. Yksi pysäyttävimmistä löytyi, kun selailin kuukauden sanoja. Elokuun 2015 sana oli "aavepyörä".

Sen selitys kuuluu näin: "Liikenteessä kuolleen pyöräilijän muistoksi turmapaikalle sijoitettu valkoinen pyörä. Nimityksiä myös "haamupyörä" ja "muistopyörä".

Liitän kuvaksi tässä melko lähellä kotiani Mannerheimintien ja Tukholmankadun ja Lääkärikadun risteyksessä olevan aavepyörän. Koskettavaksi sen teki äskettäin saamani tieto, että tunsin tapaturman uhrin, en läheisesti mutta kuitenkin. Turma tapahtui jo kesällä, mutta aavepyörä on paikalla vieläkin Tullinpuomin eli Töölöntullin aukion laidalla. Uudissana kuvaa hyvin ajatuksen ydintä.

Pysähtynyt aika

Kiertelin joulumarkkinoilla. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin.

Senaatintorilla kojut olivat suorissa riveissä. Kun Aleksanterinkadun puolelta saapui torille, oikeassa laidassa oli enimmäkseen ruokakojuja: juustoja, saaristolaisleipää, makeisia, savukalaa, kalakukkoja... Kauppa näytti käyvän vaikka ilta oli jo pitkällä. Turisteja oli yllättävän paljon - tai ainakin turistin näköisiä. Japanilaisen näköiset valokuvasivat tietysti itseään selfie-kepin avulla kojujen edessä. Varmaankin eksoottinen kokemus. Valtioneuvoston linnan edessä oli karuselli, ihan sellainen iso ja vilkkuvaloinen kuin huvipuistoissa. Hyvä sijainti karusellille. En silti mennyt ajelulle. Nollakeli eikä minulla ollut pipoa eikä hansikkaita. En ole vielä siirtynyt sillä tavalla talviaikaan.

Itse asiassa etsin kojua, josta voisin ostaa villasormikkaat, mutta sellaista en löytynyt. Yliopiston päärakennuksen edessä oli aidattu "Anniskelualue". Se on ilmeisesti osa yliopiston uutta selviytymisstrategiaa, kun opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) on viemässä yliopistolta suuren osan rahoituksesta. Yrittävät vielä siellä rimpuilla, opiskelijathan ovat tunnetusti janoista väkeä, ehkä professorit myös. Anniskelualue ei kuitenkaan näyttänyt erityisen menestyvältä, mutta iltahan oli vielä nuori. Minäkään en mennyt sinne, pipo ja hanskat olisivat ehkä tässäkin muuttaneet asenteen suopeammaksi.

Kierrokseni jatkui vanhalle ylioppilastalolle, Wanhalle. Siellä oli lämmintä, liiankin. Ja ahdasta, sillä joulumyyjäiset vetävät väkeä. Wanha on minulle muistojen paikka. Siellä vietin nuorena paljon aikaa.

Juhlasalissa olen käynyt katsomassa vaikka mitä ohjelmaa, teatteria, konsertteja, keskusteluja, esitelmiä, happeningkejä, näyttelyitä. Kuppilassa olen istunut pitkää iltaa kavereiden kanssa. Yläkerrassa on hieno musiikkisali kuuluisine maalauksineen ja Ylioppilasteatterin studio. Jo pelkät portaat ala-aulasta yläkertaan ovat täynnä muistoja. Jotenkin tuntui, että muistan jopa näiden vanhojen portaiden kulumat ja lohkeamat ulkoa. Samoin kellariin eli vessaan vievät portaat.

Nyt ei ole enää kuppilaa eikä kai oikein mitään muutakaan. Paikka on annettu kaupalliselle toimijalle, ja sellainen tunnetusti pilaa kaiken. Joulumyyjäiset sentään jatkuvat. Vanhan hippiajan henki leijui taas jotenkin jännittävästi kojumyyjien yllä: monenlaista taiteilijaa oli siellä myymässä käsityötuotteitaan, keramiikkaa, koruja, luonnonväreillä maalattuja tekstiilejä ja lankoja, käsitöitä, huovutuksia...

Ostinko mitään kierroksellani vai tarkkailinko vain?

Ostin toki. Purkillisen hunajaa. Purkillisen sinappia. Villasukat. Nipun taidepostikortteja. Saaristolaisleivän. Ja ihan viime hetkellä jo ulos lähtiessäni huomasin kojun, jossa myytiin villasormikkaita. Nyt olen siis hyvin varustautunut, jos sattuisi talvi tulemaan. Ei siltä kyllä näytä.

Päihtykää

Kun otin kirjan hyllystä, sen välistä tipahti kirjekuori.

Ei siinä mitään outoa ollut. Useinhan minulla kirjojen välistä tipahtelee kaikenlaista, lehtileikkeitä, muistiinpanoja, monisteita. Olen tipahteluun aikojen myötä jotenkin vaistomaisesti oppinut varautumaan, joten onnistuin sieppaamaan kirjekuoren ennen kuin se pääsi putoamaan lattialle.

Kirjekuoria ei kuitenkaan kirjojeni välistä usein tipahtele. Mikä kumma? Heti piti avata kuori ja katsoa.

Siellä oli käsin kirjoitettu kutsu juhlimaan. Käsiala oli tuttu. Tarjolla olisi viiniä, ruokaa, saunomista, musiikkia. Päivämäärä kertoi ajankohdan: toukokuu 1975. Allekirjoitus: Simo.

Kutsukirjeen lopussa oli pitkä sitaatti:

"Päihtykää  

Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja
painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa.  

Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan, mutta päihtykää. Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurrmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskeuduttua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aalloilta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. 

Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan."

Simo oli hyvä ystäväni, kirjallisuuden opiskelija ja putkiasentaja. Tutustuimme, kun tavoittelimme samaa tyttöä, olimme vähän kuin kilpakosijat Truffaut´n elokuvassa Jules ja Jim.  Kumpikaan meistä ei saavuttanut lopullista voittoa, mutta minä taisin menestyä paremmin.

Kyllä minä muistan, että Simon kutsua kuuntelin tarkalla korvalla. Kaikkea kolmea siellä oli yllin kyllin.

Simo oli omalaatuinen hurmahenki, äärettömän innostunut kaikista noista sitaatin lopussa mainituista kolmesta, mutta yhdestä niistä vähän turhankin paljon. Sen myötä idealistin valo sammui jo vuosia sitten. Ei se siltä osin Simolle itselleen hyvä neuvo ollut.

Kirje oli piilossa täsmälleen oikean kirjan välissä. Täältä kirjeen sitaatti löytyy:

Charles Baudelaire. Pariisin ikävä, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo (Le Spleen de Paris - 1869)

Sopeudutko joukkoon?

Istuttiin iltaa ja mietittiin elämän absurdia olemusta. Kaikki tunsivat, että oikeastaan pitäisi olla aivan toisenlainen.

Kukapa meistä ei olisi joskus tuntenut olevansa väärässä paikassa, ikään kuin muukalainen kaltaistensa keskellä.

Minä ihmettelin, miksi kaikkialla kuuluu valitus kamalasta vuodenajasta. On pimeää, synkkää, märkää. Olenko minä ainoa, joka ei valita? Minusta tämä on vuoden kiertokulun parasta aikaa. Minusta on silkkaa nautintoa kierrellä kävellen kaupungilla hämärässä tihkusateessa. Nautintoa täydentää, jos osuu johonkin syrjäkadun kuppilaan, johon voi poiketa kahville.

Heti kun tulee kunnon talvi, tunnelma menee pilalle. Käy niin kuin Muumipeikolle, joka "Taikatalvessa" vahingossa herää talviuniltaan ja joutuu valkoiseen, kylmään talvimaailmaan, jossa Muumilaakson tutut säännöt ja arvot eivät päde. Koko paikka on muuttunut oudoksi ja vihamieliseksi.

Entinen sihteerini neiti B. on tunnetusti kaikin puolin sopeutumatonta sorttia. Hän osaa olla itse ilkimys, kun sille päälle sattuu, ja hän provosoi tahallaan. Rasti ruutuun -blankettien täyttäminen on hänen provosointitaitojensa riemujuhlaa.

Hän kertoi äskettäin jossain viranomaisissa riitautuneensa lomakkeen puutteellisista vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina olivat tavanomaiset naimisissa / avoliitossa / naimaton / eronnut / leski. Hän ei suostunut pistämään rastia ruutuun minkään näistä kohdalle. Olisi pitänyt olla ruutu ja vaihtoehto / parisuhdelain syrjinnän uhri. - Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, vaikka viraston päällikönkin kanssa neuvoteltiin.

Entinen kollegani neiti K.  kertoi menneensä omansorttisuudessaan mahdottomuuksiin. Hän siirtyi muutama vuosi sitten vegaaniksi ja lopetti kaiken sosiaalisen median käytön. Säästyvän ajan hän käyttää vesivärimaalaamiseen, lukemiseen ja vapaaehtoistyöskentelyyn vanhusten ja kehitysmaiden hyväksi. Oli kuulemma ystäväpiiri vaihtunut melko suurelta osin - parempaan suuntaan - kun eivät illat enää kuluneet peukutuksiin kissavideoille.

Minä en näin äkkijyrkkiin muutoksiin ole taipunut. Syynä taitaa olla tuo ikä, joka ei ole enää suotuisa kovin notkeille muutoksille. Syön usein kalaa ja harvoin lihaa, kesällä jopa grillimakkaraakin. Olen edelleen sosiaalisessa mediassakin ja peukutan jopa kissavideoita. Ja välillä yritän kirjoitella näitä blogejakin. Jo seitsemättä vuotta.

Se on varmaan se ympäristön yhdenmukaistava paine.

Historian hämärästä

Suoritin arkeologisia kaivauksia työpöytäni laatikoihin. Tein hämmästyttävän löydön.

Varttuneessa iässä olevat lukijat saattavat tunnistaa kapineen. Nuoremmille se on varmaankin outo jäänne esihistorialliselta ajalta.

Vehkeen nimi on laskutikku. Ihan ehjänä laskutikkuni ei ole hautakammiossaan säilynyt, sillä siihen muistini mukaan kuuluu vielä lisäksi yksi liikkuva osa. Olisiko se nimeltään hahlo, tai jotakin sinne päin. En ole varma. Uskon puuttuvan osan löytyvän, kunhan pääsen kaivauksissani syvemmälle.

Tätä kapinetta tarvittiin 1960-luvulla lukion matematiikan opiskelussa. Tai en minä muista tarvinneeni, mutta pakollinen se oli. Aika kalliskin, muistelen, että sen hankinta aiheutti raha-aiheisen vakavan keskustelun kotona.

Koulussa fysiikan luokan seinällä oli jättikokoinen laskutikku, ja sillä opettaja demonstroi, kuinka sitä käytetään. Tikun keskiosaa ja hahloa siirtelemällä erilaisten laskusuoritusten vastaukset löytyvät joltakin toiselta riviltä. Tikun takapuolella on kaavakuvia eri laskutapojen suorittamiseksi.

Minä en yrittämälläkään onnistu saamaan muististani kaivetuksi, että olisin tätä vekotinta mihinkään käyttänyt, en hahlolla tai ilman. Ehkä se oli pitkän matematiikan lukijoille hyödyllinen, minä luin lyhyen matematiikan, hyvin lyhyen.

Yhtä juhlaa

Ensin kaveri täytti pyöreitä vuosia. Sitten firman pikkujoulu. Sitten itsenäisyysjuhla. Sitten Sibelius. Vielä edessä toisenkin kaverin merkkipäivä. Joulun aiheuttama arjen poikkeustilakin lähellä. Puhumattakaan uudesta vuodesta, loppiaisesta ja laskiaisesta.

Työtä ei ollenkaan. Arkipäivä kadoksissa. Siinä seassa ei ehdi edes kämppää siivota tai ruokaa laittaa. Onneksi on ravintoloita.

Kai se on jopa minunkaltaisellani poispilatulla nykyihmiselläkin säilynyt biologinen taipumus selviytyä kekseliäästi vaikeista olosuhteista, kuten sadepäivistä. Näinä päivinä pelastukseni on ollut taksiauto eli pirssi. Kun myrskysade ruimii vaakasuoraan ja tulva nousee kadulle, on vaikea noudattaa normaalikäytäntöä eli kävelyä juhlapaikalle. Aika herraskaiselta se tuntui kyllä ajaa kaatosateessa taksilla, kun Töölön kadut olivat täynnä kahdensorttisia mielenosoittajia ja poliiseja. Ajoin komeasti mittarin raksuttaessa ohi. Mietin kyllä, menevätkö sympatiani / antipatiani tasan kahden kulkueen välillä.

Onneksi Sibeliusta ei tarvinnut mennä juhlimaan kaatosateessa. Senaatintorilla oli iso juhla täydessä auringonpaisteessa.

Juhla oli lyhyt mutta vaikuttava. Tuomiokirkon portaat olivat täynnä valkolakkisia laulajia, hyvin monella oli myös valkoinen Sibelius-Akatemian ilmapallo. Tori oli täynnä kansaa ja markkinakojuja.

 Minä kun en ole laulumiehiä, pysyttelin kuuntelijana, vaikka laulun sanat osaankin. Minua on moneen kertaan varoitettu laulamasta ääneen, ensimmäisen kerran alakoulussa, etten pilaisi kaunista esitystä. Tätä ohjetta olen tunnollisesti noudattanut, vaikka muutoin olenkin protestihenkinen.

V. A. Koskenniemi sepitti sanat Finlandiaan jälkikäteen. Olen ymmärtänyt, että Sibelus ei pitänyt sävellyksensä muuttumisesta lauluksi, mutta minkäs sille voi, jos kansa tahtoo. Minulla Finlandia ja Karelia-sarja olivat muutaman muun ohella ne sävellykset, jotka aikoinaan johdattivat nuoren miehen huomaamaan, että rock ei olekaan ainoa oikea musiikkilaji. Sillä tiellä olen edennyt jo neljä vuosikymmentä.

Hyvä, paha vai ruma?

Kyllä tuomarinkin työ voi mennä hankalaksi. Ei käy kateeksi Turkissa nyt virinnyttä käräjänkäynnin tuomaria. Siinä voi tuomarille itselleenkin käydä hullusti.

Kyse on lääkäristä, joka tuli facebookissa rinnastaneeksi presidentti Recep Tayyip Erdoganin taruhahmo Klonkkuun. Nyt lääkäri on syytteessä presidentin halventamisesta. Se on Turkissa rikos. Vankeutta voi rapsahtaa jopa neljä vuotta.

Klonkku (engl. Gollum) on varmaankin kaikille tuttu. Hän on yksi J. R. R. Tolkienin kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien päähahmoista. Hän on vähän outo hahmo, vaikeasti määriteltävä, onko hän kokonaan paha vai edes hieman hyvä. Elokuvissa hän taitaa olla ilkeämpi kuin kirjoissa.  Ei hänellä juuri kavereita ole. Hän himoitsee sormusta yli kaiken ja puree jopa sormen poikki Frodolta saadakseen sormuksen.

Turkkilainen tuomari ei tainnut tuntea Tolkienin kirjoja, sillä käräjillä pohditaan nyt asiantuntijoiden voimin, halventaako lääkäri todellakin presidenttiä. Vai ehkä peräti rinnastaa Klonkun ja presidentin myönteisessä hengessä? Asiaa pohtii nyt akateemikkojen, käyttäytymistieteilijöiden, psykologien, kirjallisuudentutkijoiden ja elokuva-asiantuntijoiden ryhmä. Lopputulosta emme vielä tiedä.

Onko Klonkku pahis vai hyvis? Vaikea kysymys. Aika ilkiö ainakin hobittiyhteiskunnan alueella, minun mielestäni.

Joskus kauan sitten muistan nähneeni ikivanhan mustavalkoisen elokuvan, jossa hyviksillä on valkoiset hatut, pahiksilla mustat. Se oli hyvä keino. Miten sitä muutoin tietäisi, kenen puolelle asettuisi? Samaa keinoa käytetään nykyisin mm. joukkueurheilussa. Jääkiekossa paitojen väristä tunnistaa ystävät ja viholliset ja tietää, ketä kannustaa ja ketä buuata. Vähän sama kuin Aku Ankan Karhukopla, jonka tunnistaa pahiksiksi punaisista paidoista.

Kun katsoo Klonkun elokuvahahmon ulkonäköä, siinä voi havaita jopa erään presidentti Kekkoselle ominaisen piirteen. Sanon tämän kaikella kunnioituksella, en pilkaten, sillä arvostan kovasti Kekkosta, olen jopa äänestänyt häntä valitsijamiehen välityksellä.

Kekkonen valittiin aikoinaan jossakin äänestyksessä Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Klonkku ei ehkä siinä äänestyksessä olisi kärkipäässä. Erdoganista en osaa sanoa.

Oikeudenkäynnin lopputuloksen saamme tietää helmikuussa 2016. Siihen mennessä asiantuntijat perehtyvät Klonkun olemukseen ja antavat lausunnon, onko hän hyvä vai paha. Lääkärin puolustusasianajaja tietysti yrittää kaikkensa. Hänen mukaansa "Klonkkua ei voida määritellä pahaksi. Klonkku on hyvän ja pahan väliltä, ja Klonkku voidaan nähdä yhteiskunnan uhriksi."

Tässä olen aika pitkälle samaa mieltä puolustusasianajajan kanssa.

Perinteisin menoin

Adventtikalenteri on taas kiinnitetty sinitarralla keittiön ruokapöydän viereen seinälle. Jännityksellä odotan, paljastuuko luukuista mitään uutta ja yllättävää. Ensin aamutee kiehumaan, sitten luukun avaaminen. Lukulasit siihen tarvitaan, jotta näkee, mitä luukusta löytyy. Sitten sanomalehden kimppuun.

Tuskin paljastuu. Odotettavissa on sunnuntaisin kynttilöitä. Paitsi ehkä Suomen lippu ensi sunnuntaina. Lisäksi löytynee enkeleitä, tähtiä, itämaan tietäjiä. Välillä vähän kevyempää, kuten piparkakkuja, lahjapaketteja ja joulukuusi. Ehkä jopa lumessa leikkiviä lapsia. Niitä tuli jo, kun avasin ensimmäiset. Aattona sitten tulee takuuvarmasti Betlehemin seimi.

Uteliaisuus on nyt pidettävä kurissa, etten kurkistele luukkuihin ennen kuin lupa on. Se on hieman vaikeaa. 

Valitsin Martta Wendelinin kuvaan perustuvan kalenterin. Se on ihan nätti, vanhanaikainen. Se on kyllä takuuvarma peruste sille, että yllättäviä uudistuksia ei tule. Varmaan ihan hyvä niin.

Me mokailijat

Tarmo, Alex ja mä

1. Tarmo

Ihan viattomasti kysyin, miten menee. Mutta alakerrassa asuva Tarmo Y.  oli pahalla päällä. Hyvä ettei lyönyt. 

Kävihän se illan mittaan selväksi, että ei hyvin mennyt.  Ydinvoimainsinööri tunnusti saaneensa potkut. "Kävi pieni moka."

En tietenkään ruvennut tarkemmin kyselemään. Arvaan kyllä ilmankin. Mitä ilmeisemmin samansorttinen moka, jonka seurauksena Tarmolta lähti rouvakin lipettiin muutama vuosi sitten. Lähti ja osti Tarmolle lähtiäislahjaksi ison valurautaisen paistinpannun, ettei nälkään kuole. Se moka haiskahti nytkin hengityksessä.

Ehkä syntynyt kriisi ei kuitenkaan ole kovin paha, sillä Tarmo on jo reilusti yli eläkeiän.

2.  Alex

Oli tuhannen taalan paikka. Tai ehkä miljoonan euron. Tai ehkä miljardin euron. Mutta Alex mokasi.

Tavoitteena oli järjestää pimitysrekisteri harmaan talouden erityisosaajille. Projekti oli huolellisesti suunniteltu, mutta lörppö Alex puhui pehmoisia. Meni hyvä projekti pilalle.

Tästä kärsivät kaikki. Rahoja ei saada piiloon verottajalta. Suosikkipuolue jää vaille palkitsemista. Vaalimenestys saattaa heikentyä.

3. Mä

Tietysti tuli taas vähän kiire, kun piti ehtiä teatteriin kello seitsemäksi. Pääsylippu oli ostettu jo varhain keväällä ja päivämäärä kirjoitettu muistiin kalenteriin punaisella kynällä, ettei unohtuisi.

Lippu oli tallessa siinä eteisen piirongin pikkulaatikossa, missä kaikki liput aina ovat odottamassa. Vilkaisin lippua, oliko paikka permannolla vai parvekkeella. Permannolla oli, aika takana, laidassa. Jotain outoa siinä kuitenkin oli.

Kyllä, lipussa luki "marraskuu". Nythän on joulukuu?

Kaamea totuus alkoi nousta tajuntaan. Teatterilippu oli näytökseen joka oli tasan viikko sitten. Olin keväällä kirjoittanut punakynällä kalenteriini merkinnän teatteriin menosta. Tiistai oli kyllä oikea viikonpäivä mutta viikko väärä.

Herrasmiehen elkeitä

Joskus vuosia sitten sain moitteita esinaiseltani. En ollut hänen mielestään pukeutunut riittävän arvokkaasti eräässä tilaisuudessa. Olisi pitänyt olla prässihousut.

En ottanut opikseni. Mieluummin vältän pönötystilaisuuksia.

Nyt on kuitenkin taas edessä valintatilanne: pukeudunko arvokkaasti vai jäänkö pois juhlasta. Piti tutkia, mitä vaatekomerosta löytyy.

Mitä herrasmiehen vaatekomerosta pitäisi löytyä? Aika monenlaista. Kuvassa ohjeita, jos blogin lukijoissa sattuu olemaan herrasmiehiä. Minun komerostani ei ihan kaikkea tätä löytynyt.

(Kuvan katsominen ei taida onnistua pieniruutuisilla mobiililaitteilla. Siitä pahoitteluni. Isoruutuisesa välineessä kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla)

Rasvaisia juttuja

Laajaan tuttavapiiriini kuuluu yksi pappi, ikäiseni mies. Tulimme tutuiksi lukioikäisenä ollessamme samalla kielikurssilla Ruotsissa.  Tapaan häntä harvakseltaan, suunnilleen parin vuoden välein.

Viime viikolla tapasimme taas. Paikka oli Helsingin rautatieasema, sillä hän tuli junalla. Menimme siitä lounaalle läheiseen taiteilijaravintolaan.

Hän on aina ollut kova kertomaan vitsejä, niin nytkin.  Vitsit painottuvat sinne rasvaisten puolelle. Heti alkajaisiksi sain kuulla, kuinka junassa Keravalla hänen viereensä oli tullut istumaan nainen. Hän on varsin isokokoinen mies - varsinkin leveyssuunnassa - ja oli istunut miesten tyyliin jalat levällään. Nainen oli valittanut ahtautta, kun oli joutunut istumaan penkin laidalla "ihan karvan varassa".

Jätän tässä toistamatta papin vastausrepliikin, sillä oletan, että se on monelle tuttu. Vitsi on vanha, ja luulen, että pappi päästeli täyttä stubbia esittäessään, että juttu tapahtui äsken hänelle.

En tiedä, kertooko hän vitsejä myös harjoittaessaan ammattiaan. En ole käynyt kuuntelemassa. Ehkä hänellä on siviili-minä ja virka-minä, jotka hän osaa pitää erillään. Jonkinlainen asenteen ahtaus minulla taitaa olla, kun hieman vierastan juuri sen ammatin edustajan rehvakkaita puheita

Sitten puhuimme ruoasta. Ja rasvasta.

Minä olen oppinut välttämään eläinrasvoja, hän ei. Minä levitän leivän päälle Benecolia ja korkeintaan 15-prosenttista juustoa. Hän levittää voita ja mustaleimaista juustoa. Hänen tietojensa mukaan margariinilla ja muovilla on vain yhden molekyylin ero. Tästä en tiedä, mutta myönnän, että minä häviän maussa. Lisäksi hän kaataa kermaa kahviin ja pistää mielellään poskeensa läskisoosia ja grillimakkaraa ja vispaa kakun päälle paksun kerroksen kermavaahtoa.

Kosmoksessa minä olen tottunut tilaamaan paistetut silakat. Tietoisena siitä, että ne on paistettu voissa. Niin nytkin, seuralaiseni samoin, juomaksi oluet. Hän pisti kahviin kolme sokeripalaa, minä en yhtään.

Ei tätä voissa paistettua lounasta minulla usein tapahdu. Edellinen kerta oli tammikuussa. Silloin minulla oli naisseuralainen, ja hänellekin kelpasivat voissa paistetut silakat, vaikka hän oli terveysalan ammattilainen.

Pitkän lounaan jälkeen erosimme kadulla ravintolan edessä. Hän toivotteli minulle kaikenlaista. En kuitenkaan välittänyt tuoda esiin teologisia epäilyjäni toivotusten vaikutuksista. Minä tyydyin toivottamaan hänelle hyvää illanjatkoa.